Improvisointi tarkoittaa esityksen luomista esittämishetkellä. Sitä käytetään erityisesti musiikin alalla, mutta se on yhtä lailla tärkeä myös monissa muissa yhteyksissä, kuten näyttelemisessä tai viihdyttämisessä. Näyttämötaiteen genreistä improvisaatiolla oli keskeinen rooli esimerkiksi 1500–1700-luvuilla commedia dell’artessa ja nykyisin muun muassa nykytanssissa ja improvisaatioteatterissa.

Improvisaatiolle tyypillisiä ominaisuuksia ovat yllättävyys ja toistamattomuus. Improvisoidun teoksen uudelleen esittäminen samanlaisena muuttaa myös teoksen luonteen ainutlaatuisesta improvisaatiosta toistoksi. Spontaaniudestaan huolimatta improvisointi ei kuitenkaan ole sattumanvaraista toimintaa. Musiikki- tai teatteri-improvisaation taustalta löytyy usein huippuunsa hiottua teknistä ja taiteellista osaamista.[1]

Improvisointi musiikissa

Osa artikkelisarjaa
Brittiläinen saksofonisti Evan Parker on tunnettu vapaasti improvisoiva jazz-muusikko.

Länsimaisen musiikin tyyleistä improvisointi on suhteessa tärkeintä jazz-musiikissa, jonka jotkut alalajit, kuten free jazz, perustuvat lähes kokonaan improvisointiin. Improvisointia käytetään paljon myös eri maiden kansanmusiikissa. Samoin blues-, rock- ja funk-musiikissa on usein kuultavissa ”jammailua”, jolla tarkoitetaan improvisointia. 1960-luvun lopulla artistit kuten Jimi Hendrix ja Cream alkoivat laittaa improvisoitua materiaalia myös albumeilleen. Jazz-musiikin improvisointi perustuu suureen lukumäärään skaaloja.

Improvisoitu soitto ei useinkaan perustu täysin uuteen sävelmateriaaliin, vaan se koostuu usein lyhyistä sävelkuluista, jotka esittäjä on opetellut huolella etukäteen. Etenkin jazzissa, jonka sävellykset perustuvat usein nopeisiin sointuvaihdoksiin, hyvän improvisaatiotaidon oppiminen on vuosien uurastuksen tulos.

Aiemmilla vuosisadoilla improvisointi oli tärkeää myös klassisessa musiikissa, mutta sen rooli on myöhemmin vähentynyt. Klassisen musiikin suurimmat nimet olivat taitavia improvisoijia, esimerkiksi Mozartin kiertäessä Eurooppaa hänen esityksissään oli aina kohta, jossa Mozart soitti pianolla improvisoidun kappaleen. Samoin Beethovenin improvisaatioiden kehuttiin olevan jopa hänen sävellyksiään komeampaa kuultavaa. Jotkut nykyaikaisen taidemusiikin säveltäjät ovat antaneet teoksissaan joskus huomattavan sijan improvisoinnille. Silti taidemusiikin koulutuksessa improvisoinnilla on useimmiten vain mitätön rooli.

Improvisointi ei yleensä ole täysin vapaata, vaan siihen kuuluu yleensä jokin tai joitakin sääntöjä. Jazzissa ja rockissa improvisointi tehdään usein tietyn sointukulun päälle. Tällöin kulloin alla soiva sointu määrää mitä säveliä tai skaaloja soittaja voi käytännössä käyttää. Myös monet muut säännöt ovat mahdollisia. Esimerkiksi jazzpianisti Chick Corea kysyy välillä yleisöltä ehdotuksen kappaleen nimeksi, ja improvisoi sen jälkeen kappaleen tämän yleisöltä saadun nimen perusteella.

Kun monta muusikkoa improvisoi samanaikaisesti, he pyrkivät myös tarkkailemaan toisiaan ja saamaan vihjeitä siitä, mihin suuntaan esitys on etenemässä. Erityisesti jazz-musiikissa koko yhtyeen työskentely perustuu tällaiseen kollektiiviseen improvisointiin. Samoin kansanmusiikki on usein kollektiivisesti alusta loppuun improvisoitua.

Jokainen voi kokeilla improvisointia helposti itse – riittää, että rupeaa hyräilemään tai viheltämään jotakin uutta sävelmää. Improvisoinnin voidaan sanoa olevan usein myös osa musiikin säveltämisprosessia.

Esimerkkejä improvisointia sisältävistä levyistä

Käytännössä lähes kaikilla jazz-levyillä kuulee paljon tiettyjen sointurakenteiden päälle improvisoituja sooloja

Improvisointi näyttämötaiteessa

Improvisoidulla näyttelemisellä on yhtä pitkät perinteet kuin koko näyttämötaiteella. 1400-luvulla Italiassa syntynyt commedia dell’arte oli improvisaatioteatterin muoto, joka levisi koko Keski-Eurooppaan kiertelevien teatteriseurueiden mukana. Sitä esitettiin pienillä lavoilla, toreilla ja karnevaaleissa. Esitysten juonikuvio oli ennalta sovittu, mutta repliikit olivat improvisaatiota. Tyylilaji säilyi suosittuna 1700-luvulle asti.

