LIMSwiki

Synty on jonkin asian myyttinen alkuperä suomalaisessa mytologiassa. Syntysanat on syntyä selittävä kertomus. Synnyt ovat olleet tärkeä osa muinaista maailmankuvaa. Alkuperän ja menneiden vaiheiden uskottiin olevan olennainen osa kaikkia asioita. Uskottiin, että alkuperän tuntemisen avulla asioita saatettiin tuntea ja hallita. Muun muassa monet loitsut pyrkivät hallitsemaan jotakin tai jotakuta kertomalla tälle, miten se on syntynyt. Loitsussa voitiin esimerkiksi sanoa "Kyllä tunnen syntymäsi". Synnyn kertomista kutsuttiin toisinaan synnyn luvuksi (lukemiseksi). Asioiden alkuperiä kerrottiin myös myyttisissä taruissa.

Muinaissuomalainen saattoi tarkasti tuntea ja muistaa monien luonnonilmiöiden, eläinten, aineiden ja asioiden syntykertomukset. Syntyjen suurin tuntija oli tietäjä, hän saattoi tuntea salaisia kertomuksia, luotteita, joita ei saanut paljastaa kuin oppilaalle. Tietäjien uskottiin voivan muun muassa parantaa sairaita selvittämällä sairauden alkuperän, ja palauttamalla sairauden sinne mistä se on tullutkin. Tarinoissa suuret tietäjät osasivat syntyjä syviä, asioita ainoisia, jotka olivat ilmeisesti merkittäviä maailman tai perusasioiden alkuperää koskevia tietoja. Tietäjä oli usein paitsi parantaja, myös runonlaulaja, joka tunsi syntykertomuksia myös osana myyttisiä tarinoitaan. Taltioiduista loitsuista ja kertomuksista on saatu paljon tietoa siitä, millaisena muinaissuomalaiset maailman näkivät.

Monien ilmiöiden kerrottiin syntyneen tarkoituksella. Toisaalta jotkut ilmiöt (kuten haava, pistosnuoli ja tuli) ovat kertomusten mukaan syntyneet vahingossa. Tietäjä saattoi loitsussaan vakuuttaa vaivan aiheuttajalle, että ihmistä satuttaessaan se toimii turhaan tai tarkoitustaan vastaan. Voitiin myös uhata, että jos vaivan syy ei korjaa tekosiaan, asiasta kerrotaan sen vanhemmille. Nykyajan ihmisestä uhkaus voi kuulostaa lievältä, mutta entisaikaan syvän pettymyksen aiheuttaminen vanhemmille oli pahimpia kuviteltavissa olevia asioita.

Syntykertomuksiin suhtauduttiin yleensä vakavasti. Aiheetonta syntyjen lukemista vältettiin samoin kuin turhaa joidenkin olentojen nimien lausumista. Laulaessa ei saanut mennä liian "syviin" tai "kaukaisiin" syntyihin ilman syytä. Kristillistyneen käsityksen mukaan Luoja katsoo synniksi sen, että hänen töitään luetaan turhaan SKVR: I1 426^[1]: Jos myö syyttä laulelemma, tarpehitta taitelemma, luoja synniksi lukou. Ei syyttä syville mennä, asietta aivan kauas. Katso myös: SKVR: I2 849^[2], I3 1341^[3], 1342^[4], 2010^[5], XIII1 2655^[6], XIII2 3023^[7], I4 539^[8], V2 2203^[9], V3 1065^[10]. Tämän kieltää myös Väinämöinen.(SKVR:I3 2010)^[5].

Synty ei ole pelkästään sanallinen kertomus, vaan myös yliluonnollinen ilmiö tai ominaisuus, joka kuuluu kaikkeen olevaiseen samaan tapaan kuin myyttisesti uskottiin nimen kuuluvan. Asioita voitiin hallita myös lausumalla niiden nimi, ja siksi täytyi käyttää kiertoilmauksia, jos asioista haluttiin puhua vaikuttamatta niihin. Kaikkien asioiden syntyjä ei tunnettu, mutta silti kaikilla asioilla ajateltiin olevan syntynsä yhtä välttämättä kuin asioilla on nimet. Joissain loitsuissa tietäjä kerskaa kyllä tuntevansa kohteen synnyn, mutta ei kuitenkaan kerro kohteen alkuperästä. Joskus loihdinnan kohdetta käsketään etsimään itse oma syntynsä. Myös jokaisella ihmisyksilöllä oli oma syntynsä päätellen loitsuista, joissa synty rinnastettiin luontoon, ihmisen henkilökohtaiseen suojelushaltijaan. Tämä synty-luonto oli selvästi henkiolento, eikä sitä varmaankaan edes kuviteltu sanalliseksi kertomukseksi. Sananmukaisesti luonto tarkoittaa synnytettyä.

Pääartikkeli: Väinämöisen haava

Tunnetaan myyttinen kertomus siitä, miten verta vuotavien haavojen arkkityyppi, "ensimmäinen haava", syntyi ja miten se hoidettiin, tehtiin "ensimmäinen verenseisautus". Tämä syntykertomus kuului loitsuihin, joiden avulla hoidettiin vertavuotavia haavoja.

Kertomuksen mukaan Väinämöinen veisti vuorella venettä. Jostain syystä mainitaan usein, että kirves ei kalkahtanut kallioon. Alun perin tällä lienee tarkoitettu, että työskentely oli hiljaista. Paha henkiolento, kuten piru tai lempo, ohjasi kirveen sivuun, jolloin se osui Väinämöisen polveen tai varpaaseen. Syntyi vertavuotava haava, jota Väinämöinen lähti hoidattamaan. Muutamasta talosta ei löytynyt kunnollista parantajaa. Vihdoin eräästä talosta löytyi ukko, joka oli parantanut pahemmatkin haavat. Hän paransi Väinämöisen käyttäen muun muassa taikavoidetta.

Kertomuksen katsotaan kuuluvan lähes maailmanlaajuisesti tunnettuihin vedenpaisumusmyytteihin, joista eräissä, ehkäpä kaikkein vanhakantaisimmissa, tulvivan veden tilalla on tapetun alkuolennon veri. ^[11]

Tunnetaan joitakin ihmisen syntyloitsuja, joissa ihmisen kerrotaan syntyneen joko hyvästä äidistä kuten Neitsyt Maariasta tai pahasta äidistä kuten Panun akasta. Erään loitsun mukaan tämän jälkeen Jumala antoi hengen ja puhekyvyn ihmiselle. Erään tiedon mukaan ihmisen syntykertomusta käytettiin lähinnä toisen ihmisen kynsillä tai hampailla tekemien haavojen hoitoon, joten se tuskin oli mytologisesti kovin merkittävä. (SKVR:I4, 362)^[12]

Joissain kertomuksissa ihmisen mainitaan vain ilmaantuvan esiin maasta kuin nurmen. Eräässä loitsussa mainitaan ihmisen tulleen mullasta:

Tietyillä ihmisryhmillä, kuten vihollisnoidilla, kateilla, oli syntykertomuksia. Samoin tarusankareista, kuten Väinämöisestä ja Ilmarisesta, ja muista myyttien aiheista, kuten ihme-esine Sammosta, tunnettiin syntykertomuksia. Väinämöinen oli joidenkin mukaan ensimmäinen ihminen, joten hänen syntynsä selittäisi ihmisten alkuperän. Väinämöistä pidettiin toisinaan kantavanhempana.

