Huumori on leikinlaskua ja leikillisyyttä sekä kykyä tajuta ja ilmaista huvittavat asiat.[1] Usein huumori tekee ihmiset iloisiksi ja kohottaa mieliä.

Huumori voi kummuta ylemmyydentunteesta ja vahingonilosta, tai yllättävästä vastakohtaisuudesta, tai sen tarkoituksena voi olla tarjota huojennuksen tunne. Huumorin ilmenemismuotoja ovat nauraminen ja jännityksen lientyminen. Huumoria voi käyttää muun muassa ihmissuhteiden ylläpitoon tai oman olon parantamiseen. Huumorin avulla ihmisten väliset rajat voivat murtua.

Huumorintajulla viitataan huumorin hyödyntämisen taitoon, sen ymmärtämiseen ja sen arvostamiseen. Huumoriin reagoivat kaikenikäiset ihmiset kaikista eri kulttuureista. Suurin osa ihmisistä kykenee kokemaan asioita humoristisina ja reagoimaan niihin huvittumalla, hymyilemällä tai nauramalla. Huumorintajua säätelee ennen kaikkea henkilökohtainen maku, mutta siihen vaikuttavat monet tekijät kuten yksilön taustakulttuuri, koulutustaso, älykkyys ja kypsyys sekä konteksti.

Huumorin monista lajeista tunnetuimpia ovat komiikka, satiiri, ironia ja parodia, ja sen lukuisista eri muodoista tunnetaan muun muassa vitsit, kaskut, pilapiirrokset ja stand up -komiikka.

Etymologia

Antiikin kreikkalaisen lääketieteen humoraaliopin mukaan neljän ruumiinnesteen (kreik. χυμός, khumos) tuli olla terveellä ihmisellä tasapainossa. Ruuminnesteet olivat keltainen sappi, musta sappi, lymfa ja veri.

Huumorin teoriat

Huumorin teorioilla pyritään selittämään huumoria. Kolme tunnetuinta huumorin teoriaa ovat ylemmyysteoria, inkongruenssiteoria eli psykologinen vastakohtateoria, sekä huojennusteoria. [2]

Ylemmyysteorian edustajina voidaan pitää jo antiikin Kreikan filosofeja Platonia ja Aristotelesta. Ylemmyydentunto huumorissa lähenee vahingonilon tunnetta, sillä ylemmyydentuntoinen ihminen tuntee mielihyvää nähdessään itsensä parempana kuin muut.[2] Platonin mukaan ihminen nauraa toisten vahingolle. Aristoteleen mukaan huumori on "tavanomaista huonompien ihmisten jäljittelyä", ja satiirikot ja komedian kirjoittajat hänen mukaansa "pahanpuhujia ja juorukelloja". Ciceron mukaan huumorissa on kyse sopimattomuudesta ja rumuudesta. Thomas Hobbes kirjoitti: "nauramisen into on vain oman ylemmyydentunteen havaitsemisen ihanuutta, verrattuna muiden heikkouteen tai omaan menneeseen heikkouteen".[3] Myös 1800-luvun filosofit kuten Georg Hegel ja Alexander Bain korostivat ylemmyydentunnon tärkeyttä huumorissa. Henri Bergson kirjoitti: "nauramaan meidät saa kanssaihmistemme joutavat vajavuudet". William Hazlittin mukaan: "me nauramme absurdille, epämuodostuneelle, kiusanteolle". Ylemmyysteorialla on ollut kannatusta myös 1900-luvulla: esimerkiksi psykologi Susan Forwardin mukaan huumoria käytetään usein loukkauksen naamioimiseksi, kuten: "minähän vain vitsailin".[4]

Ylemmyysaiheisiin vitseihin kuuluvat etnisyyteen, rotuun ja tyhmyyteen perustuvat vitsit.[5]

Inkongruenssiteoriassa tarkastellaan sitä, mistä huumori syntyy ja mikä on huumorin välttämätön ja riittävä ehto. Teorian mukaan meitä naurattaa, kun havaitsemme samanaikaisesti tai melkein samanaikaisesti toisiinsa yhteen sopimattomia elementtejä.[2] Inkongruenssiteoria näkee huumorin olevan olemassa itse sisällössä, yhteensopimattomuudessa, vastaanottajasta riippumatta.[6] Inkonguenssiteorian klassikkoesimerkkejä ovat muun muassa Arthur Schopenhauer sekä Immanuel Kant, joka korosti erityisesti yhteensopimattomuuden tajuamisen äkillisyyttä huumorissa.[7]

