LIMSpec Wiki

Paikannimitutkimus eli toponymistiikka^[1] on kielitieteen ja nimistöntutkimukseen kuuluva tieteenala, joka tutkii maantieteellisten paikkojen nimiä ja niiden alkuperää.^[2][3]

Varsinainen kiinnostus paikannimiä kohtaan syttyi 1800-luvulla, kun kansallisromantiikan vaikutuksesta havahduttiin huomaamaan nimien merkitys kielen ja historian tutkimuksen apukeinona. Tuolloin tuo Suomeenkin saapunut suuntaus oli lähtöisin Keski-Euroopasta, jossa saksalaisen kirjailijan ja filosofin J. G. von Herderin (1744–1803) innoittamana ryhdyttiin tallettamaan kansankieltä ja kerätä perimätietoa, kansanrunoutta ja kansansatuja.^[4]

Suomessa on osoitettu nimistöä kohtaan tieteellistä kiinnostusta jo 1600-luvulta lähtien. Ajan hengen mukaan tutkimusten tulokset olivat aluksi mielikuvituksellisia, kuten voi todeta esimerkiksi Michael Wexionius-Gyldenstolpen, Daniel Jusleniuksen ja vielä Christfrid Gananderinkin julkaisuista.^[4]

Suomessa kielen- ja historiantutkija Anders Johan Sjögren esitti vuonna 1828 nimistöntutkimukselle uutta suuntaa antavan ajatuksen, jonka mukaan monet henkilön- ja paikannimet ovat häviämässä ja että ne on yritettävä tallettaa ja siten pelastaa. Vuonna 1847 D. E. D. Europaeus kehotti Suometar-lehdessä keräämään paikannimistöä, ja 1870-luvulla laadittiin jo ohjelmia keräämisen toteuttamiseksi.^[4]

Tieteelliset seurat alkoivat kiinnostua nimien keräämisestä 1800-luvun lopulla. Ruotsinkielisten nimien keräämisen ja tutkimuksen otti tehtäväkseen vuonna 1885 perustettu Svenska litteratursällskapet SLS, mutta Svenska landsmålsföreningen oli keräyttänyt nimiä jo 1870-luvulla.^[4]

Vaikka aineistot olivat tutkimusalan alkuvuosina sirpaleisia ja monet lähteet työläitä käyttää, tuota puutetta korvasivat monipuolinen Suomessa harjoitettu kieltentuntemus ja pienen tutkijapiirin tiiviit yhteydet. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun paikannimitutkimuksen pioneereilla A. O. Freudenthalilla (1836–1911), Heikki Ojansuulla (1873–1923), T. E. Karstenilla (1870–1942), Ralf Saxénilla (1868–1932) ja Väinö Solstrandilla (1882–1940) ei ollut 2000-luvun kaltaista vertailuaineistoa käytettävissään, mikä on vaikuttanut heidän tutkimustuloksiinsa. Silti heidän tutkimustyöllään on yhä annettavaa nykytutkijoille. Heidän tutkimuksensa rajautuivat tietyille alueille: Saxénin tutkimukset kohdistuivat ruotsinkielisen asutuksen historiaan ja vesistönimiin ja Karstenin Pohjanmaan asutus- ja luontonimiin. Ajanjaksoa 1890-luvun lopulta vuoteen 1920 on sanottu vilkkautensa vuoksi paikannimistöntutkimuksen ensimmäiseksi kultakaudeksi Suomessa.^[4]

Väitöskirjatasoista tutkimusta paikannimien taustoista on Suomessa tehty 1930-luvulta lähtien, jolloin ilmestyi Viljo Nissilän Vuoksen paikannimistö I. Seuraavalla vuosikymmenellä valmistui Arvo Lopmeren (Meren) teos Vanhan Vehmaan kihlakunnan pitäjien ja kylien nimet. Sittemmin Suomen ensimmäisenä nimistöntutkimuksen professorina toiminut Viljo Nissilä oli sekä ahkera nimistön kerääjä että tuottelias nimistöntutkija, jonka julkaisuihin viitataan vuonna 2007 julkaistussa Suomalainen Paikannimikirja -hakuteoksessakin lukuisia kertoja. Vuonna 1935 ilmestyi Ivar Westmanin laaja tutkimus Nyländska önamn, joka käsittelee Uudenmaan saarten nimistöä.^[4]

