Puolan offensiivi
Osa toista maailmansotaa
Päivämäärä:

1. syyskuuta – 6. lokakuuta 1939

Paikka:

Puola

Lopputulos:

Puolan neljäs jako

Vaikutukset:

Iso-Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksalle ja tästä katsotaan alkaneen toinen maailmansota.

Osapuolet

 Saksa
 Neuvostoliitto
 Slovakian tasavalta
 Danzigin vapaakaupunki

 Puolan toinen tasavalta

Komentajat

Saksa Fedor von Bock
Saksa Gerd von Rundstedt
Neuvostoliitto Mihail Kovaljov
Neuvostoliitto Semjon Timošenko
Slovakia Ferdinand Čatloš

Puola Edward Rydz-Śmigły
Puola Wacław Stachiewicz

Vahvuudet

Saksa:
56 divisioonaa
6 prikaatia
9 000 tykkiä
2 750 panssarivaunua
2 315 lentokonetta

Neuvostoliitto:
33 divisioonaa
11 prikaatia
4 959 tykkiä
4 736 panssarivaunua
3 300 lentokonetta

Yhteensä:
1 500 000 saksalaista
466 516 neuvostoliittolaista
51 306 slovakialaista

39 divisioonaa
16 prikaatia
4 300 tykkiä
880 panssarivaunua
400 lentokonetta

Yhteensä: 950 000

Tappiot

Saksa:
16 343 kaatunutta
3 500 kadonnutta
30 300 haavoittunutta

Neuvostoliitto:
1 475 kaatunutta tai kadonnutta
2 383 haavoittunutta

Slovakia:
37 kaatunutta
11 kadonnutta
114 haavoittunutta

Yhteensä: 59 000

66 000 kaatunutta
133 700 haavoittunutta
694 000 vangittua

Yhteensä: 904 000

Saksalaisia Puolan rajalla 1. syyskuuta 1939.

Puolan offensiivi, Puolan taistelu, taistelu Puolasta, Puolan valtaus, Saksan–Puolan sota 1939 tai Puolan sotaretki, saksalaiselta koodinimeltään Fall Weiß (’Tapaus valkoinen’) oli toisen maailmansodan aloittanut Saksan hyökkäys Slovakian rinnalla Puolaan 1. syyskuuta 1939 ennen erillistä Neuvostoliiton hyökkäystä Puolan itäiselle puolelle. Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska julistivat Saksalle sodan kaksi päivää myöhemmin Puolalle antamiensa turvatakuiden mukaan.

Taustaa

Idea Intermarium-liittoumasta ja miksi se ei toteutunut

Monen historioitsijan mukaan Puolan päämiehen marsalkka Józef Piłsudskin tavoittelema Międzymorze- eli Intermarium-liittouma olisi ollut tehokas vastapaino sekä Saksalle että Neuvostoliitolle ja että tällaisen yhteisliittouman puute tuomitsi monet maat kärsimään toisessa maailmansodassa sellaiset kohtalot kuin kärsivät.[1][2][3][4] Intermarium-liittoumaan [5][6][7][8][9] olisi teoriassa kuulunut Keski- ja Itä-Euroopan maita, mukaan lukien Baltian maat (eli Viro, Latvia ja Liettua), Suomi,[10] Valko-Venäjä, Ukraina, Unkari, Romania, Jugoslavia ja Tšekkoslovakia.[11][12] Pilsudskin ajatusta liittoumasta oli vastustettu joka suunnasta. Pilsudski oli evännyt apunsa valkoisille venäläisille vallan kaapanneita bolsevikkeja vastaan taistelussa, mikä oli herättänyt närää ensimmäisen maailmansodan liittoutuneissa. Puola ei ollut suostunut liittymään ulkovaltojen väliintuloon valkoisten venäläisten avuksi, kun bolsevikkien vallankumousta oli seurannut Venäjällä sisällissota[13] ja Pilsudski jopa sanoi myöhemmin vuonna 1921 Dymitr Merejkowskin haastattelussa: "Puolalla ei voi olla mitään tekemistä vanhan Venäjän palauttamisessa. Mieluummin mitä vain muuta kuin sitä – vaikka sitten bolsevismia."[14]

Liittoutuneet suhtautuivat Pilsudskiin epäluuloisesti ja kehottivat Puolaa rajoittumaan alueille, joilla puolalais-etnisyys oli selkeästi keskittynyttä.[15][16][17] Sekä itsenäisyyttä tavoittelevat ukrainalaiset[18] että valkovenäläiset, vaikka eivät olleet läheskään niin painottuneita itsenäisyyden saavuttamiseen kuin ukrainalaiset, pelkäsivät puolalaisten alistamiksi joutumista.[16]

