LIMSwiki

Ariel Sharon
אֲרִיאֵל שָׁר‏וֹן
Ariel Sharon vuonna 2004.
Israelin 11. pääministeri
7. maaliskuuta 2001 – 14. huhtikuuta 2006
Presidentti	Moshe Katsav
Varapääministeri	Ehud Olmert
Edeltäjä	Ehud Barak
Seuraaja	Ehud Olmert
Henkilötiedot
Syntynyt	26. helmikuuta 1928 Kfar Malal, Palestiinan brittiläinen mandaatti
Kuollut	11. tammikuuta 2014 (85 vuotta)
Ammatti	sotilas
Puoliso	Margalit Sharon (k. 1962) Lily Sharon (k. 2000)
Tiedot
Puolue	Kadima (siirtyi Likudista 2005)
Uskonto	juutalaisuus
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Ariel Sharon (hepr. ‏אריאל שרון‎  kuuntele ääntämys ^(ohje), alkuperäiseltä nimeltään Ariel Scheinermann; 26. helmikuuta 1928 – 11. tammikuuta 2014)^[1] oli pitkäaikainen israelilainen poliitikko ja kenraali. Hän toimi Israelin pääministerinä maaliskuusta 2001 huhtikuuhun 2006. Sharonin poliittisen uran keskeytti tammikuussa 2006 aivoverenvuoto. Hän vaipui koomaan, josta ei enää herännyt.^[2]

Hänen alkuperäinen nimensä oli Ariel Scheinermann, ja hänet tunnettiin myös lempinimellä Arik.

Ariel Sharon syntyi venäjänjuutalaiseen perheeseen Kfar Malalin kylässä brittiläisessä Palestiinassa vuonna 1928. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet Venäjältä; heidän alkuperäinen kotialueensa kuuluu nykyään Valko-Venäjään. Hänen vanhempansa olivat Samuil Scheinerman ja Vera Schneeroff. Isä puhui jiddišiä, mutta äiti mieluummin venäjää, jonka myös Ariel oppi lapsena.

Sharon liittyi 14 vuoden ikäisenä sotilaalliseen nuorisopataljoonaan, ja myöhemmin Haganah-järjestöön. Haganah oli yksi aseellisista järjestöistä, joista myöhemmin muotoutui Israelin puolustusvoimat, ja jonka epäillään syyllistyneen terrori-iskuihin Englannin mandaattiaikana. Vuonna 1949 hän oli edennyt komppanianpäälliköksi, ja hänet siirrettiin tiedustelu-upseeriksi vuonna 1951, minkä jälkeen hän aloitti historian opinnot Jerusalemin Heprealaisessa yliopistossa.

Ariel Sharon perusti Israelin sotilaalliset erikoisjoukot Yksikkö 101:n pääministeri David Ben-Gurionin käskystä elokuussa 1953. Yksikkö 101 osallistui Israelin välienselvittelyihin palestiinalaisten ja naapurivaltioiden kanssa. Yksikköä on arvosteltu siviileihin kohdistuvan väkivallan vuoksi. Yksikkö tuli tunnetuksi erityisesti vuoden 1958 Qibyan kylän joukkomurhasta, jossa kuoli 69 palestiinalaissiviiliä.^[3]

Suezin sodassa vuonna 1956 Sharon komensi prikaatia 202 ja valtasi vastoin käskyjä Mitlan solan Siinailla, vaikka egyptiläisten odotettiin muutenkin vetäytyvän sieltä parin päivän sisällä.

Sharon ylennettiin kenraalimajuriksi. Kuuden päivän sodassa 1967 Sharon komensi Siinain rintamalla 38. panssaridivisioonaa, joka teki läpimurron Kusseima-Abu-Ageilan alueella. Vuonna 1969 hänet oli valittu Israelin puolustusvoimien eteläisen armeijan komentajaksi. Lokakuun 1973 sodassa hän toimi 143. reservipanssaridivisioonan komentajana ja valtasi sillanpääaseman Suezin kanavalla lokakuun 16. päivänä. Hän ylitti Suezin kanavan seuraavana päivänä. Sharonin joukot ja kenraalimajuri Avraham Adan 162. reservipanssaridivisioona saartoivat Egyptin 3. armeijan. Tätä pidetään sodan käännekohtana joka pakotti egyptiläiset vetäytymään Siinailta ja neuvottelemaan tulitauosta. Sharonia juhlittiin sotasankarina ja Israelin pelastajana.