Sotavuodet 1939–1945 vaikuttivat hiljentävästi nimistöntutkimukseen. Ne kuitenkin veivät mennessään ruotsin ja suomen väliset kielikiistat, ja kieliryhmien välinen yhteistyö varsinkin kielikontaktialueilla sai alkunsa. 1950–1970-luvut olivat tuotteliasta aikaa suomenruotsalaisen paikannimistön selvittämisessä, ja tutkimuksiaan julkaisivat muun muassa Åke Granlund, Lars Huldén, Airi Kartano, Peter Slotte, Carl-Eric Thors ja Ritva Valtavuo-Pfeifer. Tuolloin tutkimus alkoi suuntautua jo nimityyppien ja paikannimijärjestelmien kuvaamiseen sekä nimien lainautumiseen kaksikielisillä alueilla. Suomen Akatemian tuella perustettiin hanke, jossa vuosina 1973–1975 tutkittiin rannikon kieliraja-alueen paikannimistöä. Hankkeen vetäjinä toimivat Eero Kiviniemi ja Kurt Zilliacus, jonka monet saaristonimistöä käsittelevät tutkimukset etenivät nopeasti. Zilliacus oli jo tuonut uusia tuulia nimistöntutkimuksen teoriaan ja nimien taustan selvittämiseen tutkimuksessaan Houtskarin paikannimistöstä, joka julkaistiin vuonna 1966.^[4]

Suomalaisen paikannimistön tutkimuksen toinen kultakausi osui 1960–1980-luvuille. Valtaosa Suomessa tehdystä paikannimien keräämisestä on tehty johdonmukaisin ohjein 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin keräämiseen osallistui kymmenittäin opiskelijoita ja tutkijoita joka vuosi. Samoihin aikoihin alalla kiinnitettiin huomiota nimien kokoamiseen vanhoista asiakirjoista, joissa paikannimien vanhoja kirjoitusasuja oli vielä nähtävillä. Professori Hugo Pippingin (1864–1944) aloitteesta Svenska litteratursällskapet i Finland päätti kerätä ja julkaista niitä koskevia koosteita. Tosin jo 1920-luvulla julkaistiin Greta Hausenin toimittamat teokset Uudenmaan ja Ahvenanmaan asiakirjanimistöstä 1500-luvulta. Systemaattinen paikannimien keruu ja nimistöntutkimuksen professuurin perustaminen vuonna 1969 takasivat nimistöntutkijoiden paremman kouluttamisen, minkä vuoksi 1970-luvulta alkaen on alalle tullut uusia tutkijoita ja valmistunut huomattava määrä tutkimusartikkeleita ja opinnäytetöitä paikannimistä.^[4]

Suomenkielisellä taholla ilmestyi vuonna 1971 Eero Kiviniemen väitöskirja Suomen partisiippinimistöstä ja samalla vuosikymmenellä hänen teoksensa Väärät vedet. Viljo Nissilä tutki etenkin Karjalan nimistöä ja kirjoitti nimistä myös moniin kotiseutujulkaisuihin ja pitäjänhistoriikkeihin. Hänen kokoava julkaisunsa Suomen Karjalan nimistö, joka julkaistiin vuonna 1975 on edelleen 2000-luvulla käytetty ja luettu teos.^[4]

1980-luvulla ilmestyi useita paikannimiä käsitteleviä väitöskirjoja. Saulo Kepsu käsitteli väitöskirjassaan Kymenlaakson kylännimiä ottaen huomioon myös asutushistoriallisen näkökulman. Jouko Vahtola puolestaan väitteli Tornionjokilaakson asutushistoriasta käyttäen apunaan paikannimien levikkitietoja. Ritva Liisa Pitkänen selvitti Turunmaan saariston lainanimistöä koskevassa tutkimuksessaan nimien sisällön lisäksi rakennemalleja, joiden avulla ruotsin kieleen lainattu suomenkielinen nimistö voidaan tunnistaa. Laila Lehikoisen tutkimuskohteena oli Kirvun talonnimijärjestelmä Karjalankannaksella.^[4]

Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan kirjoittama sukunimikirja sisältää runsaasti myös paikannimien, erityisesti asutusnimien selvityksiä. Sen ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1984, jolloin se sisältyi Suomen kielen sanakirjojen 6. osaan eli Suomalaiseen nimikirjaan. Seuraava laitos julkaistiin vuonna 2000 nimellä Sukunimet.^[4]

1980-luvulla käynnistynyt ruotsinkielisen paikannimistön tutkimushanke Finlands svenska ortnamn tuotti sarjan julkaisuja, joihin kuuluvat Kurt Zilliacuksen Skärgårdsnamn vuodelta 1989 ja Gunilla Harling-Kranckin väitöskirja Suomen ruotsinkielisistä viljelysnimistä sekä niiden tyypeistä ja alueellisista nimijärjestelmistä vuodelta 1990. Muita julkaisuja tuossa hankeessa ovat Ritva-Valtavuo-Pfeiferin tutkimus maastonimistä vuodelta 1998 ja Kurt Zilliacuksen ja Michaela Örnmarkin ruotsinkielisten paikannimien nimenosia koskeva sanasto Namnledslexikon vuodelta 1999. Aino Naertin tutkimuksessa vuodelta 1995 tutkittiin kielikontaktien vaikutusta paikannimistöön, ja sen aineistona oli Nauvon nimistöä.^[4]