Liettualaiset pitivät ajatusta Intermarium-liittoumasta uhkana juuri saamalleen itsenäisyydelle.[16][19][20][21][22] Asiaa ei auttanut Józef Piłsudskin antama salainen käsky kenraali Lucjan Żeligowskille järjestää Keski-Liettuan "kapina" ja kaapata Vilna.[23] Koska Kansainliitto oli sovittelijana muissakin Puolaan liittyvissä kiistakysymyksissä, etenkin liittyen Danzigin vapaakaupunkiin ja Ylä-Sleesiaan ja suora aggressio Liettuaa kohtaan olisi haitannut Puolan neuvotteluja, junaillun valekapinan tarkoituks oli säilyttää pinnalta Puolan virallinen maine kansainvälisesti Vilnan haltuunsaamisesta huolimatta.[24] Vaikka Vilnaa tai ympäröivää seutua ei mainittu suoraan Suwalki-sopimuksessa, useat historioitsijat ovat luonnehtineet Suwalki-sopimuksen implisiitisti tunnistavan Vilnan osaksi Liettualle.[25][26][27][28][29][30][31][32][33] Żeligowskin "kapinan" johdosta Liettua oli katkonut diplomatiasiteet Puolaan.[34]

Liettuan hallitus oli tajunnut puolalaisten pyrkimyksen lisätä ekonomista vaikutusvaltaansa Klaipėdan alueella. Liettuan hallitus oli myös tajunnut, että Klaipėdan julistaminen vapaavaltioksi Danzigin/Gdanskin tapaan syksyllä 1922 Pariisissa lisäisi Puolan valtaa alueella ja uhkaisi koko Liettuan itsenäisyyttä. Tammikuussa 1923 Liettua lähetti omana ennakkotoimenpiteenään joukkoja Memeliin, jossa nämä järjestivät oman kapinansa, ottivat Memelin haltuunsa ja nimesivät sen uudelleenKlaipėdaksi,[35][36] Klaipėda-operaation ajoitus muutaman päivän päähän Ranska invaasiosta Saksan Ruhrin alueelle varmisti, että Klaipėda-operaatio jäi Euroopan mediassa Ruhrin kriisin varjoon.[36] Liettuassa Klaipėda-operaatio oli arvioitu ratkaisevaksi tekijäksi sen kannalta pysyisikö Liettua itsenäisenä valtiona vai joutuisiko se Puolan määräysvaltaan.[36]

Vaikka länsivallat olivat vastustaneet ajatusta Intermarium-liittoumasta (lukuunottamatta Ranskaa, joka suosi sitä),[37][38][18] länsivallat antoivat Vilnan muodollisesti Puolalle maaliskuussa 1923,[39] mikä sai liettualaiset epäluuloisiksi Versailles’n rauhansopimusta kohtaan ja tästä johtuen eristi Liettuaa diplomaattisesti voittajavalloista.[40] 24. elokuuta 1923 Józef Piłsudski tunnusti Vilnan yliopistossa pitämässään puheessa, että Keski-Liettuan tasavallan perustanut kenraaliluutnantti Lucjan Żeligowski oli vallannut Vilnan nimenomaan Piłsudskin määräyksestä, ei häntä uhmaten.[41] Piłsudski luonnehti repineensä Suwałki-sopimuksen ja antaneensa valheellisen julkilausuman.[42] Puolan diplomatia joutui kyseenalaiseksi.[43] Vaikkei Liettuan ulkoasiainministeriö esittänyt Neuvostoliiton ottamista mukaan asian ratkaisuun, muodostui vaikutusvaltainen liettualainen liike, jonka mukaan Euroopan valtioiden ei pidä ratkaista Vilnan kysymystä ilman Venäjää. Antanas Smetona jopa kannatti Vilnan hankkimista takaisin Puolalta Venäjän tuella.[43]

Lopulta Puola oli onnistunut muodostamaan suuren liittouman sijaan allianssin vain Romanian kanssa vuodesta 1921 alkaen.[44] Jännitteet Liettuan kanssa, vuoteen 1938 asti kun Puola kiristi Liettuaa diplomaattisesti rajalla sattuneen ampumavälikohtauksen takia, olivat yksi syy miksi Pilsudskin haaveilemaa Intermarium-liittoumaa ei ikinä muodostettu.[45]