Joissain loitsuissa ihmisyksilön suojelushaltijasta luonnosta käytetään nimitystä synty, ja tätä olentoa pyydetään nousemaan lovesta, siis vainajalasta. Luontoa on myös voitu pitää esi-isän henkenä. Tämä voisi viitata uskomukseen, että ihminen saa sielunsa, luonteensa tai henkensä esivanhemmaltaan. Muissa yhteyksissä on merkkejä siitä, että toisinaan näin on uskottu. Tosin muitakin uskomuksia sielun alkuperästä on ollut, kuten että sielut tuo sielulintu lintukodosta.^lähde?

Ensimmäisen kanteleen ja samalla ensimmäisen soittimen on tehnyt tietäjä Väinämöinen. Yleisen käsityksen mukaan hän teki sen ison hauen leukaluusta. Toisen käsityksen mukaan kannel tehtiin hirven sarvesta. Väinämöinen soitti uutta soitinta niin taidokkaasti, että metsän eläimet, ihmiset ja jumalolennotkin tulivat kuuntelemaan ja liikuttuivat. Soitollaan hän herätti myös pahan Pohjolan väen, joka ryhtyi ajamaan Väinämöistä ja hänen miehiään takaa.

Katso myös: Väinämöisen laulu ja soitto

Suomalaisen mytologian ehkä tärkeimmästä metsän villieläimestä Karhusta on kerrottu useammanlaisia syntytarinoita. Niitä on kerrottu joko loitsuissa, joilla suojellaan karjaa karhun hyökkäyksissä, tai niitä on laulettu tapetun karhun kunniaksi karhunpeijaisissa.

Erään tarinan mukaan karhu on syntynyt metsän siimeksessä, toisen mukaan taas Ukko ylijumalan veteen heittämistä villoista, jotka ajelehtivat rantaan. Ehkä merkittävin syntykertomus on kuitenkin kertomus Karhun syntymästä taivaalla otavaisen olkapäillä, luona kuun, tykönä päivän. Sieltä karhu on laskettu maahan hopeisissa köysissä riippuvassa kultaisessa korissa.^lähde?

Karhunpeijaisissa karhu on pyritty palauttamaan taivaaseen, muun muassa nostamalla sen pää kallohonkaan. Karhun syntyä on luettu muun muassa vietäessä karjaa laitumelle, ettei karhu tulisi karjan kimppuun.

Katso myös: Peijaiset

Katso myös: Karhunpalvonta

Kasvillisuus on syntynyt myyttisen ensimmäisen kylväjän, kuten Sampsa Pellervoisen kylvettyä maita. Mukana on voinut olla myös jättikokoinen ensimmäinen kyntöeläin, joka on kyntänyt maat. Toisaalta joissain kertomuksissa pahat olennot tekevät turhat tai ikävinä ryteikköinä kasvavat puut, kuten pajut, ja hyvät olennot tekevät hyödylliset puut, kuten männyt ja koivut. Puulajien syntymällä on järjestys. Huonoimmat tai pienimmät puut syntyvät ensin, ja isoimmat tai parhaimmat viimeiseksi. Paju on puista ensimmäinen, sanoo kertomus. Myös muita pienimpiä voidaan luetella oman joukkonsa ensimmäisiksi:

Iso tammi, maailmanpuu, ei ala kasvaa muiden puiden kanssa. Se odottaa, että sille järjestetään paremmat olosuhteet. Koivut olivat aluksi kuorettomia, aivan alastomia. Neitsyt Maaria emoinen antoi koivulle silkkisen liinansa, vaatteensa tai hikeään, josta muodostui tuohi. Tuohi onkin puhtaan valkeaa kuten Maarian ajateltiin olevan. (esimerkiksi SKVR:XV 651^[15]; XIII3 10162^[16])

Jos ihminen loukkasi itsensä kiveen, tarvittiin kiven syntysanoja. Niiden mukaan kivi on pudonnut taivaasta, jossa se on ollut "päivättären pääaloilla" tai "jalan juuressa Jumalan". Lisäksi kiven aiheuttamasta vammasta syytettiin olentoa, josta tunnettiin monia nimityksiä, kuten Kimmo tai Kammo. Tämä olento kuvattiin usein kiveksi, "maan munaksi" tai "pellon kakkaraksi". Nämä syntysanat eivät kuitenkaan koskeneet vahingon aiheuttanutta kiveä, vaan hoidossa käytettävää kiveä. Kiven aiheuttamaa vammaa paineltiin toisella, taikakaluksi otetulla kivellä, joka edusti kaikkia kiviä. Tätä kiven syntykertomusta muistuttaa käsitys, jonka mukaan Ukko ylijumala heittää salaman iskiessä maahan kiviesineen, ukonvaajan. Myös ukonvaajoja on otettu taikaesineiksi.^lähde?

Kansanomaisessa käsityksessä kiviä tulee peltoihin myös toiselta suunnalta, ne nousevat maasta. Näkemys pohjautuu tosiasioihin; moreenimaaperässä lähellä pintaa olevat kivet routivat esille. Myös maasta nousemaan manatut "mannun eukot" ja "pellon peri-isännät" on toisinaan käsitetty kiviksi. Björn Landström on kuvannut nämä hahmot maasta nouseviksi kiviksi vuoden 1985 Kalevalan kuvitukseensa. Tutkimuksessa nämä hahmot kuitenkin yleisimmin tulkitaan vainajiksi, kalman väeksi.^lähde?

Käärmeiden syntysanoja on lausuttu käärmeenpuremia hoidettaessa tai käärmeitä karkotettaessa. Erään loitsuperinteen mukaan käärmeiden on uskottu syntyneen soturi Istervon vääntyneistä aseista. (katso:Istervo) Käärmeiden on kerrottu myös syntyneen salamoista. Kumpikin kerrottu syntytapa selittää sekä käärmeiden muotoa, niiden metallinkiiltoa että vaarallisuutta. Käärme on voitu myös koota eri aineksista.

