Osa artikkelisarjaa:
Kristillinen kulttuuri
Christian culture
  • Kristillinen kulttuuri
  • Tiede
Tämä artikkeli käsittelee uskonnollisia kuvia, katso myös kuvake ja semiotiikka.
Ikoni 900-luvulta.
Konevitsan Jumalanäidin ihmeitätekevää ikonia (1400-luvun loppu tai 1500-luvun alku) Valamon luostarissa pidetään yhtenä Suomen tärkeimmistä ikoneista.
Tunnetuimpiin suomalaisiin ikoneihin kuuluva Valamon Jumalanäiti (Aleksei Konstantinov, 1878) Valamon luostarin pääkirkon puisessa ikoniseinässä (Dimitri Mironenko, 2010).
Lintulan luostarin kirkon pyhäinkuvia, yllä ihmeitätekevä Jerusalemin Jumalanäidin ikoni (1920-luku).

Ikoni (m.kreik. εἰκών, eikōn eli kuva) on etenkin ortodoksisen kirkon uskonnollisissa yhteyksissä käyttämä kuva. Myös katolisen kirkon itäisen Euroopan kirkoissa on usein ikoneita.

Ortodoksiset ikonit

Kirkon varhaiskaudella ikoniksi ymmärrettiin laajassa merkityksessä kaikki kuvat, mutta sittemmin on tehty ero liikuteltavien ikonien, ja enemmän kirkkoarkkitehtuurin osaksi pysyvämmin kytkeytyvien seinämaalausten ja mosaiikkien välillä. Tämä kahtiajako näkyy ortodoksisten ikonien aiheissa, joiden on katsottu kytkeytyvän kirkon jumalanpalveluselämään. Ikoni on näin rajattuna Kristusta, Jumalansynnyttäjää, tai kirkkovuoden aikana vietettävää, Raamatun kuvaamaa tai muuta pyhää tapahtumaa tai pyhää miestä tai naista esittävä maalaus. Ikonit oli alun perin tarkoitettu synnyttämään rukouksen mieltä ja opettamaan lukutaidotonta kansaa.[1]

Ikonimaalauksen pohjana käytetään puuta tai muuta sopivaa materiaalia. Ikoni voidaan maalata myös esimerkiksi lasipinnalle tai pyhäinkuva voidaan valmistaa mosaiikkitekniikalla ja myös kaivertamista kovaan materiaaliin kuten kiveen, metalliin tai puuhun on käytetty. Väripigmentteinä puupinnalle maalatessa ovat mineraalit tai orgaaniset värit. Ikonimaalauksen tyypillinen sideaine on kananmunan keltuainen. Temperavärejä käytetään paljon. Siveltiminä voi olla esimerkiksi oravan ja näädän karvoja. Kuivuttuaan uusi maalaus suojataan tavallisesti olifalla, pellava- tai oliiviöljystä jonkun kuivattavan aineen kanssa keitetyllä lakalla.[1]

Ikoni voi olla myös painettu kuva. Kuva voidaan koristella kultauksella. Erityisen tärkeitä ikoneita voidaan myös peittää erillisellä metallilevyllä, riisalla, jolloin näkyviin jäävät ainoastaan ikonin kuvaaman henkilön kasvot, kädet. Riisan tarkoitus on suojella ikonia rukouskynttilöiden eli tuohusten sekä lampukoiden noelta ja savulta.

Ikoni ei ole perinteinen taide-esine, kuten esimerkiksi taulu, vaan se on uskonnon harjoittamiseen käytettävä esine. Ikonit ovat väreihin puettua teologiaa. Ne välittävät ortodoksista uskonoppia ja sanomaa rukoilijalle tai katsojalleen siinä missä kirjoitettu sanakin.[1] Ortodoksikirkossa ikoneista koostuvaa alttariseinää kutsutaan ikonostaasiksi.

Pappi siunaa ikonin ennen sen käyttöönottoa. Ikoneita sijoitetaan kirkkojen ja luostareiden ohella myös koteihin. Ikonin päälle sitä kehystämään saatetaan ripustaa koristeeksi kirjailtu ikoniliina. Pienoisikoneita saatetaan kuljettaa mukana matkalla.