Suurelle yleisölle tarkoitettuja paikannimistön taustaa ja sisältöä valottavia teoksia ovat esimerkiksi Kurt Zilliacuksen monet saaristonimistöä koskevat tutkimukset teoksissa Finska skären vuodelta 1990 ja Skärgårds-Esbo vuodelta 1997, joka on julkaistu suomeksi yhdessä Ritva Liisa Pitkäsen kanssa nimellä Saaristo-Espoo vuonna 1996. Toinen Zilliacuksen suurelle yleisölle suunnattu teos on hänen nimistöntutkimuksen periaatteita kokoava kirjansa Forska i namn vuodelta 2002. Muita tällaisia teoksia ovat Lars Huldénin Finlandssvenska bybyggelsenamn vuodelta 2001, Sirkka Paikkalan Järvi-Espoo vuodelta 1992, Alpo Räisäsen Nimet mieltä kiehtovat vuodelta 2003 ja Saulo Kepsun Uuteen maahan vuodelta 2005. Tilastollista yleiskuvaa suomenkielisen paikannimistön sanastoaineksista ja erilajisten paikkojen nimeämisestä käsittelee Eero Kiviniemen teos Perustietoa paikannimistä vuodelta 1990.^[4]

Nimien muoto-opillinen tutkimus mahdollistui vasta, kun nimistön kerääminen oli kattanut suurimman osan Suomea ja kerättyjen aineistojen järjestämisen ja aakkostamisen tultua päätökseen sekä peruskarttojen valmistuttua. Siihen asti tutkijoiden oli mielekästä pysyä aluemonografioissa. Nykytutkijoiden työkaluina ja etuina ovat laajojen nimikokoelmien lisäksi myös kartastohaut, elektroniset nimiluettelot, vanhojen karttojen ja asiakirjojen hyvä saatavuus sekä laajasti toteutetut murreaineistojen keruut ja monipuoliset sanakirjat. Nykytutkijoilla on käytettävissään myös aiempien sukupolvien työn tulokset, eli työtä ei tarvitse aloittaa tyhjästä.^[4]

2000-luvun alussa on Suomessa ilmestyi runsaasti väitöskirjoja, joissa käsitellään myös paikannimien sisältöä. Vuonna 2004 ilmestyi Timo Alasen tutkimus Someron ja Tammelan vanhimmasta asutusnimistöstä ja vuonna 2005 Ritva Toropaisen työ Oulun paikannimistä kaupungin alkuajoilta 1900-luvulle. Janne Saarikivi on puolestaan jäljittänyt vuonna 2006 väitöskirjaansa Venäjällä Pinegan ja Arkangelin alueen paikannimistössä säilyneitä varhaisia suomalais-ugrilaisia aineksia, mikä tarjoaa vertailupohjaa myös Suomen vanhan nimistön selvittämiseen. Kaija Mallat on nostanut ’naista’ merkitsevien sanojen esiintymistä Suomen paikannimissä koskevassa tutkimuksessaan vuonna 2007 esiin myös aiemmin vähälle huomiolle jääneet mytologiaan liittyvät nimet.^[4]

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Timo Alanen kokosi Savon 1500- ja 1600-luvun asiakirjanimistöä julkaisuiksi. Näillä toimin nimistöntutkimuksen perusaineistot Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa ovat kasvaneet: Sen nimiarkistossa oli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä noin 2,3 miljoonaa nimilippua Suomen suomen- ja saamenkielisiä paikannimiä. Niistä saamenkielisiä oli noin 12 000. Arkistossa oli myös sekä suomalais-, saamelais-, karjalais- ja vepsäläisalueiden paikannimiä Suomen ulkopuolelta noin 392 000 nimilippua. Ruotsinkielisiä paikannimiä oli noin 370 000 nimen verran. Asiakirjanimistöä oli koottu 625 000 nimilippua. Sen sijaan suomenkielisiä kirjoja paikannimistä on suhteellisen vähän.^[4]

Alueellisesti kattavimmin Suomessa on tutkittu ruotsinkielistä ja kieliraja-alueen nimistöä. Suomenkieliseltä alueelta perusteellisia selvityksiä on tehty Kainuun, Kymenlaakson, Lounais-Hämeen, Oulun ja menetetyn Karjalan alueilta. Sen sijaan suuri osa satakuntalais-hämäläistä aluetta, Keski-Suomi, Savo ja paljolti Suomen Karjalakin, suomenkielinen Pohjanmaa ja Lappi ovat jääneet tutkimuksessa syrjään. Näidenkin alueiden nimistöä on jossain määrin tutkittu, muun muassa opinnäytetöissä ja pitäjänhistoriikeissa. Tuota aukkoa tutkimuksessa on pyritty täyttämään vuonna 2007 julkaistussa Suomalainen paikannimikirja -hakuteoksessa.^[4]