IHE Wiki

Kansainvälinen foneettinen aakkosto (myös kansainvälinen foneettinen kirjaimisto;^[1] engl. International Phonetic Alphabet, IPA) on foneettiseen merkitsemiseen tarkoitettu kirjaimisto. Nimestään huolimatta se ei ole aakkosten kokoelma, joka palvelisi jonkin tietyn kielen oikeinkirjoitusta ja määrittäisi aakkosjärjestyksen, vaan foneettisessa kirjoituksessa pyritään vakioimaan merkintätavat, joiden avulla voidaan esittää minkä tahansa luonnollisen kielen äänteitä ja foneemeja.

Kansainvälinen foneettinen aakkosto on laajimmin käytetty tarkekirjoitusjärjestelmä, mutta kielitieteen piirissä on kehitetty muitakin vastaavanlaisia järjestelmiä. Etenkin uralilaisten kielten tutkimuksessa on perinteisesti käytetty suomalais-ugrilaista tarkekirjoitusta.^[1] Suomen kielen kannalta myös kansainvälisen foneettisen aakkoston kirjaimet ovat kuitenkin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta suhteellisen lähellä suomen oikeinkirjoitusta.

Kansainvälinen fonetiikkayhdistys International Phonetic Association alkoi kehittää foneettista kirjaimistoaan Pariisissa vuonna 1886. Tuolloin yhdistyksen nimi oli foneettisella kirjoituksella merkittynä Dhi Fonètik Tîtcerz’ Asóciécon (The Phonetic Teachers’ Association ’Fonetiikanopettajien yhdistys’). Työ perustui filologien Henry Sweetin sekä Isaac Pitmanin ja Alexander John Ellisin ehdotuksiin 1800-luvulta.

Kirjaimiston yli satavuotisen historian aikana sitä on muokattu usein. Suurimmat muutokset kirjaimistoon tehtiin vuonna 1986, minkä jälkeen sitä on edelleen päivitetty vuosina 1993, 1996 ja 2005.

Kansainvälistä foneettista aakkostoa voidaan soveltaa erilaisilla kuvailutasoilla ja erilaisilla tarkkuuksilla. Kielen ääntämystä voidaan kuvata lavealla tarkekirjoituksella, jolloin ilmaistaan vain tärkeimmät, kielikohtaisesti kontrastiiviset piirteet; tällöin tarkekirjoitus voi olla lähellä foneemista kuvausta ja se sijoitetaan vinoviivojen ”/ /” sisään. Vastaavasti joitain tarkoituksia varten voi olla soveliasta käyttää hyvinkin yksityiskohtaista tarkekirjoitusta, jossa pyritään merkitsemään pienimmätkin artikulatoriset piirteet. Tällöin käytetään hakasulkeita ”[ ]”.

Kun on tarpeen ilmaista, että tietty kirjainjono ei ole foneettinen tai foneeminen kuvaus vaan jonkin kielen oikeinkirjoituksen mukainen merkintätapa, on mahdollista sijoittaa sana kulmasulkeiden sisään ”⟨ ⟩” (tosin aitojen kulmasulkeiden sijasta käytetään usein suuremmuus- ja pienemmyysmerkkejä ”< >” tai toisinaan yksinkertaisia kulmalainausmerkkejä ”‹ ›”). Kulmasulkeiden sijasta voidaan kirjoitusasu merkitä myös kursivoimalla.

Kansainvälisen foneettisen aakkoston pääperiaatteisiin kuuluu tarjota erillinen symboli jokaiselle puheen segmentille pyrkien välttämään kirjainyhdistelmiä (digrafeja), kuten suomen <ng> [ŋ], ja monimerkityksisyyttä (vrt. englannin <c> [s] ~ [k] ~ [ʃ]).

Kansainvälistä foneettista aakkostoa on kuvattu selektiiviseksi kirjaimistoksi, sillä se pyrkii tarjoamaan nimenomaisen kirjaimen jokaiselle ihmiskielissä esiintyvälle kontrastiiviselle (eli foneemiselle, ks. fonologia) äänteelle. Äänteet voivat erota toisistaan äärettömän monella tavalla, minkä takia erilaisia äänteitä on periaatteessa rajattomasti, mutta kansainvälinen foneettinen aakkosto ei tarjoa varta vastista merkkiä sellaiselle piirteelle, jota ei missään luonnollisessa kielessä käytetä erottamaan sanoja toisistaan. Ääntämyksen piirteitä voidaan kuitenkin tarvittaessa merkitä hyvinkin yksityiskohtaisesti lisäämällä kantamerkkeihin tarkkeita, ja kielestä riippuen tarkkeita voidaan tarvita foneemistenkin erojen merkitsemiseen (on esimerkiksi kieliä, joissa on kontrastiivisia apikaalisia dentaalisia ja laminaalisia alveolaarisia klusiileja). Myös suprasegmentaalisille piirteille on omat merkkinsä.

Konsonantit

Äänteiden symbolit ovat enimmäkseen peräisin latinalaisesta ja kreikkalaisesta kirjaimistosta. Jotkin symbolit on otettu kirjaimistoista sellaisinaan [t], [c]; [β], [θ], toiset muokattuina [ɦ], [ʒ]; [ɣ], [ɸ]. Muutamat on muokattu välimerkeistä, kuten glottaaliklusiilin symboli [ʔ] latinalaisesta kysymysmerkistä, kun taas soinnillisen faryngaalisen frikatiivin symboli [ʕ] on peräisin arabialaisesta kirjaimesta ﻉ.

Latinalaisesta kirjaimistosta otetut merkit ovat yleisesti ottaen lähellä niiden ääntämystä eurooppalaisissa kielissä (merkittävinä poikkeuksina englannin ja ranskan kielet). Tärkeimmät erot suomeen ovat erillinen symboli äng-äänteelle [ŋ] sekä vokaalien osalta <ö>-kirjaimen äännearvoa vastaava [ø], <ä>-kirjaimen äännearvoa vastaava [æ] ja <a>-kirjaimen äännearvoa vastaava [ɑ] (niin sanottu latinalainen alfa). On huomattava, että foneettisen kirjaimiston mukainen merkintä [a] tarkoittaa laveaa väljää etuvokaalia, joka on äännearvoltaan melkein sama kuin [æ] ja käytännössä vastaa suomen <ä>-kirjainta (tosin merkintää [a] voidaan epätäsmällisesti käyttää mistä tahansa laveasta väljästä vokaalista, etenkin kuvattaessa sellaisia kieliä, joissa etu- ja takavokaalin ero ei ole kontrastiivinen). Myös joissain suomen vierassanoissa esiintyville suhuäänteille on määritetty erityiset symbolit (<š> [ʃ] ja <ž> [ʒ]).

IPA Finnlectura-sivustolla finnlectura.fi. Arkistoitu 5.11.2011. Viitattu 11.9.2011.

• International Phonetic Association kotisivu (Arkistoitu – Internet Archive)
• Suomen kielen ääntämyksen kuvaus IPA-merkein (englanniksi)