Eräässä loitsuperinteessä kerrotaan, että pahat olennot, kuten Lapalievo ja Syöjätär kuolaavat tai oksentavat veteen. Lima leviää lautaksi, joka ajelehtii rantaan. Maalla se saa hengen joltakin inhottavalta taholta, kuten hiiden hiilloksesta, ja niin syntyy käärme. (Esimerkiksi SKVR:1110)

Maailman syntytarinat ovat olleet tärkeä osa suomalaista muinaisrunoutta ja ilmeisesti samalla tavalla olennainen osa maailmankuvaa, kuin nykysuomalaisille ovat tieteelliset teoriat tai kristilliset kertomukset. Pakanalliset käsitykset maailman synnystä säilyivät vielä pitkään kristilliselle ajalle. Vielä Elias Lönnrot tapasi runonkeruumatkoillaan ihmisiä, jotka ilman muuta ajattelivat maailman syntyneen Väinämöisen polvelle munitusta linnunmunasta, kuten esimerkiksi runossa Väinämöisen ampuminen kuvataan.

Maailman synnystä oli useita erilaisia kertomuksia. Itämerensuomalaisille kansoille yleisen käsityksen mukaan maailma oli syntynyt linnun munasta (vrt. Kristillisen opin kyyhky/lintu on Pyhä-Henki). Tätä edeltävistäkin ajoista kerrotaan. Eräät näitä aikoja koskettavat kertomukset limittyvät siten, että toisen loppu esiintyy toisen kertomuksen alkuna. Näin niiden voidaan nähdä aikaisemmin muodostaneen yhtenäisen isomman kertomuksen. Se kulki seuraavaan tapaan. Aluksi oli Iro-neito, joka synnytti kolme poikaa, Joukahaisen, Väinämöisen ja Ilmarisen. Ilmarinen tekee pajan, mutta Väinämöinen ja Joukahainen lähtevät reellä tai ratsain kulkemaan yhtä matkaa. Koska maailmaa ei ole, ei ole maatakaan, joten he ratsastavat kuvaannollisesti "merellä". Heidän tiensä kuitenkin eroavat, mutta he palaavat taas yhteen, ja sananmukaisesti törmäävät toisiinsa. Joukahainen, nuori mies, haastaa riitaa jo tuolloin viisaalle ja vanhalle Väinämöiselle, ja syntyy yhteenotto. Tämä on maailman ensimmäinen vastakkaisuus, ja savolainen runonlaulaja Matti Immonen varmisti tämän sanomalla, että ei kuka mailmassa on ännen tullut vastattain kuin ukko vanha Väinämöinen ja itte ukko Joutavoinen. (SKVR:VI1 26)^[17]

Yhteenotto on yleisimmissä runon versioissa taian mittely, kilpalaulanta, mutta se voi olla myös miekkojen mittely. Tällöin Joukahainen perääntyy jo nähdessään Väinämöisen miekan pitemmäksi. Joissain runoissa Joukahainen pelastuu lupaamalla Väinämöiselle sisarensa puolisoksi. Joukahainen kuitenkin alkaa hautoa kostoa. Viimeistään tässä vaiheessa hänestä on tullut lappalainen, siis vihollinen ja vieras. Lappalainen tekee jousen ja asettuu vaanimaan Väinämöistä, vaikka häntä varoitetaan, tai kielletäänkin ampumasta sukulaistaan. Väinämöinen ratsastaa hevosella meren selällä, ja Joukahainen ampuu. Viimeistään kolmas nuoli osuu Väinämöiseen tai hevoseen, ja Väinämöinen putoaa veteen. Hän ajelehtii kauan meressä.

Lintu kiertelee veden yllä etsien pesäpaikkaa. Linnun laji vaihtelee kertomusten välillä, se on esimerkiksi pääskynen, sotka, kokko tai kuikka. Eräässä versiossa (esimerkiksi runonlaulaja Mateli Kuivalattarella) pääskysen "päivälinnun" toisintonimenä esiintyy lepakko "yölintu". Lintu joutuu lopulta munimaan ensimmäiselle löytämälleen kiinteälle paikalle. Edellä esitetyn kertomuksen mukaan se munii vedessä kelluvan Väinämöisen polvelle, toisissa kertomuksissa esimerkiksi laivaan tai ruohomättäälle. Se munii munan tai munia (Kalevalassa kuusi kultaista munaa ja seitsemännen rautamunan). Huonolla paikalla ollut pesä tuhoutuu, ja munat särkyvät aaltoihin. Ne eivät kuitenkaan mene hukkaan. Kuoren yläpuolesta syntyy taivaankansi ja munan alaosasta maa, keltuaisesta tai valkuaisesta tulee aurinko, munan kirjavuudesta tähdet ja munan muista osista muita maailman asioita. Joissain runoissa Väinämöinen käskee munan eri osien siirtyä maailmankaikkeuden osiksi, eli jotkut ovat käsittäneet Väinämöisen maailman luojaksi. Esimerkiksi:

Väinämöinen myös liikehtii ajelehtiessaan vedessä, ja tästä syntyvät syvänteet, saaret ja luodot, ja jopa maat ja mantereet. Eräissä runoissa Väinämöinen samalla tekee kiveen merkintöjä ja kuvioita:

Kivi halkeaa, ja kiven sisältä löytyy käärmeitä juomassa olutta. Väinämöinen tappaa käärmeet, ja niiden verestä tulee tulinen koski, eräässä runossa niiden vereen kasvaa iso tammi. (SKVR:I1 4, 17, 47, 80, 94, 63c)

Maailman siis usein kerrottiin syntyneen yhteenoton seurauksena ikään kuin sattumalta, vaikka Väinämöisen toiminta voikin ohjailla maailman lopullista tilaa. Jotkut tutkijat, kuten Timo Heikkilä, näkevät tässä dualistisen maailmankuvan, jossa Joukahaisen ja Väinämöisen edustavat maailmankaikkeuden vastavoimia, joiden taistelu paitsi aloitti kaiken, myös pitää kaikkea yllä. (Heikkilän teoria jatkaa huomattavasti pidemmälle. Siitä enemmän artikkelissa Timo Heikkilä)

Toisten runojen mukaan alussa oli ilman impi, jonka meri hedelmöitti. Hän synnytti Väinämöisen mereen, josta lintu sitten keksi Väinämöisen polven pesäpaikakseen. Elias Lönnrot on kansanrunojen perusteella kootussa Kalevalassa muuttanut tapahtumien kulkua siten, että sotka munii jo Ilman immen polvelle, eikä siis Väinämöisen. Muutama suorasanainen (ei-runomuotoinen) versio on tallennettu myös Euraasiassa laajalle levinneestä maansukellusmyytistä, tosin Suomesta tallennetut versiot ovat hyvin pelkistettyjä. Sen mukaan alussa oli meri, jossa seisoi kultapatsas. Patsaan päällä istui Jumala, joka käski jotakuta hakemaan maata meren pohjasta. Tästä maasta syntyi maailma. Maan hakija oli esimerkiksi paholainen tai kuikka. Lisäksi joissain kertomuksissa mainitaan, että jokin sankari, kuten Väinämöinen tai Ilmarinen, on ollut takomassa tai asentamassa taivaankantta, viemässä paikoilleen aurinkoa ja kuuta, ja muokkaamassa meren pohjaa ja maan pintaa.