John Morreallin (1989) mukaan inkongruenssista nauttiminen on tyypillisesti inhimillinen piirre ja erottaa meidät eläimistä, jotka pitävät yhteensopimattomuutta uhkana. Tämän seurauksena ihminen pystyy näkemään maailman epäkäytännöllisin tavoin, minkä seurauksena hän on kyennyt luomaan tieteen ja taiteen.[8]

Huojennusteoriaa suosii etenkin 1900-luvun alussa syntynyt freudilainen psykologia.[9] Sen mukaan huumori vapauttaa ylimääräistä energiaa ja tuottaa helpotuksen tunteen. Arkipäivän tilanteissa humoristinen elämys johtaa nauramiseen ja sitä seuraavaan miellyttävään ja rentoon olotilaan.[2]

Kielitieteilijä Victor Raskin (1985) määritteli huumorin semanttisesta näkökulmasta siten, että vitsin kärki saa vastaanottajan tajuamaan, että vitsillä olikin koko ajan olemassa myös toinen, vastakkainen tulkinta.[10]

Huumorin lajeja

  • Satiiri eli kirjallinen, yleensä kantaa ottava ilmaisukeino, jossa pilkataan jotain yhteiskunnallista aihetta tai henkilöä esittämällä se naurunalaisena, usein liioitellen tai ironisoiden.
  • Ironia eli salaiva, jossa todellinen sanoma on päinvastainen kuin käytettyjen sanojen ilmeinen merkitys. Alalajina itseen kohdistuva itseironia.
  • Sarkasmi eli pisteliäs sanallinen ironia, jolla pyritään usein loukkaamaan.
  • Parodia eli ivamukaelma, jossa jokin – yleensä hyvin tunnettu – teos tehdään naurunalaiseksi.
  • Komiikka eli hullunkurisuus ja naurettavuus sekä myös koomisuus taiteessa.
  • Musta huumori käsittelee yleensä vaikeita ja ankeita teemoja (kuten kuolema, vitsaukset, sairaudet).
  • Antihuumori, josta hauskuus tai merkitys on tarkoituksellisesti jätetty pois.
  • Anarkistinen huumori (tunnettu myös nimillä älyvapaa huumori ja kreisihuumori) jonka sisältämä komiikka koostuu täysin asiaan kuulumattomista tai sattumanvaraista asioista tai tilanteista; logiikka ja realistisuus jäävät taka-alalle.

Huumorin muotoja

  • Sanallinen huumori:
    • Vitsi kuvailee tiettyjä humoristisia tilanteita tai kertomuksia.[11]
    • Kasku kertoo enemmän tai vähemmän todenperäisiä huvittavia asioita todellisista henkilöistä
    • Sanaleikki perustuu sanojen monimerkityksellisyyteen tai äänteellisiin ominaisuuksiin
  • Aiheeseen tai kontekstiin liittyvä huumori:

Huumoriesiintyjiä

Huumori keskustelussa

Keskustelussa käytettävän huumorin voi luokitella valmisteltuun huumoriin ja spontaaniin huumoriin. Valmisteltua huumoria ovat vitsit ja humoristiset kertomukset, jotka kerrotaan ulkomuistista tai luetaan paperista. Spontaani huumori on tilannekohtaista ja improvisoitua, ja se pitää keskustelua yllä eikä katkaise sitä kuten irrallinen vitsi. Vitsinkertoja on pelkästään esiintyjä, mutta spontaania huumoria esittävä huulenheittäjä on sekä esiintyjä että huumorin tekijä. Spontaani vitsailija pystyy myös luomaan huumoria rajattomasti siinä kun vitsinkertoja on rajoittunut vain kertomaan muistamansa vitsit.[12] Spontaanin huulenheiton ja vitsinkerronnan välissä ovat tarinat hauskoista asioista, jotka kertojan mukaan tapahtuivat hänelle itselleen; tällaiseen lähestymistapaan perustuu usein etenkin stand up -komiikka, jossa omakohtaisuus ja keskustelunomaisuus on tärkeää.[13]

Huumorintaju

Huumorintaju tarkoittaa huumoriin liittyviä yksilön luonteenpiirteitä tai yksilöllisiä ominaisuuksia. Huumorintajulle on esitetty monta erilaista määritelmää, kuten:[14]