Sharon vältteli Beginin Herut -puoluetta 1950- ja 1960-luvuilla. Hän esiintyi yhdistetyllä Työväenpuolueen ja oman puolueen Shlomtzion listalla. Vasta kun Begin voitti vaalit 1977 Sharon liittoutui Likudin kanssa. Jätettyään armeijan hän toimi pääministeri Jitzhak Rabinin turvallisuusneuvonantajana vuosina 1975–1976. Hän työskenteli maatalousministerinä vuosina 1977–1978 ja puolustusministerinä 1981–1983 Beginin Likud-hallituksessa. Sharon on ollut Israelin parlamentin knessetin jäsen vuosina 1973–1974 ja vuodesta 1977 lähtien yhtämittaisesti. Puolustusministerin viran hän joutui jättämään sekaannuttuaan Sabran ja Shatilan joukkomurhiin. Hän toimi salkuttomana ministerinä hallituksessa vuosina 1983–1984, kauppa- ja teollisuusministerinä 1984–1990. Rakennustuotannon ministerinä 1990–1992. Benjamin Netanjahun hallituksessa teollisuusministerinä 1996–1998 ja ulkoministerinä 1998–1999. Barakin työväenpuolueen hallituksen aikana Sharonista tuli Likud-puolueen johtaja. Hänet valittiin pääministeriksi helmikuussa 2001.

Sadan päivän kuluttua Sharonin väistymisestä sairastumisen takia 2006 hänelle valittiin seuraaja Israelin lain mukaisesti.

Sharonin suhtautuminen palestiinalaisiin oli jyrkän aggressiivista ”ei neuvotteluja” -politiikkaa, tosin myöhemmin hän joutui osallistumaan lyhyiksi jääneisiin neuvotteluihin George W. Bushin ajaman ”tiekarttasuunnitelman” myötä. Elokuussa 2005 Sharon ajoi läpi puolueensa oikeiston vastalauseista välittämättä yksipuolisen vetäytymisen Gazan alueelta. Alueella asuvat 8 500 israelilaista siviiliä poistettiin alueelta. Osa heistä lähti käskystä, mutta osan joutuivat sotilaat kantamaan autoihin, joilla heidät kuljetettiin muualle. Monet äärijuutalaiset pitivät itseään uhreina ja marttyyreinä. Juutalaisista osa linnoittautui synagogiin, jotta karkotus näyttäisi iskulta juutalaisuutta vastaan.

Josef Dayanin johtama ääriuskonnollinen ryhmä rabbeja manasi kesällä 2005 Sharonin päälle muinaisen kirouksen, jotta kuoleman enkeli tappaisi hänet.^[4]

Poistuessaan sotilaat purkivat karkotettujen israelilaisten talot ja muut rakennukset, mutta jättivät synagogat jäljelle. Palestiinalaiset kuitenkin polttivat synagogat maan tasalle.

Pääartikkeli: Kadima

21. marraskuuta 2005 Sharon ilmoitti jättävänsä Likudin puolueen puheenjohtajalle osoitetulla kirjeellä ja muodostavansa uuden keskustalaisen Kadima-puolueen. Hän pyysi myös Israelin presidenttiä hajottamaan parlamentin ja järjestämään uudet vaalit maaliskuussa 2006. Vaaleissa oli Israelin kaikkien aikojen huonoin äänestysaktiivisuus. Kadima voitti eniten paikkoja.

Sharon sai 4. tammikuuta 2006 vaikean aivoverenvuodon. Hänet vietiin sairaalaan leikattavaksi ja pääministerin oikeudet siirrettiin varapääministeri Ehud Olmertille.

Parin päivän päästä 6. tammikuuta 2006 Sharonin aivoissa havaittiin uusi verenvuoto ja hänet leikattiin jälleen. Ehdittiin jo uutisoida Sharonin kuolemasta, mutta pian tämä kerrottiin väärinkäsitykseksi, ja sanottiin lääkärien edelleen yrittävän pelastaa Sharonin.

Tammikuussa, pian aivoverenvuodon jälkeen Sharonin kerrottiin todennäköisesti selviytyvän. Hän oli saanut kuitenkin erittäin vaikeita aivovaurioita, ja niiden vakavuus ei ollut selvillä ennen kuin häntä yritettiin herättää. Sharonin kannattajat olivat erittäin huolissaan Sharonin tilanteesta ja Sharonia pidettiin leikkauksen jälkeen koomassa, jotta hänen aivonsa saivat aikaa toipua. Hänet yritettiin herättää koomasta, mutta tämä ei onnistunut. Sharonille tehtiin uusi leikkaus, tällä kertaa hänen kurkkuunsa tehtiin aukko hengittämisen helpottamiseksi (trakeostomia).

Tammikuun 2006 lopulla Sharonin todettiin olevan vegetatiivisessa tilassa, josta toipumismahdollisuudet ovat äärimmäisen pienet.^[5] Hän oli pitkäaikaishoidossa marraskuusta 2006 asti.^[6] Tammikuussa 2008 uutisoitiin, että Sharon ei omaisten mukaan ollut enää syvässä koomassa, vaan reagoi lähiomaistensa ääniin.^[7]

Vuoden 2014 alussa uutisoitiin, että Sharonin tila oli heikentynyt ja hän kärsi munuaisongelmista. Hän kuoli 11. tammikuuta 2014.^[3] Hänet haudattiin 13. tammikuuta kotitilansa maille.^[8]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ariel Sharon Wikimedia Commonsissa