Skeptisyyttä Pilsudskin suunnittelemalleen liittoumalle sanelemista demokraattisista periaatteista on synnyttänyt Pilsudskin tekemä vallankaappaus toukokuussa 1926, jolla Pilsudski saavutti lähes diktaattorimaisen vallan. [46][47] Etenkin monet ukrainalaishistorioitsijat suhtautuvat Pilsudskin ajatukseen Intermarium-liittoumasta epäsuotuisasti ja etenkin Oleksandr Derhachov on tuumaillut, että liittouma olisi ollut käytännössä Suur-Puola, jossa ei-puolalaisten kansallisuuksien, etenkin ukrainalaisten edut, olisivat saaneet lyhempää tikkua.[21] Historioitsija George Sanford on kuvaillut, että Pilsudskin menettely vuoden 1926 vallankaappauksen jälkeen keskittyi lähinnä vallan sentralisointiin Pilsudskille itselleen ja Puolan itä-slaavilaisten vähemmistöjen pakko-polonisointiin.[48] Puolan vähemmistö-sopimus oli vain paperilla eikä juurikaan pätenyt käytännössä. Puolan etnisten vähemmistöjen sorto sai monet kyseisiin vähemmistöihin kuuluvat tuntemaan suurempaa vetovoimaa separatistisia kansallismielis-ryhmittymiä kohtaan ja sai aikaan sellaisia vihamielisyyksiä puolalaisten ja vähemmistöjen välille, jotka alkaisivat elämään omaa elämäänsä Puolan jouduttua valloitetuksi vuonna 1939.[49]

Jo 1800-luvun jälkipuolella ajatus Puolan herättämisestä henkiin niillä rajoilla, jotka olivat määrittäneet sen ennen vuotta 1772, implikoi, että Ukrainaa, Liettuaa ja Valko-Venäjää kohdeltaisiin osana Puolaa, ei kansakuntina itsessään. Puolalais-mieliset poliitikot kohtelivat liettualaisten, ukrainalaisten ja valko-venäläisten kehittyviä kansallisuus-ideoita samalla tavoin kuin venäläis-viranomaiset puolalaisten. Arkeologiassa, joka oli ollut silloin tieteenä vasta kehittymässä, etnisiä eroja vertailtiin ns. "slaavien" ja "germaanisten kansojen" välillä, mutta tulkintoja läntisten ja itäisten alueiden "slaavien" välisistä eroista kartettiin. Adam Mickiewicz-yliopiston tutkija Wlodek Rączkowski on huomioinut: "Oliko tällä asialla jotain tekemistä sen kanssa, että tällaisten tutkimusten olisi pelätty antavan argumentointi-pohjaa liettualaisten, valko-venäläisten ja ukrainalaisten kansallisuus-pyrkimyksille? Tai ehkä kyse oli siitä, että tuntu yleisemmästä slaavilais-yhteisöstä oli vallitsevana? Näihin kysymyksiin ei löydy helposti vastausta. Tosiasia on, että venäläis-sektorin puolalaiset arkeologit tekivät yhteistyötä venäläis-arkeologien kanssa todentaakseen yhteisiä intressejään. Periaatteessa heidän tutkimuksissaan rajoituttiin tulkitsemaan tutkinnan alaisiksi saadut löydökset yleisesti slaavilaisina." Rączkowski huomioi, että läntisten ja itäisten alueiden slaavien välisten erojen huomiotta jättäminen saattoi myös liittyä pan-slaavismin ideaan.[50]

Ranska-Puola-allianssi, Locarno-sopimus ja suunnitelmat Saksan varalle

Versaillesin sopimuksen tiimoilta Eurooppa oli jakautunut voittajien ja päihitettyjen leireihin. Päätappion kärsineelle ja aluksi eristyksiin ja ilman ystäviä jääneelle Saksalle varhainen lähentyminen yhtä epäilyttävän Neuvostoliiton kanssa vuoden 1922 Rapallo-sopimuksen kautta ei ollut mitenkään luonnoton tulos. Kolme vuotta myöhemmin, Locarno-sopimuksen kautta, Weimar-Saksan tasavalta oli onnistunut saamaan Gustav Stresemannin varovaisen ohjauksen alla kunnioitetumman statuksen.[51] Miehitettyään Saksan Ruhrin aluetta painostaakseen silloista Weimarin Saksaa maksamaan sotakorvauksia, mikä oli omiaan aiheuttamaan Saksassa hyperinflaatiota ja lopulta myös antamaan aluillaan olevalle natsismin ääriliikkeelle jalansijaa ja vaikutusvaltaa, Ranska suostui Locarno-sopimukseen, jonka mukaan Italia ja Englanti lupaisivat hyökätä Ranskaan takeena Ranska-Saksan rajalle, mikäli Ranska enää hyökkäisi Saksaan Reininmaan ulkopuolelle kuten oli hyökännyt Ruhrin alueelle vuonna 1923. Puolalle Locarno-sopimus oli huono juttu, koska Italia ja Englanti eivät tehneet samanlaisia takeita Saksan itäisen rajan suhteen.[52][53] Brittien ulkosihteeri Austin Chamberlain, joka oli puskenut Locarno-sopimusta läpi, uskoi, että niin kauan kuin puolalaisilla olisi Ranskan kaltainen suurvalta liittolaisenaan, he eivät luovuttaisi Saksan vaatimia alueita kuten Puolalaista Käytävää ja Ylä-Sleesiaa, mutta mikäli Ranska-Saksa-diplomatiasuhteet paranisivat, Ranska-Puola-allianssi heikkenisi jättäen Puolan heikoille Saksan edessä.[53]