  1. Älyllinen kyky (kyky luoda, ymmärtää, toistaa ja muistaa vitsejä)
  2. Esteettinen herkkyys (huumorin arvostaminen ja siitä nauttiminen)
  3. Tapa käyttäytyä (herkkänauruisuus, tapa kertoa usein vitsejä, huvittaa toisia, tai nauraa toisten vitseille)
  4. Tunnepohjainen luonteenlaatu (kuten hilpeys)
  5. Asenne (huvittunut suhtautuminen elämään, suopeus huumorille)
  6. Selviytymis- tai puolustuskeino (vaikeuksiin suhtautuminen huumorilla)

Huumorintajuttomuus tai puutteellinen huumorintaju voivat vaikeuttaa muun muassa pari- ja ystävyyssuhteiden solmimista. Huumorintajuton ja vakavamielinen henkilö saattaa huomaamattaan rasittaa muita sosiaalisissa tilanteissa, jos hän esimerkiksi loukkaantuu vitsistä, jota hän ei ymmärrä. Tosikkomaisuuden ja huumorintajuttomuuden taustalla voi olla esimerkiksi masennus tai muut psyykkiset ongelmat, huono itsetunto tai neurologinen poikkeavuus, kuten Aspergerin oireyhtymä.[15][16]

Myös huumorintajuisten ihmisten huumorintajuissa on eroja. Ihmissuhteiden onnistumisen kannalta samankaltainen huumori on merkityksellistä. Tutkimusten mukaan avioliittoonsa tyytyväisillä ihmisillä on samanlainen hyväntahtoinen huumorintaju kuin heidän puolisoillaan. Ilkeämielisen huumorintajun on sen sijaan tutkittu etäännyttävän puolisoita.[16]

Mitä korkeampi ihmisen älykkyysosamäärä on, sitä todennäköisemmin hän pitää huumorista ja osaa tuottaa sitä itse.[17]

Huumorintajun kehittyminen lapsella

Vauvat nauravat samankaltaisille asioille kuin mitkä huvittavat myös ihmisen lähimpiä sukulaisia simpansseja, gorilloja ja orankeja. Vauvoja naurattaa tutun ja luotettavan ihmisen heitä kohtaan harjoittama leikillinen väkivalta kuten kutittaminen, näykkiminen ja ilmaan heittely, sekä vähän myöhemmällä iällä myös jahtaaminen.[18]

Lapsen huumorintaju kehittyy yhtäaikaisesti muun kognitiivisen kehityksen kanssa. Useimmat vauvat alkavat nauraa noin neljän kuukauden ikäisinä. Kahdeksan kuukauden iässä useimmat vauvat huvittuvat kurkistusleikeistä. Varsinainen huumorintaju lapsella alkaa kehittyä siinä vaiheessa, kun hän alkaa arvostaa jollain tavalla sopimattomia asioita, jotka rikkovat hänen oppimiaan kaavoja. Huumorintutkija Paul McGheen mukaan lapsen huumorintaju kehittyy neljässä vaiheessa. Yksivuotiaana lapsi alkaa tehdä esineille huvin vuoksi sopimattomia asioita, kuten laittaa lehden korvalleen ja leikkii puhuvansa puhelimessa. Toisessa vaiheessa lapsi alkaa käyttämään sanoja huvikseen väärin, kuten kutsumalla kiveä koiraksi. Kolmannessa vaiheessa lapsi liittää tuttuihin asioihin, kuten äitiin tai koiraan, niihin kuulumattomia käsitteitä, kuten sen että koirat naukuvat tai norsut istuvat puussa. Neljännessä vaiheessa, noin seitsenvuotiaana, lasta alkavat huvittaa arvoitukset, jotka perustuvat monimerkityksisyyteen. Kahdeksanvuotiaasta eteenpäin lapsen huumorintaju muuttuu vaiheittain aikuisemmaksi ja hienostuneemmaksi.[19]

Huumori ja terveys

Huumorintajua ja nauramisen kykyä on kauan pidetty niin fyysistä kuin henkistäkin terveyttä edistävinä ominaisuuksina. Naurun ja huumorin vaikutuksia terveyteen ja sairauksien hoitoon onkin viime vuosikymmeninä alettu tutkia aiempaa enemmän, joskin tutkimus on yhä melko pienimuotoista. Tutkimuksen yhtenä ongelmana on pelkän nauramisen ja pelkän huumorin aiheuttaman mielihyvän vaikutusten erottaminen, sillä ne esiintyvät usein yhdessä.[20] Psykologi Rod Martinin (2008) mukaan nauramisen ja huumorintajun terveydellisiä vaikutuksia on luultavasti liioiteltu, sillä tutkimukset harvoin osoittavat niillä olevan suotuisia vaikutuksia terveyteen. Kehittyneellä huumorintajulla on pikemminkin havaittu olevan yhteys epäterveelliseen elämäntyyliin ja lyhentyneeseen elinikään. Toisaalta huumorintajun on havaittu joissain tutkimuksissa parantavan elämänlaatua, stressinhallintaa ja sosiaalisia suhteita.[21]