Ikonia ei perinteisesti ja osin hengellisistä syistä signeerata, sillä ortodoksisessa maailmassa kuvan ajatellaan maalatun Jumalan kunniaksi ja Hänen myötävaikutuksellaan maalarin käden kautta. Kreikkalaisessa ikonimaalausperinteessä uudelle ajalle tultaessa signeeraukset tai tekijän puumerkit kuitenkin yleistyivät ja tapa on Kreikassa käytössä edelleen.[1]

Ikoniteologia

Ikonin teologia perustuu kuvan ja alkukuvan suhteeseen. Basileios Suuren maksiimi on tiivistelmä ikoniteologiasta: ”Kuvalle (kr. eikon) osoitettu kunnioitus palautuu alkukuvalle (kr. prototypon).”[2]

700-luvulla elänyt Johannes Damaskolainen kiteyttää, että ikoniteologia on yhteydessä Kristuksen lihaksitulemiseen:

»En kumarra ainetta, vaan kumarran aineen Luojaa, joka minun tähteni tuli aineeksi ja suostui asumaan aineessa ja aineen kautta toimitti pelastukseni, enkä lakkaa kunnioittamasta sitä ainetta, jonka kautta pelastukseni toimitettiin.»
(Johannes Damaskolainen: Ikoneista. Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan.[3])

Damaskolaisen oppilas, Edessan piispa Theodoros Abu Qurra puolustaa ikonien kunnioittamista Kristukselle ohjautuvalla kunnialla:

»Näin siis riittää, kun sanomme, että Herramme Kristus, taivaallinen Kuningas, kunnioittaa jokaista, joka kumartaa hänen kuvaansa ja levittää sen mainetta. Ja samalla tavalla hän ajaa pois ja erottaa valtakunnastaan sen, joka halveksii hänen kuvaansa ja kieltää kumartamasta sitä ryhtyen isottelemaan, niin kuin edellä esitimme.»
(Theodoros Abu Qurra: Ikonien kunnioittamisesta.[4])

Ikonoklasmi tarkoittaa kuvien kieltämistä. Pyhien kuvien esittämisestä oli suuria riitoja esimerkiksi Bysantin keisarikunnassa vuosina 730-842.

Ikonien kuvaustavasta

Ikoneilla on tärkeä kulttuurimerkitys ja samalla ne ovat venäläisen kuvataiteen alku. Ikonissa ihmisen ruumiillisia tuntomerkkejä ei esitetä tavallisen muotokuvan tapaan, ei siis esitetä ihmisen maallisia kasvoja vaan hänen kirkastuneet, ikuiset kasvonsa, jolloin katoavan ruumiin aistillinen ulkonäkö jää pois.[5]

Ikoni ei myöskään esitä ongelmia, vaan se vastaa niihin. Ikonitaiteessa kärsimystä ei esitetä raadollisessa muodossa länsimaisen kuvausperinteen kaltaisesti, vaan kuvataan kuinka kärsimykseen on suhtauduttava. Ikonin tarkoituksena on ohjata ihmisen kaikki tunteet ja ymmärrys kirkastumisen tielle. Ikonissa ja pyhän ihmisen elämäkerrassa yksilöllisyys ei ole tärkeää, vaan ihmisen nöyryys hänen saamansa kuorman kantajana.[6]

Ikonitaiteen tilakonventiot

Ikonimaalareiden ammattikielessä ikonin tausta on nimeltään valo. Ikonitaiteessa tilan luojana on käytössä käännetty perspektiivi, joka puolestaan saa aikaan tunteen laajasta horisontista. Käännetyssä perspektiivissä katoamispiste ei ole kuvan syvyyssuunnassa, vaan kuvan edessä, oikeastaan katsojassa itsessään. Ihminen on ikään kuin alkamassa tietä, joka ei etäänny kuvan syvyyteen, vaan aukeaa hänen eteensä koko rajattomuudessaan. Käännetty perspektiivi ei vedä katsetta mukaansa, vaan pysäyttää sen, estää sen etenemästä kuvan syvyyssuuntaan ja keskittää tarkkaavaisuuden kuvaan sinänsä.