Niin kauan kuin Ranska miehittäisi vielä Reininmaata, se pystyisi helposti tekemään offensiivin Ruhrin alueelle tai pohjois-Saksan alangolle mikäli Saksa toimisi Versaillesin sopimusta vastaan. Tämä muuttui vuonna 1928, kun Ranskan ulkoministeri Aristide Briand hyväksyi Saksan ulkoministeri Gustav Stresemannin ehdotuksen, että Ranska lakkaisi miehittämästä Reininmaata viisi vuotta aikaisemmin kuin Versaillesin sopimuksessa oli säädetty vetämällä joukkonsa pois kesäkuussa 1930 eikä kesäkuussa 1935. [54] Vuoteen 1929 asti, Ranskan suunnitelmissa oli ollut mahdollinen ranskalais-offensiivi pohjois-Saksan alangolle ajoitettuna samanaikaisesti Puolan ja Tšekkoslovakian offensiivien kanssa.[54] Vuonna 1929 aloitettu Maginot-linjan rakentaminen osoitti Ranskan armeijan suosivan tiukkaa puolustukseen panostavaa kantaa, jonka takia Ranskan itäiset liittolaiset jäisivät omilleen.[54]

Analogiana Drang nach Osten-käsitteelle saksalaisten itäänpuskemisesta, joka on käsittänyt joissain historiallisissa säännöstöissä saksalaisten asuttamiset keski- ja itä-Euroopassa 1100- ja 1200-luvuilla ja teutonisten ritarien sotaretket sekä myöhemmin niiden lisäksi natsi-Saksan pahamaineisen lebensraumin tavoittelun,[55][56][57] on olemassa myös vastaavanlainen käsite Drang nach Westen. Slaavien kolonisaatio-laajentuminen varhaiskeskiajalla Elben ja Veikselin jokien välisellä alueella germaanisten kansojen kustannuksella on tieteellisesti todennettu jo 1800-luvun jälkipuolella,[50] vaikkakin 1. maailmansodan jälkeen ajatus puolalaisten odotetusta laajenemisesta länteen, Drang nach Westen, kiersi saksalaisten kirjailijoiden keskuudessa reaktiona Saksan itäisten alueiden ja Danzigin Käytävän menettämiseen.[58][59] Wlodek Rączkowski on muistuttanut, että puolalaisille Drang nach Westen-käsite sotii totunnaisia saksalais-vastaisia stereotypioita vastaan, jotka juontuvat jo vuosisatojen taakse.[50]

Danzigin kriisi 1932, Puolan sotavene-diplomatia ja Marynarkan rooli

Koska vuoden 1921 Ranska-Puola-allianssi velvoitti Ranskan lähtemään sotaan automaattisesti, mikäli Puola joutuisi hyökkäyksen kohteeksi, siihen sisältyi myös Puolan oikeus "lainata" Ranskan laivastoa palvelukseensa. Tällöin Ranskan laivaston saattoi odottaa kulkevan Itämerelle kuljettaakseen tarvittavat aputarvikkeet Puolaan. Myöhään 1920-luvulla Pilsudskin Sanacja-hallinto päätti ostaa Puolan rannikoston suojeluun yhdeksän vedenalaisia miinoja hyödyntävää sukellusvenettä.[60] Koska Puolalla ei ollut riittävästi varoja sukellusveneiden ostamiseen, sen piti ottaa lainaa Ranskalta. Ranska suostui pidentämään lainanmaksuaikaa sillä ehdolla, että Puola ostaisi myös kaksi hävittäjäsotalaivaa.[60] Lopulta Marynarkaan (eli Puolan laivastoon) sisältyi ranskalais-valmisteista hävittäjä-sotalaivaa, ORP Wicher, ORP Burza ja ranskalais-valmisteiset sukellusveneet Wilk, Żbik, and Ryś.[60] Amiraalit Józef Unrug ja Jerzy Świrski joutuivat jatkuvasti napit vastakkain Pilsudskin kanssa, joka vastusti heidän "suureellisia" suunnitelmiaan suuresta puolalais-laivastosta.[61] Jerzy Świrski oli palvellut aiemmin Ukrainan Kansantasavallan laivastossa ennen eroamistaan joulukuussa 1918,[62] oltuaan yhteyksissä puolalais-järjestöjen kanssa jo vuoden 1917 joulukuussa.[63] Józef Unrug oli aiemmin palvellut Saksan imperiumin laivastossa[64] ja sittemmin lähtenyt Saksasta ja liittynyt Puolan asevoimiin vuonna 1919 Puolan itsenäistyttyä.[65] 1890-luvulta eteenpäin Saksan imperiumin laivastolle suuri intellektuelli-vaikute oli ollut historioitsija Alfred Thayer Mahanin teos The Influence of Sea Power upon History, jonka viesti, että voimakkaimman "sinivesilaivaston" omaava kansakunta hallitsisi kaikkia maailman valtameriä ja olisi aina maailman suurin valta, oli innoittanut teoksen lukenutta keisari Vilhelm II Kaiseria.[64] Mahanin teos oli pysynyt Saksan laivaston perustavana ideana aina vuoteen 1945 asti. [64] Huomattavaa avustusta Marynarkalle antoi saman Alfred Thayer Mahanin ideoista vaikutteita ottanut Merenkäynnin ja Siirtomaavallan Liiga, joka uskoi Mahanin viestiä mukaillen, että "sinivesilaivasto" tekisi Puolasta maailmanvallan ja toimisi keinona Puolalle saavuttaa siirtomaa-imperiumi Aasiassa ja Afrkassa.[66]