Syntynyt maanpinta oli monissa taruissa vielä tyhjä ja eloton, mutta toisissa siihen kasvoi kuin itsestään kasvillisuutta ja jopa ihmisiä. Erään käsityksen mukaan taruolento Sampsa Pellervoinen on kylvänyt luonnon kasvillisuuden. Maanviljelyn synnytti ihme-esine sampo. Monet keksinnöt keksivät sankarit kuten Väinämöinen tai Seppo Ilmarinen. Isoja kiviä siirsivät ja kasasivat ja saariakin loivat jättiläiset ja muut myyttiset alkuasuttajat.

Pistos eli ampumatauti tarkoitti erilaisia sairauksia ja kohtauksia, joiden syyksi arveltiin noidan tai muun pahan olennon ampuma näkymätön nuoli, kuten noidannuoli tai pistosnuoli. Nuolen vaarallisuus riippui siitä, mihin ruumiinosaan se osui. Päähän tai sydämeen osunut pistosnuoli saattoi jopa tappaa. Pistoksen syntymän voidaan tulkita siis selittävän myös kuoleman alkuperän. Pistoksen syntyloitsua tarvittiin, kun haluttiin hoitaa pois ihmistä vaivaava pistos.

Loitsuissa ensimmäiset pistosnuolet tehtiin maailman alkuajan päätteeksi kaadetun ison tammen, maailmanpuun lastuista. Ison tammen kaato toi myös paljon hyvää. Taustalla saattoi olla myyttinen käsitys, että aseet tai sairaudet syntyivät samaan aikaan ja liittyvät samoihin kulttuurin edistysaskeliin kuin monet hyvää tuottavat asiat. Alussa oli ilmeisesti vallinnut monien uskontojen paratiisiin tai alkuaikaan verrattava rauhallinen ja onnellinen tila.

Loitsut kertovat, että kun tammi oli kaadettu kirveellä, sen lastut heitettiin tarkoituksella mereen, jottei niistä olisi tehty nuolia. Lastut kuitenkin ajelehtivat Pohjolaan, jossa jokin paha olento löysi ne rannasta. Olento vei lastut jollekulle, esimerkiksi seppojen pajalle, kavoksi sanotulle immelle tai pirulle. Lastuista tehtiin kolme nuolta. Nuolet annettiin kolmelle veljekselle, jotka olivat rujo, rampa ja perisokea. Olennot ampuivat yhden nuolen maaemään (maaperään), joka oli vähällä haljeta nuolen iskusta. Loitsija toteaa, että tätä nuolta ei kukaan kaipaisi takaisin. Toinen nuoli sinkosi taivaankanteen, joka oli vähällä romahtaa iskusta. Tätäkään nuolta ei loitsun mukaan perittäisi takaisin. Kolmas, kaikkein vihaisin nuoli osui rautaiseen, kallioiseen vuoreen. Siitä nuoli kimposi, ja osui sattumalta ihmisten alastomalle iholle. Siitä lähtien on maailmassa sinkoillut nuolia, jotka ovat toisinaan osuneet ihmisiin tappaen ja sairastuttaen. Pistokseen sairastunutta hoitava tietäjä haluaa periä tämän nuolen takaisin ja palauttaa sen lähettäjälleen. Hän muistuttaa, että ensimmäisiä pistosnuolia ei tarkoituksella suunnattu ihmisiin, ja satuttaessaan ihmisiä pistosnuolet toimivat tarkoitustaan vastaan.

Umpimähkään sinkoilevien nuolten voidaan katsoa olevan laajemminkin ihmisten satunnaisilta vaikuttavien kohtaloiden vertauskuva. Itse asiassa jokainen kuolee lopulta "kohtalon nuoleen". Rautainen vuori, joka loitsuissa kestää nuolen osumat jopa taivasta ja maata paremmin, on ilmeisesti maailman keskellä seisova mahtava maailmanvuori. Käsitys maailmanvuoresta on laajalle levinnyt, mutta suomalaisessa mytologiasta siitä on säilynyt suhteellisen vähän merkkejä, ja se on tavallaan ristiriidassa maailman keskellä sijaitsevan kuopan, Kinahmin kanssa.^lähde?

(Esimerkiksi SKVR:I4, 813; 816, 836, 845, 854;II 1023)

Olut oli suomalaisten uskonnon kannalta merkittävä juoma. Sitä juotiin joissakin pyhissä toimituksissa, kuten Ukon vakoissa. Oluen syntysanat pyrkivät kohteensa hallintaan. Niiden avulla pyrittiin saamaan oluen teko onnistumaan.

Oluen syntysanojen mukaan Osmotar tai vastaavan niminen henkilö, ilmeisesti jumaluus, on luonut ensimmäisen oluen. Osmotar hieroi käsiään, jolloin syntyi eläimiä, kuten orava, kettu tai näätä. Osmotar lähetti eläimet hakemaan tarpeita olutta varten. Eläimet hakivat tarpeita, kuten palkoheinää, käpyjä tai mettä. Olut ei kuitenkaan alkanut käydä. Apuri-eläin toi sitten kuolaa, jota valui tappelevien eläinten suusta, ja sen avulla olut vihdoin alkoi käydä.

Martti Haavio pitää mahdollisena, että lueteltuja tarpeita tai niitä muistuttavia tarpeita on oikeasti käytetty oluen valmistukseen. Esimerkiksi Ruotsissa tiedetään pannun olutta, jossa on käytetty kuusen kerkkoja, joten ajatus kävyistä oluen tarpeena ei liene kovin kaukaa haettu. Palkoheinääkin tiedetään käytetyn Ruotsissa. Mettä tiedetään käytetyn oluessa monien kulttuurien piirissä. Sylkeä on joissain kulttuureissa käytetty alkoholijuomien käyteaineena. Haavion mukaan lueteltuja aineita ei kuitenkaan tiedetä käytetyn Suomessa, joten niiden esiintyminen syntysanoissa voi olla joko muistoa varhaisemmilta ajoilta tai vain sattumaa.^[11]

Jotkut ovat pitäneet oluen syntysanoja oluen valmistuksen rapistuneena kaavana. Säilyneiden syntysanojen avulla voi oppia enintään joitain oluen mausteita – itse oluen valmistusta sanat eivät opeta, ja tuskin niitä on siihen käytetty. Sanat on luettu oluen valmistuessa siksi, että niiden on ajateltu edesauttavan käymistä yliluonnollisesti.

Pakkasen ja tuulen syntykertomukset ovat samankaltaiset. Alku oli aineeton ja kurja. Pakkasta imetti mato ilman nännejä. Pakkasen isäksi mainitaan olento, josta tunnettiin runsaasti eri nimityksiä, kuten Pukuri, Näräpää tai Näsärvä.

