LIMSwiki

Virtahepo
Uhanalaisuusluokitus
Vaarantunut [1]
Tieteellinen luokittelu
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Nisäkkäät Mammalia
Lahko:	Sorkkaeläimet Artiodactyla
Heimo:	Virtahevot Hippopotamidae
Suku:	Hippopotamus
Laji:	amphibius
Kaksiosainen nimi
Hippopotamus amphibius Linnaeus, 1758
Vihreällä lajin nykyiset elinalueet, punaisella entiset
Katso myös
Virtahepo Wikispeciesissä   Virtahepo Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

Virtahepo (Hippopotamus amphibius) on suurikokoinen Afrikassa elävä nisäkäslaji. Se on kasvinsyöjä. Virtahepo on toinen kahdesta elossa olevasta virtahepojen (Hippopotamidae) heimon lajista.

Virtahevot ovat kooltaan kolmanneksi suurimpia maanisäkkäitä. Niillä on pyöreä tynnyrimäinen vartalo, lyhyet jalat ja leveä pää.^[2] Virtahevot ovat 1,5–1,65 metriä korkeita ja painavat 1 300–3 200 kg. Niiden pituus on 209–505 senttimetriä, ja niillä on noin 35 senttimetriä pitkä häntä.^[3] Virtahepojen selkäpuolen väritys vaihtelee ruskeanharmaasta sinertävän mustaan. Vatsapuoli ja silmien ja korvien ympäristö ovat rusehtavan vaaleanpunertavia.^[2] Ne ovat lähes karvattomia lukuun ottamatta päässä ja hännässä kasvavia harjasmaisia karvoja.^[3]

Virtahevoilla on suuri suu ja suuret kaareutuneet kulmahampaat. Silmät, korvat ja sieraimet työntyvät esiin pään yläosassa, mikä mahdollistaa sen, että lähes koko vartalo näitä lukuun ottamatta on veden alla.^[3]

Virtahevoilla ei ole hikirauhasia, mutta niillä on rauhasia, jotka erittävät paksua öljymäistä nestettä. Punaista nestettä luultiin pitkään veren ja hien sekoitukseksi. Se on kuitenkin kahden hapon yhdiste, joka aiheuttaa eräänlaisen aurinkovoidemaisen vaikutuksen, sillä öljy imee itseensä auringon ultraviolettisäteet. Neste on alkuaan kirkasta, mutta auringon vaikutuksesta siitä tulee nopeasti oranssinpunaista.^[3]

Virtahepoja tavataan Saharan eteläpuolisesta Afrikasta savannien ja Keskisen Afrikan metsien joista.^[1] Suurimmat populaatiot elävät nykyään Itä-Afrikan valtioissa Tansaniassa, Sambiassa ja Mosambikissa.^[2]

Kolumbiassa Etelä-Amerikassa elää noin 169 villin virtahevon populaatio, joka periytyy huumeparoni Pablo Escobarin yksityisestä eläintarhasta 1990-luvulla karanneista yksilöistä. Lajin kanta on siellä on elinvoimainen ja kasvussa. Se koetaan haitalliseksi vieraslajiksi, ja kannan rajoittamista muun muassa steriloimisin ja ampumalla harkitaan.^[4][5][6]

Rooman valtakunnan aikana virtahepoja esiintyi myös Egyptissä ja 180 000 vuotta vanhoja luita on löydetty Maltalta asti.

Matalat järvet, joet ja suot ovat virtahepojen elinympäristöä. Veden pitää olla kuitenkin niin syvää, että virtahepo pystyy upottautumaan kokonaan sinne. Noin kahden metrin syvyiset vedet ovat mieluisimpia.^[3] Laji välttelee koskia, mieluisimpia elinympäristöjä ovat lievästi viettävät ja kiinteäpohjaiset vedet. Lisäksi läheisyydessä pitäisi olla hyviä laidunmaita.^[2]

Virtahevot ovat laumaeläimiä. Virtahepolaumassa voi olla jopa 40 yksilöä. Trooppisissa joissa ne viettävät suurimman osan päivästä sieraimiin asti vedessä, koska niiden iho palaa herkästi. Virtahevot pystyvät pidättämään hengitystään jopa 25 minuuttia, mutta yleensä ne sukeltavat vain muutamia minuutteja kerrallaan.^[7] Virtahevot oleskelevat maalla lähinnä öisin. Ne voivat syödä vuorokaudessa jopa 50 kiloa kasveja. Maalla ne pystyvät juoksemaan ainakin 30 km/h ja vedessä niiden nopeus on 8 km/h.

Virtahepourokset puolustavat reviiriään hyvin tarkasti. Sen vuoksi ne ovat leppoisasta ulkonäöstään huolimatta vaarallisia myös ihmisille ja ne tappavat Afrikassa vuosittain enemmän ihmisiä kuin mikään muu nisäkäs.^[8]

Virtahevot käyttävät 4–5 tuntia joka yö ruokailuun. Ne yleensä laiduntavat lähellä vettä, mutta saattavat kulkea ruoan perässä useitakin kilometrejä, jos ruokaa on harvassa. Niiden pääruoka muodostuu pienistä versoista, ruohoista ja ruo’oista, joita ne syövät joka yö noin prosentin verran painostaan. Virtahepojen elimistö ei ole tottunut lihaan, mutta ne saattavat joskus syödä raatoja. Tapa johtuu todennäköisesti jostain sairaudesta tai puutostilasta.^[3]

Vaikka virtahevot pystyvät lisääntymään ympäri vuoden, vuoden synnytyshuippu on yleensä sadekauden ollessa runsaimmillaan.^[2] Kumppania etsivä uros etsii laumasta kiimassa olevaa naarasta haistelemalla naaraiden peräpäätä. Löydettyään tällaisen uros ajaa naaraan syvään veteen ja pakottaa naaraan alleen. Yhdynnän aikana naaraan pää on veden alla. Syytä tähän ei tiedetä, mutta jos naaras yrittää nostaa pään veden ylle, uros pakottaa sen takaisin.^[3]

Noin 240 päivää kestävän raskauden jälkeen naaras synnyttää yhden poikasen. Synnytys tapahtuu vedessä, mikä on harvinaista nisäkkäille.^[7]Poikanen seuraa emoaan usean vuoden ajan, ja yhdellä emolla saattaa olla kasvatettavanaan yhtä aikaa neljäkin poikasta. Urokset saavuttavat sukukypsyyden 7–9-vuotiaina ja naaraat 8–10-vuotiaina.^[2]

Muinaiskreikaksi eläimen nimi oli hippopotamus, joka tarkoittaa kirjaimellisesti jokihevosta. Nimi kertoo siitä, että antiikin Kreikassa niitä pidettiin hevosten lähisukulaisina. Vuoteen 1985 asti tieteilijät pitivät virtahepoa sikaeläimiin kuuluvana. Proteiinien, DNA:n, RNA:n ja uusien fossiililöytöjen perusteella nyt tiedetään kuitenkin, että virtahevot ovat lähintä sukua valaille.^[7]

Maailman luonnonsuojeluliitto nosti virtahevon uhanalaisten listalle, koska Kongon demokraattisen tasavallan virtahevot on metsästetty niin vähiin, että kanta on pienentynyt peräti 95 % vuodesta 1994.^[9]

• Jonna Katajisto (päätoim.): Luonnossa: Nisäkkäät 1. Weilin+Göös Oy, 2008. ISBN 978-951-0-34255-8