Vuonna 1932 Puola lähetti sotalaivan Danzigin Vapaakaupunkiin voimannäyttönä Ranskalle ja Saksalle, joiden liittolaisuus uhkasi tehdä Ranska-Puola-allianssin tyhjäksi. Tadeusz Morgenstern-Podjazd oli saanut Puolan päämieheltä Jozef Pilsudskilta käskyn tulittaa Danzigin Vapaakaupungin kunnantaloja,"mikäli Puolan lippua kohtaan osoitetaan mitään epäkunnioitusta.[67][68][69][70] 15. kesäkuuta 1932 Morgenstern-Podjazd vieraili brittien HMS Campbell-aluksella ja brittien laivaston komentaja Henry Pridham-Wippell puolestaan vieraili Wicherillä. Wicher ja brittien laivat lähtivät Danzigin satamasta samaan aikaan. Koska Puolan lippua kohtaan ei osoitettu epäkunnioitusta, Morgenstern-Podjazd ei avannut tulta.[67] Morgenstern-Podjazd muisteli vuosikymmeniä myöhemmin vuonna 1968, kun Radio Free Europe haastatteli häntä: "Minun tuli vastata kaikkiin Gdańskista alkaviin välikohtauksiin kaikin mahdolisin keinoin, mukaan lukien asein." [71] Historioitsija Piotr Stefan Wandycz luonnehtii Wicher-laivan lähettämistä Danzigiin suurena gambiittina, etenkin kun siihen liittyi käsky tulittaa Danzigin kunnantaloja mikäli Puolan lippua kohtaan ei osoitettaisi kunnioitusta. Tämä olisi voinut kääntää maailman mielipiteen Puolaa vastaan.[70]

Suunnitelmista saada aikaan puolalainen "vihreän veden laivasto", joka kykenisi hallitsemaan Itämerta, teki väkisinkin epäkäytännöllisiä se, että Saksan Kriegsmarine tulisi joka tapauksessa olemaan isompi kuin Puolan Marynarka.[72] Puolalais-historioitsija Jacek Lubecki on huomioinut, että "ylenpalttinen" rahankäyttö laivastoon tapahtui Pilsudskin epäilyksistä huolimatta, minkä Lubecki on liittänyt Sanacja-hallinnon heikkenemiseen Pilsudskin henkisten kykyjen kärsiessä iän myötä.[61] Lubeckin mukaan Marynarkaan käytetyt varat "menivät hukkaan", sillä kalliisiin sukellusveneisiin ja hävittäjä-sotalaivoihin käytetyt varat olisi voitu käyttää viisaammin panostamalla motorisoituihin panssari- ja panssarintorjuntajoukkoihin.[61]

Toukokuussa 1939, Britannian Puolan-sotilaslähetystön päällikkö, kenraali Sir Adrian Carton de Wiart, päätteli Kriegsmarinen ja Marynarkan kokoerosta, että järkevin tapa toimia olisi siirtää jälkimmäisestä niin paljon kuin mahdollista pois Itämereltä turvaan Britannian satamiin ennen mahdollista sodan syttymistä.[73] Tästä hautui Operaatio Peking. Komentaja Edward Rydz-Śmigły aluksi vastusti Carton de Wiartin suunnitelmaa. Vasta runsaan väittelyn jälkeen Rydz-Śmigły suostui siihen.[73]

Natsien valtaannousu ja Saksa-Puola-rauhansopimuksen seuraukset

Tästä kaikesta huolimatta Puola itse teki rauhansopimuksen natsien valtaan joutuneen Saksan kanssa tammikuussa 1934,[74] mikä herätti Ranskan puolella epäilyksiä, että Puola olisi epäluotettava liittolainen.[75] Historioitsija Stephen Kotkin kertoo Puolan hallitsevissa piireissä jopa kiertäneen haaveilua Puola-Saksa-yhteishyökkäyksestä Neuvostoliittoon, mitä natsi-viranomaiset uskottelivat kylmästi.[76] Saksa-Puola-hyökkäämättömyysjulistuksella oli ikävä vaikutus: Hitlerille se oli ensimmäinen astinkivi, jonka hän pystyisi esittämään Saksassa merkkinä diplomatiataidoistaan ja kansainvälisesti merkkinä mukamas rauhanomaisista aikeistaan. Se oli myös merkki Ranskan diplomaattisten allianssien heikkenemisestä Saksan ympärillä, etenkin koska se oli neuvoteltu salassa.[77]