Jumalanäidin merkitys ikoneissa

Jumalanäidin keskeinen merkitys ikoneissa on johdettavissa kanonisen kuvan dogmaattisesta selityksestä, joka periytyy vuodelta 787 yleisen kirkolliskokouksen ikoneja käsittelevästä opista ja on esitetty tiivistetysti niin sanotussa 'Kontakkiveisussa', joka kuuluu näin:

»Isän kuvaamaton sana tultuaan lihaksi sinusta, oi Jumalansynnyttäjä, tuli kuvattavaksi ja jälleen kaunistettuaan muinoin turmeltuneen kuvan yhdisti sen jumalalliseen kauneuteen. Tunnustaen pelastuksen me sitä töin ja sanoin julistakaamme.[7]»

Tässä on tärkeää se, ettei sitä osoiteta Pyhän Kolminaisuuden jollekin persoonalle vaan Jumalanäidille. Se on Jumalan ihmiseksi tulemista koskevan dogmin liturginen, rukouksenomainen ilmaus.

Ihmeitätekevät ikonit Suomessa

Isadore Patrois: Venäläiset talonpojat rukoilevat ikonin edessä, 1864.

Ortodoksisessa kirkossa jokaista siunattua ikonia pidetään potentiaalisesti ihmeitätekevänä. Ikonille osoitetaan kunnioitusta, koska siinä kuvatun pyhän uskotaan olevan läsnä kuvissa. Ihmetekojen uskotaan osoittavan pyhän läsnäolon erityisen selvästi näissä kuvissa.[8] Sanatarkasti ihmeitätekevänä Suomen ortodoksinen kirkko pitää kuutta Jumalanäitiä esittävää pyhäinkuvaa, jotka ovat todistetusti toimineet yhden tai useamman ihmeeksi koetun tapahtuman välikappaleena. Nämä pyhäinkuvat luetaan kirkon kallisarvoisimpiin hengellisiin aarteisiin.[9] Yleisemminkin ortodoksisessa perinteessä on paljon juuri Jumaläidin ihmeitätekeviä ikoneita.[8] Kuvien välityksellä toteutuneita ihmeitä pidetään Jumalan rakkauden merkkeinä, vaikka teot olisivat itsessään luonnonlakien mukaisia.

Ihmeitätekevistä ikoneista neljää säilytetään Heinävedellä, yhtä Helsingissä ja yhtä Kuopiossa.[10] Heinäveden Valamon luostarissa sijaitsevat Konevitsan Jumalanäiti, Valamon Jumalanäiti (1878) ja Suloisesti suuteleva Jumalanäiti -ikonit.[10] Heinäveden Lintulan luostarissa on ihmeitätekevä Jerusalemin Jumalanäiti (1920-luku). Helsingin Uspenskin katedraalissa on Kozelštšinan Jumalanäidin ikoni, joka nousi suureen julkisuuteen sen tultua varastetuksi kesäkuussa 2010.[10] Kuopiossa sijaitsevan Suomen ortodoksisen kirkkomuseon keskeisimpiä ikoneita on puolestaan ajallisesti ensimmäisen akatistoshymnin aiheeseen perustuva ihmeitätekevä, ja kuva-aiheeltaan harvinainen Jumalanäidin ylistys -ikoni eli Jumalanäidin Akatistos -ikoni (1700-luvun puoliväli). [9][11][10]

Erilaisia ikoneita

Erilaisia ikonityyppejä

Katso myös

Lähteet

  • Ouspensky, Leonid: Ikoni ja sen sanoma. Heinävesi: Valamon luostari, 1979. ISBN 951-9468-04-8