Pakkasen syntyä lausuttiin, kun pakkasta haluttiin torjua esimerkiksi sadon turvaamiseksi tai paleltumien, kylmänvihojen tai tuulenvihojen hoidossa. Pakkasen alkuperän lisäksi pakkasta torjuvaan loitsuun saattoi kuulua käsky, että pakkasen pitäisi olla kylmämättä lämmintä ihmistä, vaan soita, maita ja kiviä, jotka ovat jo valmiiksi kylmiä.

Eräässä tarinassa Ukko ylijumala hieroo käsiään. Tästä syntyy kolme neitoa, jotka kerrotaan myös luonnottariksi. Rauta on syntynyt näiden neitojen rinnoissa. Yksi lypsi mustan maidon, toinen valkean, kolmas punaisen; näistä syntyivät erityyppiset raudat. Raudat valuivat maahan, mutta maan pinnalla tuli karkotti raudat suohon. Raudat säilyivät suossa kauan, kunnes karhu ja susi vaelsivat suolla. Niiden jalanjäljistä rautaruostetta nousi pintaan. Syntyi Seppo Ilmarinen, joka löysi raudan. Rautaa pelotti joutua taas tulen kanssa tekemisiin, mutta Ilmarinen tyynnytteli sitä ja sanoi, että se saa tulessa entistä upeamman muodon. Suo sotkettiin ja rauta nostettiin Ilmarisen pajalle. Rauta sulatettiin velliksi, mutta se alkoi rukoilla päästäkseen pois tulesta. Seppo Ilmarinen vaati rautaa vannomaan, ettei se koskaan vuodata verta, vaan syö vain kiveä ja puuta, jos tulesta pääsee. Rauta vannoi. Ilmarinen työsti raudan esineiksi. Lopuksi hän karkaisi raudan upottamalla sen lipeään. Katkerasta lipeäkylvystä rauta kuitenkin suuttui ja petti valansa ja on siitä lähtien vuodattanut verta.

Raudan aiheuttamia haavoja hoidettaessa on luettu raudan syntyä. Tällöin on pyritty muistuttamaan rautaa sen antamasta valasta ja siitä, että se on kaiken velkaa ihmiselle. Ihminen on nostanut sen suosta, jossa se oli pelkkää liejua. Rautaa on käsketty korjaamaan tekemänsä vahingon, sillä sillä ei ole ollut valtuuksia verenvuodatukseen.

Tunnettiin myös toinen loitsuperinne, jossa vamman aiheuttaneen raudan tai aseen tekijäksi mainitaan Vuolankoinen, Vuolainen tai Vuolahatar. Häntä vaaditaan korjaamaan poikansa tekemä paha. Kaarle Krohnin (1917) mukaan nämä nimet pohjautuvat Vuojola-paikannimeen. E. N. Setälän (1932) mukaan nämä nimet pohjautuvat voimakasta virtausta tarkoittavaan sanaan vuolas samaan tapaan, kuin Väinämöisen nimi pohjautuu tyventä vedenkohtaa tarkoittavaan sanaan väinä. Viimeisin sana on Martti Haavion (1967), jonka mukaan nimien alkuperänä on kristillisen Pyhän Olavin saamelainen nimitys, josta on eri muotoja, kuten Vuola, Vuollo ja Vuollabba. Pyhän Olavin kerrottiin olleen soturi, joka kuoli taistelussa, ja tästä syystä hänestä tuli keskiajalla suomalaisten sotilaiden pyhimys, jonka kuva oli sotalipussakin. Haavion mukaan Pyhän Olavin legendasta on seurannut kansanomainen käsitys, että tämä henkilö olisi synnyttänyt raudan tai teräaseet. ^[11]

• 
  Raudasta on ollut paljon hyötyä, mutta toisinaan se on käynyt ihmistä vastaan. Crawfordin Kalevala-käännöksen kuvitusta.
• 
  Skånelaisen kirkon reliefissä Pyhä Olavi kuolee, ja enkeli ottaa hänen sielunsa kuten kapaloidun lapsen. Onko rahvas nähnyt tämänkaltaisissa kuvissa Olavin synnyttämässä?

Monien sairauksien ja vammojen ajateltiin aiheutuneen haltijoiden väen tartuttua ihmiseen ympäristöstä. Tällöin sairautta hoidettiin käskemällä väen palata sinne mistä se oli tullutkin. Jos tässä tapauksessa tarvittiin syntysanat, ne olivat usein väen oman elementin syntysanat. Esimerkiksi rautaesineen aiheuttamaa vammaa hoidettiin lukemalla raudan syntysanat.

Joillekin sairauksille, vammoille ja kivuille oli kuitenkin myös omat syntysanansa. Eräs melko yleinen loitsu kertoo useiden sairauksien synnyn. Syntyvien sairauksien määrä eri loitsuissa vaihtelee; yleinen määrä on yhdeksän. Ne on synnyttänyt paha eukko, Loveatar (josta on monia muitakin nimityksiä). Loveatar makaa alapää paljastettuna, ja tuuli tekee hänet raskaaksi. Hän synnyttää ja nimeää lapsensa jossain pahassa paikassa. Yleisimpiä nimiä ovat pistos, ähky, riisi, horkka, rutto, raani, ajos, ruusu ja luuvalo. Tällainen monen sairauden synnyn selittävä kertomus on kelvannut monien eri sairauksien hoitoon. ^[11]

Samaan tapaan, pahasta eukosta, syntyivät myös kivut. Toisaalta kipujen kerrotaan aiheutuvan siitä, että kipu-tyttö, Tuonen neitsyt, vääntää ja jauhaa kipukiveä kipuvuorta vasten. Tämä ei välttämättä tapahdu myyttisenä alkuaikana vaan juuri silloin kun kipu tuntuu. Loitsussa kipu-tyttöä käsketään keräämään aiheuttamansa kivut, ja palauttamaan ne kiven sisään, sillä "ei kivi kipuja itke, paasi vaivoja valita".