1890-luvulla sellaiset merkittävät teatteriteoreetikot ja -ohjaajat kuin venäläinen Konstantin Stanislavski ja ranskalainen Jacques Copeau hyödynsivät improvisointia laajasti näyttelijöiden opetuksessa ja esitysten harjoituksissa.

Amerikassa 1800-luvun lopulla syntyneessä varieteen tyylilajissa vaudevillessa käytettiin yleisön reaktioita ja kommentteja hyväksi sketsien improvisointiin. Modernin amerikkalaisen teatteri-improvisoinnin syntynä pidetään kuitenkin usein Viola Spolinin teatterikokeiluja 1940-luvulla. Niissä Spolin korosti luovuutta ja mukautuvuutta näyttelijän koko ilmaisuvoiman vapauttamiseksi.

Euroopassa Keith Johnstone otti 1950-luvulla improvisoinnin keskeiseksi tekniikaksi ohjatessaan näyttelijöitä entistä spontaanimpaan näyttämösuoritukseen. Aluksi hän kehitti improvisointiin perustuvaa teatteria Lontoon Royal Court Theaterissa, mutta jatkoi työtä sittemmin perustamansa oman teatteriryhmän kanssa. Johnstone muutti myöhemmin Kanadaan, jossa on kehittynyt pitkä improvisaatioteatterin perinne.

Suomessakin on Johnstonen oppien pohjalta syntynyt monia pieniä improviosaatioteatteriryhmiä. Johnstonen metodeista edelleen kehitettyä teatteri-ilmaisua kutsutaan Suomessa ammattinäyttelijöiden piirissä ”improksi”, jossa keskeisiä esitystä eteenpäin vieviä tekoja ovat idean tarjoaminen eli julkituominen sekä tarjotun idean hyväksyminen ja tarinan eteenpäin vieminen. Jotkut suomalaisen impron ryhmät pyrkivät myös jakamaan osaamistaan järjestämällä kursseja, joilla niin ammattilaiset kuin amatöörit voivat kehittää improvisointikykyjään.

Improvisoinnilla on usein keskeinen rooli myös modernissa eurooppalaisessa vapaassa tanssissa ja tanssiteatterissa, joka syntyi 1930-luvulla Saksassa ja kehittyi toisen maailmansodan jälkeen edelleen varsinkin Yhdysvalloissa. Nykytanssin tyylilajeista improvisaatio lienee kuitenkin hallitsevimmillaan kontakti-improvisaatiossa.

Improvisointi elokuvataiteessa

Monet mykän elokuvan ohjaaja-näyttelijät, kuten Charlie Chaplin ja Buster Keaton, improvisoivat sekä elokuvia ohjatessaan että näytellessään. Myös Marxin veljekset olivat hyvin tunnettuja improvisoiduista käsikirjoituksesta poikkeamisistaan kesken elokuvien kuvausten. Sekä Buster Keatonilla että Marxin veljeksillä on kytkentöjä myös improvisaatioteatteriin, sillä he toimivat uransa alkuvaiheissa vaudeville-näyttelijöinä. Myöhemmistä suurista Hollywood-näyttelijöistä vahvaa improvisointia edustavat ainakin Marlon Brandon roolisuoritukset Elia Kazanin teatterimaisesti ohjaamissa merkkielokuvissa. Myös Robert De Niron kuuluisa ”Are you talking to me?” -kohtaus elokuvassa Taksikuski on improvisoitu.lähde?

Lähteet

  1. ↑ Tarasti, Eero: ”Improvisointi, improvisaation merkkikieli”. Teoksessa Musiikin todellisuudet, säveltaiteen ensyklopedia, kirjoituksia vuosilta 1980–2003. Helsinki: Yliopistopaino, 2003.

Aiheesta muualla

Kirjallisuutta

  • Bailey, D. 1993. Improvisation, Its Nature and Practice in Music. New York: DaCapo Press. ISBN 978-0306805288
  • Johnstone, K. 1989. Impro: Improvisation and the Theatre. New York: Theatre Arts Books. ISBN 978-0878301171
  • Lampert, F. 2007. Tanzimprovisation: Geschichte – Theorie – Verfahren – Vermittlung. Bielefeld: Transcript. ISBN 3899427432
  • Nachmanovitch, S. 1990. Free Play: Improvisation in Life and Art. Penguin/Tarcher. ISBN 0874775787
source: https://fi.wikipedia.org/wiki/Improvisointi