Viitteet

  1. ↑ a b c d Arkkimandriitta Arseni: Ortodoksinen sanasto, s. 109–111, 228. (hakusanat ikoni ja pyhä) Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15657
  2. ↑ Janson, Horst Woldemar & Janson, Anthony F.: ”Primary Sources for Part Two”, History of Art. The Western Tradition, s. 964. Prentice Hall Professional, 2003. Google Books (viitattu 8.9.2016). (englanniksi)
  3. ↑ Johannes Damaskolainen: ”Ensimmäinen puhe”, Ikoneista. Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan, s. 18. (Kreikankielinen alkuteksti: Πρὸς τοὺς διαβάλλοντας τὰς ἁγίας εἰκόνας. Suomentanut Johannes Seppälä) Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 1986. ISBN 951-9071-80-6
  4. ↑ Theodoros Abu Qurra: Ikonien kunnioittamisesta, s. 112. (Arabiankielinen alkuteos: Maimar fi ´ikram al-´aiqunat) Suomentanut munkki Serafim. Helsinki: Valamon luostari /Maahenki, 2008. ISBN 978-952-5652-57-4
  5. ↑ Ouspensky; Ikoni ja sen sanoma, 1979, s. 1.
  6. ↑ Ouspensky 1979, s. 2–4.
  7. ↑ Ouspensky 1979, s. 5.
  8. ↑ a b Sokratilin, Vladimir: Ihmeitätekevät ikonit. (Teema: ihmeitätekevät ikonit) Ikonimaalari, 2011, nro 2, s. 24–27. Helsinki: Suomen ikonimaalarit ry. ISBN 978-952-5870-37-4
  9. ↑ a b Piispa Arseni: Ihmeitätekevät ikonit Suomessa. (Teema: ihmeitätekevät ikonit) Ikonimaalari, 2011, nro 2, s. kansi ja 8-15. Helsinki: Suomen ikonimaalarit ry. ISSN 978-952-5870-37-4
  10. ↑ a b c d Maria Ronkainen: Suomalaiset ihmeitä tekevät ikonit Maisterintutkielma. 2019. Jyväskylän yliopisto.
  11. ↑ arkkipiispa Leo, Teresa Leskinen, Minna Jaakkola, Päivi Sturm (toimittaja): Kaakoksesta kokoelmiksi. Sodan ja evakuoinnin seurauksena syntynyt Suomen ortodoksinen kirkkomuseo, s. 27–29. (Maalaukset rullalle ja hopeat talteen) Suomen ortodoksinen kirkkomuseo, 2008. ISBN 978-951-9396-25-5

Kirjallisuutta

Patristista kirjallisuutta

Mordernin ajan ikoniteologiaa

  • Kavarnos, K.: Bysantin taide. Suomentanut ja toim. Pia Koskinen-Launonen. Valamon luostari, 1987. ISBN 951-9468-23-4
  • Ouspensky, Leonid: Ikonien merkitys ja kieli. Suomentanut Sirkka-Maria Markkanen. Helsinki: Kustannus Bysantti, 1976.
  • Ouspensky, Leonid: Ikoni ja sen sanoma. Heinävesi: Valamon luostari, 1979. ISBN 951-9468-04-8
  • Surakka, Aari: Ortodoksinen ikoni : viitteitä sen historialliseen, dogmaattiseen ja esteettiseen ymmärtämiseen. Kuopio: Ortodoksisten nuorten liitto, 1950.
  • Sasaki, Petros & Takala, Vesa P.: Pyhä kuva ja ortodoksisuus. Kuopio: Ortodoksisten nuorten liitto, 1980. ISBN 951-818-014-8

Ikonit kulttuurissa

  • Kordis, George: Rytmissä. Viivan ilmaisuvoima bysanttilaisessa ikonimaalauksessa. (En Rythmõ. To Ethos tes grammés ste Byzantiné zografiké, 1992) Suomentanut Jaakko Olkinuora. Kuopio: Suomen ikonimaalarit, 2014. ISBN 978-952-93-3422-3
  • Kotkavaara, Kari & Martikainen, Petter (toim.): Ikonit, ihmiset ja sota. Joensuu: Ilias Oy / Valamon Konservointilaitos, 2009. ISBN 978-952-5679-40-3
  • Kantonen, Marianne & Koivula, Veijo & Zitting, Eeva: Ikkuna pyhyyteen. Ekumeeninen ikonikirja. (2. korjattu p.) Rovaniemi: Väylä, 2012. ISBN 978-952-5823-44-8
  • Roivas, Katariina (toim.): Myöhäiset ikonit. Venäläisen ikonin historiaa 1600-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. (Venäjänkielisten artikkelien suomennos: Marju Rönkkö) Jyväskylä: Kopijyvä, 2001. ISBN 951-39-0921-2

Aiheesta muualla

source: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ikoni