Rutolle on myös omat syntysanansa, joiden mukaan rutto syntyi suurilla taistelukentillä verisissä vaatteissa. Loitsija kuitenkin kerskaa syntyneensä itse aiemmin ja verisemmissä vaatteissa, joten hän voi käskeä ruttoa vanhemman ominaisuudessa. (SKVR:II,913)^[20]

Katso myös: Yhdeksän sairautta

Suden syntyä on luettu varauduttaessa susien varalta. Susi on syntynyt naisesta, jonka hedelmöittää tuuli. Samaan tapaan syntyivät myös eräät taudit. Suden ja koiran sukulaisuus oli hyvin tiedossa, ja koiran syntykertomus oli samankaltainen kuin sudenkin. Suden ja koiran synnystä kerrottiin myös samassa kertomuksessa:

Martti Haavion mukaan kertomuksen taustalla on kristilliseen pyhimykseen, pyhään Margaretaan liittyvä keskiaikainen eurooppalainen legenda. Margaretan legendan mukaan hänet yritettiin naittaa pakanalle. Margareta kieltäytyi ja joutui vankilaan. Lohikäärme tuli syömään Margaretan, mutta uskonsa avulla Margareta voitti pahan olennon. Toisaalta Margareta oli synnyttäjien suojelupyhimys. Näiden roolien, lohikäärmeen voittajan ja synnyttäjien suojelijan sekoittumisesta seurasi kansanomainen käsitys, että Margareta synnyttikin pahan olennon. Kirkkomaalausten katselu saattoi vahvistaa tätä käsitystä rahvaan keskuudessa. Kuvassa, joka oli tarkoitettu esittämään Margareta polkemassa kukistamaansa lohikäärmettä, saattoi rahvas nähdä pienen eläimen suojelevan äitihahmon jalkojen juuressa. Suomalaisessa käsityksessä lohikäärme muuttui sudeksi, kun sana lohikäärme oli tuntematon, ja kirkkomaalausten lohikäärmeet saattoivat tuoda mieleen suden. ^[11] (Lohikäärme saatettiin kyllä tuntea, mutta ei sillä nimellä. Lohikäärme oli esimerkiksi Uisko tai Lievo)

Taivaanvalojen, siis kuun ja auringon, alkuperästä oli erilaisia käsityksiä. Yleisessä maailman syntykertomuksessa ne syntyivät muun maailman kanssa linnun munasta. Toisaalta suurimpien sankarien, kuten Ilmarisen, kerrotaan auttaneen aurinkoa ja kuljettaneen kuuta paikoilleen.

Sampo-kertomusten joissain toisinnoissa sanotaan auringon ja kuun syntyvän samalla kun maanviljely syntyy, nimittäin sammon sirpaleiden ajauduttua rantaan. Tällöin sankari toteaa:

Käsitykset auringon ja kuun vapauttamisesta voidaan myös käsittää niiden "syntymäksi". Yleisen kertomuksen mukaan iso tammi kasvoi niin isoksi, että se peitti päivän paisteen ja kuun kumotuksen. Kun tammi kaadettiin, taivaanvalot vapautuivat. On myös kertomus taivanvalojen kätkennästä ja vapauttamisesta. Pohjolan Emäntä tai joku muu paha olento kätkee auringon ja kuun kiviseen mäkeen. Sankarit kuitenkin vapauttavat taivaanvalot.

On muitakin kertomuksia taivaanvalojen kätkennästä. Kuumet, kapeet tai Rahko kätkevät auringon rautaiseen riiheen tai kehään, tai sotkevat ne tervalla. Kapeet tai "päästäjä" kerrotaan auringon vapauttajiksi. Parantaja on loitsunnut päästävänsä ihmisen sairaudestaan, kuten Kapeet ennen päästivät auringon tai kuun kehältään.

Erään kertomuksen mukaan maailman alkuaikana vallitsi pimeys. Elettiin ilman päivän ja kuun valoa. Maita etsittiin käsillä, tietä sormilla ja jalan sijaa varpailla. Kylvö tehtiin kynttilän valossa ja toukotyöt tuohuksen loimussa. Joku lähti etsimään aurinkoa ja kuuta. Tämä taivaanvalojen vapauttaja tunnetaan useilla nimillä ja kuvauksilla, hän on joko Jumalan ja auringon poika, "Sepon tyttö, selvä neito" tai Tuima Turo, kavala mies (Esimerkiksi SKVR:XV,684). Valot löytyivät pimeästä paikasta, kuten Hiitolasta tai Pohjolasta, tai eräässä toisinnossa Viipurin mäeltä aitasta. Taivaanvalot löytyvät neitojen käsistä. Soikkolasta taltioidussa virressä neitoset pesevät taivaanvaloja. (Tämänkaltainen käsitys oli myös virolaisilla, joiden erään uskomuksen mukaan taivaanvaloja pestään niiden pimennysten aikana, jolloin niiden pimeä taustapuoli tulee näkyviin.) Taivaanvalojen vapauttaja oli matkalle lähtiessään kerinyt unista kerän. Hän heitti sen neitoja kohti, vaivuttaen nämä uneen. Vapauttaja sai nyt taivaanvalot.

Kertomus jatkuu siten, että vapauttaja otti kuun käteensä kukaksi ja auringon merkiksi kypäräänsä, ja toi ne omille mailleen. Aluksi hän laittoi taivaanvalot "maan perille". Sitten hän laittoi ne puuhun alaoksalle, ehkä ripusti ne mahtavaan maailmanpuuhun. Sieltä ne paistoivat isällisille ja emollisille, mutta eivät isättömille eivätkä emottomille. Vapauttaja mietti, miten saisi päivän paistamaan myös isättömille ja emottomille. Hän nosti oksaa ylemmäksi tai siirsi valoja ylimmille oksille. Nyt paistoi päivä kaikille. (Esimerkiksi SKVR:III1,743,747, 3774) Monimutkaisemman, Inkeriläisen päätännön mukaan valot laitettiin ensin alaoksille. Sieltä ne paistoivat vain rikkaille. Sitten yläoksille, josta ne paistoivat vain köyhille. Lopulta keskimmäisiltä oksilta ne paistoivat kaikille. (SKVR:IV2, 1837)

Martti Haavion mukaan tämä kertomus selittää oikeudenmukaisuuden alkuperän. Koska aurinko ja kuu oli tarkoituksella asetettu paistamaan kaikille, olisi ihmistenkin syytä olla oikeudenmukaisia. Haavio arvelee, että tämä kertomus olisi peräisin ortodoksisten kerjäläislaulajien lauluista, joilla pyrittiin vaikuttamaan ihmisen omaantuntoon.^[11]

Pääartikkeli: Tulen iskentä

Tulen syntyä on selitetty siten, että jumalolento tai -olennot, kuten Ukko ylijumala, on iskenyt tulta aseellaan tai erilaisista esineistä. Esineet ovat voineet olla esimerkiksi Kokon sulkia. Eräässä tarinassa ukon iskemä tuli putoaa taivaasta kipunana Aluen järveen, maahan tai manalaan asti ja sytyttää metsiä palamaan. Kytevästä metsäpalosta on ihminen saanut ensimmäisen tulen. Tulen syntyä on luettu esimerkiksi palovammoja hoidettaessa.

Usein mainitaan veden syntyneen vuoresta. Eräät yleiset säkeet kuuluvat tähän tapaan:

Käsitys veden synnystä vuoresta voi perustua yleiseen tietoon, että vesi virtaa ylemmiltä alueilta alemmille. Niinpä se on syntynyt korkeilla paikoilla. Käsitys voi myös etäisesti perustua käsitykseen maailmanvuoresta, joka oli ensimmäinen asia maan päällä. Vaikka vuori syntyi meren selälle, on tämä meri edeltänyt maailman syntymää, joten se ei oikeastaan ollut samaa kuin nykyinen vesi. Nykyisin tunnetun veden täytyi vielä syntyä. Perustavanlaatuisena elementtinä se syntyi ensimmäisten asioiden joukossa, ja kun juuri muutakaan ei vielä ollut, se syntyi vuoresta.