Huumorin käyttö

Psykologi Rod Martin (et al., 2003) on luokitellut huumorin neljään tyyliin, joiden kautta voidaan tutkia huumorin käyttötapoja yksilöittäin:[22]

  1. Yhdistävä huumori (affiliative humor) – ihmissuhteiden ylläpitoon käytettävä hyväntahtoinen huumori, jossa vitsaillaan ja nauretaan yhdessä toisten kanssa.
  2. Itseparannushuumori (self-enhancing humor) – oman olon ja mielen parannukseen käytettävä huumori ja humoristinen elämänasenne.
  3. Aggressiivinen huumori (aggressive humor) – itsetehostukseen toisten ihmisten kustannuksella käytettävä vihamielinen huumori, joka käsittää sarkasmia ja kriittistä huumoria.
  4. Lannistumishuumori (self-defeating humor) – itselle nauraminen ja itsensä pilkkaaminen toisten ihmisten huvittamiseksi.

Huumorin käyttö opetuksessa

Huumori on tärkeä tekijä opetuksessa. Myönteisellä tavalla huumoria käyttävää opettajaa arvostetaan. Opettajan tulisi tiedostaa huumorin myönteiset ja kielteiset merkitykset, mutta käyttää huumoria omalla persoonallisella tavallaan oppilaita kunnioittaen. Korkea ammattietiikka on huumorin toimivuuden edellytys.kenen mukaan?

Opiskelijat tunnistavat neljä tapaa käyttää huumoria

  • itseään vahvistava huumori
  • itseään väheksyvä huumori
  • pidättäytyminen huumorin käytöstä
  • loukkaavan huumorin käytön välttäminenlähde?

Omakohtainen huumori kiinnostaa

Opettajat käyttävät opetuksessaan huumoria sekä myönteisillä että kielteisillä tavoilla. Suurin osa myönteisistä huumorikuvauksista ei liittynyt opetettavaan aiheeseen tai oppiaineeseen. Opiskelijat kuvasivat eniten myönteisinä kokemuksina opettajan kertomia juttuja omasta elämästään tai kokemuksistaan. Myönteinen huumori ei kohdistunut yksittäiseen oppilaaseen, vaan se oli hyväntahtoista yhdessä nauramista.

Kielteinen huumori kohdistuu oppilaaseen

Kielteiseksi koettu huumori kohdistui yksittäiseen oppilaaseen, ja liittyi oppilaan osaamattomuuteen tai käyttäytymiseen. Huumorin merkitykset liittyivät opiskeluun ja oppimiseen, opiskelijoiden käsityksiin opettajasta ja opiskelijan omaan mielialaan. Pienelle osalle opiskelijoista opettajan huumorilla ei ollut merkitystä.[23]

Tunnettuja humoristeja ja koomikoita

Kirjallisuuden tunnetuimpia humoristeja ovat muun muassa Mark Twain, Kurt Vonnegut, P. G. Wodehouse sekä Suomessa Veikko Huovinen ja Sinikka Nopola.

Elokuva- ja televisioalan tunnettuja humoristeja ovat muun muassa Charles Chaplin, Buster Keaton, Marxin veljekset, Jerry Lewis, Jacques Tati, Rowan Atkinson, Mel Brooks, Jackie Chan, Jim Carrey, Jack Black ja Monty Python -ryhmä. Suomalaisista elokuvahumoristeista tunnettuja ovat muun muassa Pertti ”Spede” Pasanen sekä Vesa-Matti Loiri.

Teatteritaiteessa humoristeina tunnetaan monen muun ohella Aristofanes ja Molière sekä suomalaisista Reino Helismaa ja Ritva Valkama.

Sirkuksen tunnetuimpia klovneja ovat muun muassa Charlie Rivel ja Oleg Popov.

Huumorimusiikin tunnetuimpia edustajia ovat esimerkiksi Jope Ruonansuu, Lapinlahden Linnut ja ”Weird Al” Yankovic.

Humoristisen sarjakuvan tekijöistä tunnetuimpia ovat esimerkiksi René Goscinny, Charles M. Schulz ja Bill Watterson.