Natsi-Saksan muut sopimukset Baltian maiden ja Neuvostoliiton kanssa

Solmittuaan Japanin imperiumin kanssa Komintern-vastaisen sopimuksen 25. marraskuuta 1936 ja keinoteltuaan länsivallat myönnyttelemään hänen kanssaan Münchenin sopimuksen (30. syyskuuta 1938), natsi-Saksa teki Joachim von Ribbentropin välityksellä hyökkäämättömyys-sopimukset 23. maaliskuuta 1939 Liettuan kanssa (toisena allekirjoittajana Juozas Urbšys), 7. kesäkuuta 1939 Viron ja Latvian kanssa (toisina allekirjoittajina vastaavasti Karl Selter ja Vilhelms Munters) ja lopulta 23. elokuuta 1939 Neuvostoliiton kanssa (toisena allekirjoittajana Vjacheslav Molotov). Sopimukset takasivat, että Saksaa eivät pystyisi piirittämään Baltian maiden kautta länsivallat eikä Neuvostoliitto ja että Neuvostoliitto ei estäisi Saksa hyökkäystä Puolaan. Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Puola jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton kesken. Tämän jälkeen sopimuksen osapuolet keskittivät joukkojaan Puolan rajoille. Puola vastasi mobilisoiden omat joukkonsa elokuun lopussa, sodan kynnyksellä. Neuvostoliitto puolestaan hyökkäsi Puolaan 17. syyskuuta 1939 ja miehitti sen itäosat oman ilmoituksensa mukaan slaaveja suojellakseen. Tämä tapahtui kaksi päivää sen jälkeen, kun se oli saanut aikaan rauhan Japanin vastaisessa rajasodassa, jota Japanin Kwantungin armeija oli käynyt Mongolian kansantasavaltaa vastaan Halhin-Golin taisteluissa. Japanin tappio Halhin-Golin taisteluissa myös vaikutti niin, että se ohjasi Japanin huomion idemmäs Yhdysvaltoja kohti, mikä lopulta konkretisoituisi Japanin hyökkäyksessä Pearl Harboriin vuonna 1941, ja sai Japanin vastahakoiseksi liittymään Hitlerin hyökkäykseen Neuvostoliittoon.

Puola, Ranska ja Britannia invaasio-uhan edessä

Puolan jalkaväki.

Puola oli uskonut pystyvänsä selviämään lukumääräisesti suuren armeijansa turvin Saksan hyökkäyksestä aluksi paljolti omin voimin, kunnes Britannia ja Ranska ehtisivät avuksi. Teknisesti ja taktisesti Puolan asevoimat kuitenkin osoittautui vanhentuneeksi Saksan armeijaan verrattuna. Ranska olisi kyennyt hyökkäämään Siegfrid-linjalle, mutta se tyytyi tekemään vain yhden hyökkäyksen Saarlandiin kiellolla edetä Siegfried-linjan lähelle. Näin ollen Ranska ei tosiasiassa keventänyt Puolaan kohdistunutta painetta, vaan mahdollisti Saksan tehokkaan hyökkäyksen jatkamisen Puolassa. Britannialla puolestaan ei ollut merkittävää määrää maavoimia Puolaan lähetettäväksi, joten Puola käytännössä joutui taistelemaan Britannian ja Ranskan turvallisuustakuusta ja sodanjulistuksesta huolimatta yksin.

Kun Puola liittyi läntiseen leiriin huhtikuussa 1939, kenraali Gamelin muistutti kenraali Kasprzyckiä Puolan roolista Tšekkoslovakian hajottamisessa. Historioitsija Paul N. Hehnin mukaan Puolan tekemä Zaolzien anneksointi saattoi myötävaikuttaa brittien ja ranskalaisten vastahakoisuuteen hyökätä saksalaisia ​​vastaan ​​suuremmilla voimilla syyskuussa 1939.[78]

Richard Watt kirjoittaa myös, että:

Puolan uhkavaatimus Tšekkoslovakialle vuonna 1938 ja Zaolzien anneksointi siltä olivat räikeitä taktisia virheitä. Oli Puolan vaatimus Zaolzien alueeseen kuinka oikeutettu tahansa, Zaolzien kaappaus vuonna 1938 oli suuri virhe, joka vahingoitti Puolan mainetta maailman demokraattisten valtojen silmissä.[79]


Sota

Saksan ja Puolan sotatoimet

Puolalaisten ja saksalaisten joukkojen ryhmitys Puolan offensiivin aattona.
Adolf Hitlerin 31. elokuuta 1939 antama virallinen hyökkäyskäsky Puolaan.