Usein kerrotaan myös, että vesi on vanhin voitehista, eli ensimmäinen ihmisten hoitoon, siunaamiseen tai puhdistukseen käytetty aine. Tästä on tullut myös yleinen sananlasku. Käsitys voi olla peräisin kristillisestä kertomuksesta, jossa Jeesus kastetaan, eli tehdään "ensimmäinen kaste". Tosin ihmisiä on kasteltu vedellä myös monissa pakanallisissa menoissa. Eräässä runossa kerrotaan:

Veren synnyksi ovat jotkut tutkijat ja ilmeisesti kansanparantajatkin nimittäneet haavan ja parannuksen syntysanoja eli kertomusta Väinämöisen haavasta ja parannuksesta. Veristä haavaa parannettaessa käytettiin paitsi haavan ja parannuksen syntysanoja, myös haavan aiheuttaneen elementin, kuten raudan tai kiven syntysanoja. Vuotavalle verelle voitiin myös ilmoittaa, että sen oikea paikka on ihmisen ruumiissa. Näissä kertomuksissa ei kuitenkaan paljasteta, miten veri sai alkunsa tai tuli ihmiseen.

Veri on joka tapauksessa ihmisruumiin tärkeimpiä "osia", sillä se periytyy jopa sukupolvelta toiselle. Ihminen saattoi kokea oman verensä olevan peräisin paitsi vanhemmiltaan, myös sukunsa kantavanhemmilta, jopa myyttisiltä ensimmäisiltä ihmisiltä. Veressään ihminen kantoi sukunsa luonnetta, ominaisuuksia ja voimia. Sukua tai sukulaista voitiin runollisesti kutsua omaksi vereksi tai verelliseksi. (SKVRIII1 941, III3 3347, V2 927) Loitsija saattoi luetella erilaisia veriä, ja kerskailla oman verensä parhaaksi niistä. (esimerkiksi SKVR VII4 1743, VI1, 3464, VII3 3211, VII4 5183, VII5 3227)

Verettömyydeksi kutsuttiin voimat tai innon vieviä sairauksia, joiden uskottiin johtuvan veren vähenemisestä tai heikentymisestä. Toisinaan sairastuneen voitiin katsoa saaneen itseensä vierasta verta ympäristön haltijoilta. Oma ja vertauskuvallisesti oikean värinen veri pyydettiin loitsulla takaisin:

Erään loitsun mukaan veri ja vesi ovat veljekset ja vesi tietää siksi, missä veri kulkee. (SKVR I4 656) Veren alkuperästä mainitaan myös sivumennen eräässä kertomuksessa. Kesän tullen taruolento, Kesäpoika, tuo elämänvoimaa, joka herättää luonnon eloon. Samalla mainitaan syntyvän myös ihmisen veren, jossa uskottiin asuvan ihmisen elämänvoiman. Kasvillisuuden myyttistä kylväjää Sampsa Pellervoista vastaava Sämpsöi kiittää Kesäpoikaa avusta:

Maanviljelyksen on kerrottu saaneen alkunsa särkyneen sammon sirpaleista, jotka ajelehtivat rantaan. Sampo on myyttinen, myllyä muistuttava esine, joka luo viljaa ja muuta hyvää. Alun perin sampo on ollut kosminen "rotaatiokone", maailmanpylväs, jonka varassa taivaankansi pyörii, aiheuttaen päivän- ja vuodenkierron. Vuodenkierto onkin merkittävässä osassa maanviljelyssä. Tavallaan kertomus sammosta on myös kertomus siitä, miten vuodenkierto sai alkunsa. ^[11]

Kuuluisan runonlaulajan Ontrei Malisen pojanpoika Jyrkini Iivana kertoi kansanperinteen kerääjälle, että heidän suvullaan on ollut tapana kevätkylvöjen aikaan laulaa kylvösanat eli hedelmällisyyttä lisäävä loitsu, ja sen jälkeen kertomukset sammon taonnasta ja ryöstöstä. Tarinan lopuksi sampo luo maanviljelyn:

Rukiin tai ohran vihneelle eli siikaselle oli aivan oma syntyloitsunsa. Sen mukaan herralta (Jumalalta tai Jeesukselta) putosi helmi maahan. Siitä kasvoi viljan taimi. Tätä loitsua tarvittiin vihneen aiheuttaman tulehduksen hoitoon.

Pääartikkeli: Emuu

Varsinaisten syntykertomusten lisäksi monien muidenkin eläin- ja kasvilajien alkuperästä oli käsityksiä. Niiden mukaan lajilla oli kantavanhempanaan yliluonnollinen olento, emuu, jonka kautta lajiin saattoi vaikuttaa. Esimerkiksi pahaa eläintä saatettiin käskeä palaamaan vanhempiensa luokse, tai uhattiin, että jos eläin tekee pahaa, tästä kannellaan sen vanhemmille. Riista- ja turkiseläinten ja kalojen emuita taas lepytettiin, jotta nämä olisivat antaneet jälkeläisiään ihmisille. ^[23]

Lastensaduissa, muun muassa eläinsaduissa, kerrotaan usein eläinten tai ilmiöiden tai niiden joidenkin ominaisuuksien alkuperä. Esimerkiksi jäniksen suu on haljennut, koska jänis nauroi suu ammollaan voitettuaan vedonlyönnin. Lastensatuihin ei kuitenkaan uskottu samalla tavalla kuin myyttisiin taruihin. Niillä ei myöskään ollut myyttistä tai rituaalista merkitystä, eikä niillä pyritty vaikuttamaan yliluonnolliseen.