Stand up -komiikan merkittävimpiä edustajia ovat muun muassa Lenny Bruce, George Carlin, Richard Pryor, Jerry Seinfeld ja Louis C.K..

Lähteet

  • Carrell, Amy & Martin, Rod A. et al.: Primer of Humor Research. (toim. Raskin, Victor) Mouton de Gruyter, 2008. ISBN 9783110198492
  • Morreall, John: Comic Relief : A Comprehensive Philosophy of Humor. Wiley-Blackwell, 2009. ISBN 9781444307801

Viitteet

  1. ↑ huumori Tieteen termipankki. Viitattu 6.10.2023.
  2. ↑ a b c d Hanna Järvelä, Anna Keinänen, Pirjo Nuutinen & Erkki Savolainen: Huumori opettajan työvälineenä: 2.2 Teorioita huumorista 2004. Joensuun yliopisto, Savonlinnan opettajankoulutuslaitos. Viitattu 15.10.2013.
  3. ↑ Carrell 2008, s. 306.
  4. ↑ Carrell 2008, s. 307.
  5. ↑ Carrell 2008, s. 313.
  6. ↑ Carrell 2008, s. 312.
  7. ↑ Carrell 2008, s. 308.
  8. ↑ Carrell 2008, s. 311.
  9. ↑ Carrell 2008, s. 309.
  10. ↑ Carrell 2008, s. 314.
  11. ↑ Hanna Järvelä, Anna Keinänen, Pirjo Nuutinen & Erkki Savolainen: Huumori opettajan työvälineenä: 2.6 Vitsi 2004. Joensuun yliopisto, Savonlinnan opettajankoulutuslaitos. Viitattu 15.10.2013.
  12. ↑ Morreall 2009, s. 83–84.
  13. ↑ Morreall 2009, s. 86.
  14. ↑ Martin 2008, s. 484–485.
  15. ↑ Olen tosikko - mitt sitten? Kun vitsit ovat vähissä Yle Uutiset. 17.1.2017. Viitattu 6.5.2019.
  16. ↑ a b Tämä ominaisuus on hyvä perusta puolison valintaan Ilta-Sanomat. 26.12.2013. Viitattu 6.5.2019.
  17. ↑ Antti Kivimäki: Sänkyyn kelpaa kuka vain, mutta puolisoksi mies haluaa terävän naisen – Laaja tiede­artikkeli kertoo, mikä on älyn merkitys parin­muodostuksessa Helsingin Sanomat. 20.9.2019. Viitattu 21.9.2019.
  18. ↑ Morreall 2009, s. 41.
  19. ↑ Morreall 2009, s. 42–43.
  20. ↑ Martin 2008, s. 479–481.
  21. ↑ Martin 2008, s. 509.
  22. ↑ Anja K. Leist & Daniela Müller: Humor Types Show Different Patterns of Self-Regulation, Self-Esteem, and Well-Being 12.5.2012. Springerlink.com. Viitattu 27.10.2013.[vanhentunut linkki]
  23. ↑ Anttila, Tarja: Lukiolaisten käsityksiä huumorista ja kokemuksia opettajista huumorin käyttäjinä. Joensuu: Joensuun ylopsto, Kasvatusteteden tedekunta, 2008. ISBN 978-952-219-152-6 Teoksen verkkoversio (viitattu 22.9.2024).

Kirjallisuutta

  • Bergson, Henri: Nauru. Tutkimus komiikan merkityksestä. ((Le rire. Essai sur la signification du comique, 1900.) Suomentaneet Sanna Isto ja Marko Pasanen) Helsinki: Loki-kirjat, 1994. ISBN 952-9646-18-6
  • Freud, Sigmund: Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan. ((Der Witz und seine Beziehung zum Unbewussten, 1905.) Suomentanut Mirja Rutanen) Helsinki: Love Kirjat, 1983. ISBN 951-835-071-X
  • Hietalahti, Jarno: Huumorin ja naurun filosofia. Helsinki: Gaudeamus, 2018.
  • Karttunen, Laura & Laakso, Maria (toim.): Huumorin aiheita ja vaiheita kaunokirjallisuudessa. Tampere: Tampereen yliopisto, taideaineiden laitos, 2007. ISBN 978-951-44-7015-8
  • Kinnunen, Aarne: Huumorin ja koomisen keskeneräinen kysymys. WSOY, 1994.

Aiheesta muualla

source: https://fi.wikipedia.org/wiki/Huumori