Saksalaiset lavastivat 30. syyskuuta 1939 mm. Ylä-Sleesiassa sijaitsevalla Gleiwitzin (nykyisen Puolan Gliwicen) radio-asemalla sekä saksalaiselle raja-asemalle välikohtauksia, joista syyttivät puolalaisia. Osana lavastuksia Gestapo oli pidättänyt ja murhannut sekä saksaa että puolaa puhuneen Franciszek Honiokin. Honiokin lisäksi Gestapo murhasi myös keskitysleireistä, mahdollisesti Buchenwaldista tai Dachausta, tuotuja vankeja mukamas todisteena rajan yli tunkeutuneista hyökkääjistä.[80] Rajaprovokaatiot oli ajoitettu alkuiltaan, jotta niistä kerrottaisiin seuraavan aamun sanomalehdissä.[80] Radiotalossa, jonne Alfred Naujocks murharyhmineen oli tunkeutunut, ei ollut studiota, vain valvomo, sähkögeneraattori, lähetintekniikka ja hätämikrofoni. Naujocksin ryhmä kytki hätämikrofonin lähettimeen ja lausui ennalta valmistellun puolankielisen propagandatekstin, jossa sanottiin aseman päätyneen puolalaisten hallintaan ja kiihotettiin Ylä-Sleesian puolalaisia kapinoimaan Saksaa vastaan. Provokaatiolähetys ei kuitenkaan päässyt kovinkaan kauas eikä ohjautunut Suur-Saksan valtakunnanverkkoon.[80]

Rajaprovokaatioiden tarkoituksena oli myös luoda hämminkiä kansainväliselle yleisölle siitä kuka sodan oli oikeasti aloittanut.[80]

Valmisteltuna hyökkäyspäivänä 1. syyskuuta 1939 Hitler piti Berliinissä puheen. Puheessa Hitler ei maininnut erityisesti Gleiwitzin tapausta vaan yleisesti väitetyt rajaselkkaukset. Hitler väitti ”luopuneensa yrityksistä” löytää rauhanomainen ratkaisu diplomaattiseen kriisiin Puolan kanssa.[80]

”Rauhanomaiselle laivastovierailulle” Danzigin satamaan muutama päivä aiemmin saapunut taistelulaiva Schleswig-Holstein ampui sodan ensimmäiset laukaukset klo 04.45 kohti pientä puolalaista varuskuntaa, käynnistäen toisen maailmansodan ensimmäisen taistelun. Joidenkin historioitsijoiden mukaan Saksan ilmavoimien pommikoneiden ensimmäiset pommit osuivat sairaalaan ja kirkkoon Wieluńissa viittä minuuttia aiemmin.[81]

Pian tämän jälkeen Saksan armeija ylitti maiden välisen rajan. Adolf Hitler puhui aamulla radiossa: ”Viime yönä puolalaiset vakinaisten maavoimien sotilaat ensimmäisen kerran tulittivat aluettamme. Kello 5.45 me aloimme vastata tuleen, ja tästä lähtien pommeihin vastataan pommeilla.” Sota oli syttynyt.

Saksalaiset hyökkäsivät 53 divisioonan voimin, joita tuki 1 600 lentokonetta. He hyökkäsivät koko Saksan ja Puolan rajan leveydeltä. Komentajana toimi kenraali Walther von Brauchitsch. Virallinen nimi operaatiolle oli Tapaus valkoinen. Saksalaisten tavoitteena oli nopealla saarrostuksella lamaannuttaa Puolan joukot (salamasota) katkaisemalla niiden huolto- ja viestiyhteydet. Ranskalaiset sotilasasiantuntijat olivat saarrostusvaaran vuoksi suositelleet, etteivät puolalaiset edes yrittäisi puolustaa Puolan käytävää. Puolalaiset kuitenkin yrittivät puolustaa myös sitä. Puolan käytävän menettäminen merkitsi meriyhteyden katkeamista Britanniaan.

Elämään jäänyt myytti puolalais-ratsuväestä hyökkäämässä sapelein ja seipäin on peräisin italialaisten lehtimiesten vääristyneestä selonteosta. Todellisuudessa puolalainen ratsuväki, jota oltiin muutenkin hyökkäyksen aikaan muuttamassa motorisoiduiksi prikaateiksi, käytti hevosia liikkuvuuden takia ennen hevosen selästä nousemista. Ratsuväki hyödynsi panssarintorjuntakiväärejä.[82][83][84][85][86][87][88][89]