• Meren suola on syntynyt sammon tai sen osan upottua mereen. Se jauhaa yhä suolaa meren pohjassa. Muiltakin kansoilta tunnetaan samantapaisia kertomuksia, joissa esine, kuten myllynkivi, tekee mereen suolan.
• Haukka ja kotka ovat erään Jyskyjärveltä taltioidun loitsun mukaan syntyneet sairauksien ja suden tapaan pahasta eukosta. Syntyä on luettu, kun on hoidettu linnun vahingoittamaa kotieläintä. (SKVR:I4, 1476^[24])
• Korppi on koottu eri osasista sysimäellä ("hiilimäellä"). (SKVR:VI2, 7185^[25])

• Poro on syntynyt Pohjolassa kalliosta, sen sarvet ovat kasvaneet kiven kolosta. (SKVR:I4, 1116^[26])
• Pyssy on syntynyt erään hietajärveläisen loitsun mukaan suurilla taistelutanterilla. Näin on loitsittu metsälle mennessä. (SKVR:II4, 1148^[27])
• Hevosen synnystä on monia lyhyitä kertomuksia. Eräiden mukaan hevonen on syntynyt hiidestä ja tullut vaarasta (mäestä). Toisen mukaan hevonen on hiekasta ja varsa vaahdosta, toisin sanoen hevonen on tullut rannalta. Hevosen syntyä luettiin hevosta kedolle päästäessä, ettei hevoselle sattuisi mitään ikävää. (SKVR:I4, 1696^[28])
• Hiiri on yksittäisen loitsun mukaan syntynyt villasta ja heinästä. Paha olento antoi sille hengen ja hampaat. Hiiren synty karkotti hiiret. (SKVR:I4, 1782^[29])
• Puukko pilvestä putosi, veri veihti taivoisesta. Näin loihtivat kuoharit, ennen kuin leikkasivat eläimen kivekset, jotta haava ei märkisi. (SKVR:VI2 5306^[30], 1782)

• Kalat ja hylkeet syntyivät samasta munasta kuin maailma. (SKVR:VI2, 8)
• Sammakko savesta synty, likasilimä lietteestä, länttäkorva lähteestä. Sammakon jälki oli jonkinlainen ihotauti, jonka hoitoon voitiin tarvita sammakon synty. (SKVR:VII3 1255^[31])
• Kasvain tai paise on syntynyt kultaisesta kerästä, jonka kettu on vetänyt rantaan, taikka kirkon tai linnan kivestä (SKVR:VII4 2170^[32])
• Hirvi on tehty luonnon aineksista tai taivaalla. (SKVR:XII, 4876^[33])
• Terva mainitaan Väinämöisen hieksi. Samalla kerrotaan sen tulevan "puista puhtahista" ja valuneen "parrasta" vaskiseen astiaan.(SKVR:XII2, 7792^[34])
• Laki syntyi Perkeleen tehtyä pesänsä tuomarin tuvan eteen ja virkamiesten vaatteisiin. Lain syntyä on luettu suojauduttaessa vääriä tuomioita vastaan eli kumotessa lakia. Lakia kumotessa on myös voitu pyytää Ukko ylijumalaa järjestämään taivaassa oikeudenmukaiset käräjät. Ideaalina, jopa jumalten oikeuttamana, laki oli siis hyvä ja oikeudenmukainen, mutta maallinen laki tai sen tulkinta tuntui toisinaan väärältä, kuten nykyisinkin. Lain kumouksessa käytetty lain syntykertomus on siis itse asiassa väärän lain tai oikeusmurhan synty. Oikeudenmukaisten lakien ideaali voitiin nähdä myyttisen auktoriteetin asettamaksi, kuten Väinämöisen ohjeistaessa jälkipolvia tai kristinuskon Jumalan antaessa kymmenen käskyään. Kansanomaisen kristillisen käsityksen mukaan väärä tuomio oli suurimpia syntejä, johon houkutti itse Perkele, eikä Jumala armahtanut siihen syyllistyneitä. Jopa useissa verenseisautussanoissa pyydetään verta seisomaan paikallaan yhtä varmasti kuin väärän valan tehnyt todistaja tai oikein tiennyt mutta väärin tuominnut lautamies tai tuomari seisoo tuomittavana viimeisellä tuomiolla tai helvetissä. (esimerkiksi SKVR:XII1 4303^[35], XII2: 7412^[36], 7452^[37], XI: 1663^[38], 1646^[39], 1631^[40], 2466^[41], 2373^[42])

Katso myös: Lain kumous

Katso myös: Käräjät

• Tupakan tiedettiin tulleen kaukaisilta mailta. Eräs kertomus sanoo tupakan tulleen siemeninä maita kulkevan huoran mukana. Monet miehet lankesivat huoraan. Kun huora kuoli, nousi hänen haudalleen tupakan taimia. Tupakan synty oli siis likainen samaan tapaan kuin tautien, käärmeiden ja susien. Sananlasku kertoo kuitenkin tupakan olevan hyvä kalu, koska se estää naimisenkin halun. Kykyjä ja haluja vähentämällä tupakka siis suojeli synniltä. (SKVR:XIII2: 3482^[43])
• Vittu on syntynyt humoristisen pohjoiskarjalaisen kertomuksen mukaan Lemmon kuvaamana Viipurissa tai Saksan kaupungissa ja kuljetettu tänne höyhentyynyssä. Vitun kulkiessa herrat nostivat hattuaan ja kuninkaat kypäräänsä, miesten mieli sekosi ja pienet pojat menivät polvilleen. Vittu saakin enemmän rahaa vuodessa kuin kuningas. Vittu jahtasi kyrvän puuhun ja huuteli kyrpää tulemaan alas. Kyrpä manasi tulisia nuolia vitun kurkkuun ja valitti viimeksikin vitun puristaneen aivot päästään. (SKVR:XV:409^[44])

Pääartikkeli: Syy

Syntykertomusten yhteyteen liittyy toisinaan sana syy, jonka merkitys tässä yhteydessä on epävarma. Sana merkitsee sekä aiheuttajaa että säiettä, tässä tapauksessa siis joko asian alkuunpanijaa tai jonkinlaista elämänlankaa. Joskus harvoin syy on voitu jopa rinnastaa syntyyn.

Sana synti on joskus käytössä syntykertomuksissa sanan synty tilalla. Synti on kuitenkin sanana ja merkityksenä aivan eri kantaa kuin synty, ja kyse lienee kansanomaisesta asioiden sekoittamisesta.

Sanan synty on voitu käsittää tarkoittavan myös sukua, kuten nykyisinkin sana syntyperä. Loitsuissa kerrotaan usein juuri jonkun asian suvun alku. Jos sukua on kutsuttu synnyksi, on voitu puhua synnyn synnystä, siis suvun alkuperästä. Esimerkiksi:

• Alkuaika
• Alkumuna
• Luomiskertomus
• Maailmanpuu

• Ganander, Christfrid: Mythologia Fennica. ((Mythologia Fennica, 1789.) Toimittanut Juha Pentikäinen. Käännös: Brita Löflund) Klaukkala: Recallmed, 1995. ISBN 951-9221-72-7
• Haavio, Martti: Suomalainen mytologia. Porvoo Helsinki: WSOY, 1967.
• Sarmela, Matti: Suomen perinneatlas: Suomen kansankulttuurin kartasto 2. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 587) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-717-753-4 Teoksen verkkoversio (PDF).
• Heikkilä, Timo: Aurinkolaiva: Lemminkäisen myytti ja Ritvalan kultti. Helsinki: Basam Books, 2004. ISBN 952-9842-99-6
• Suomen Kansan Vanhat Runot.

• Suomen kansan muinaisia loitsurunoja. Esipuhe Elias Lönnroth. Helsinki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1880.