Operaatio Pekingin toteuttamisen lisäksi Józef Unrug oli valmistellut kaksi muutakin operaatiota Saksan hyökkäyksen varalle. Plan Worek oli puolalaisten sukellusveneiden käyttö estämään mahdolliset saksalaisten maihinnousut, joita ei kuitenkaan tapahtunut, Puolan rannikoille. Saksan hyökättyä Unrug käski laivastoa laittamaan käytäntöön myös töisen suunnitelman, Operaatio Rurkan, jonka mukaan miinalaiva Gryf kylväisi miinakentän Helin niemimaan tuntumaan. Tämä ei kuitenkaan sujunut kuten olisi pitänyt. Gryf oli valmis vasta 12 tuntia käskyn saamisesta. Kun Gryf pääsi viimeinkin merelle, saksalainen lentokone sai siitä näköhavainnon ja upotti sen. Puolalais-historioitsija Vladislav Szarski on puolustanut Józef Unrugia arvostelua vastaan siitä, että tämä laittoi Operaatio Rurkan käytäntöön vasta Saksan hyökättyä, huomauttamalla, että miinojen kylväminen vesiin, joita pitkin laivojen piti kulkea päästäkseen Danzigin Vapaakaupunkiin ja sieltä pois, olisi tarjonnut natsi-Saksalle liian helpon casus bellin.[90]

Puolalaisilla oli rajalla 24 divisioonaa. Puolalaisten joukot olivat kuitenkin riittämättömät turvaamaan koko rajaa, eivätkä puolalaiset sotilaskomentajat suostuneet vetäytymään sisämaahan. Heidän ilmavoimansa tuhottiin sodan ensimmäisinä päivinä. Panssarituki puuttui täysin. Ilmaylivoimansa vuoksi Saksa kykeni salamasotaan: pitkälle meneviin syöksypommituksiin sekä panssarikiilojen iskuihin syvälle puolustajan asemiin.

Saksan maavoimat nujersi nopeasti rajan pinnassa olleet puolalaiset eivätkä vahvistuksetkaan kyenneet pysäyttämään etenemistä. Hyökkäyksen johdosta Britannia ja Ranska, jotka olivat taanneet Puolan itsenäisyyden, julistivat sodan Saksalle 3. syyskuuta 1939. Ne eivät kuitenkaan tehneet riittäviä sotilaallisia toimia Puolan hyväksi.

Riittämättömät turvallisuustakuut

Puolalainen 7TP-panssarivaunu.

Vaikka Britannialla oli vahvin laivasto ja melko vahvat ilmavoimat, sillä ei ollut yleistä asevelvollisuutta eikä sen vuoksi laajaa maa-armeijaa laivattavaksi Ranskaan. Ranskalla puolestaan olisi ollut sotavoimaa käytettäväksi Saksaa vastaan länsivallilla (Westwall), mutta Ranskan poliittinen johto ei sallinut kuin hyökkäyksen Saarlandiin siten, että joukoilla oli kielto edetä kilometriä lähemmäs länsivallia. Länsirintamalla alkoi valesota, joka ei estänyt Saksaa jopa tilapäisesti vähentämästä liikekannallepanoastetta Puolan valloituksen jälkeen.

Onnistuneesta invaasiosta Puolaan huolimatta saksalaiset tajusivat puolustustensa lännessä olevan heikoilla niin, että määrätietoinen läntisten Liittoutuneiden offensiivi johtaisi strategiseen tappioon, joka kumoaisi Saksan sotilaalliset saavutukset Puolan alueella. Historioitsija Matthias Strohn on osoittanut, että puolalais-joukkojen päihittämisen sekä Saksan myöhemmät offensiivit länteen mahdollisti se, että Liittoutuneet antoivat tilaisuuden lipua sormiensa välistä.[91]

Saksan eteneminen

Saksan joukot pääsivät nopeasti syvälle Puolaan. Jo 6. syyskuuta Puolan hallitus poistui Varsovasta käskien joukkojaan vetäytymään Narewin, Veikselin ja San-joen linjalle. Samana päivänä saksalaiset valtasivat Krakovan. Jo kahta päivää myöhemmin kenraali Walther von Reichenaun komentama Saksan 10. armeija oli Varsovan laitamilla. Samaan aikaan kenraali Wilhelm Listin 14. armeija oli Sanjoella Przemyslin ympäristössä, kun taas kenraali Heinz Guderianin joukot pääsivät Bugjoelle Varsovan itäpuolella.

Bzuran vastahyökkäys.

9. syyskuuta Puola aloitti kymmenellä divisioonalla kenraali Tadeusz Kutrzebain johtaman vastahyökkäyksen yli Bzurajoen Saksan 10. armeijaa vastaan, mikä oli puolalaisten onnistunein hyökkäys sodan aikana. Kutnon taistelussa saavutettu menestys jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi.

16. syyskuuta mennessä Varsova oli piiritetty, ja puolalaiset pitävät siellä pintansa 27. syyskuuta asti. Lvovin länsipuolella Saksan 14. armeija juuttui kiinni taisteluun, mutta muualla saksalaisten eteneminen on voimakasta.

18. syyskuuta 1939 Edmund Roman Orlik osallistui taisteluun lähellä Pociechaa Kampinoksen metsässä, jossa 20 mm:n tykeillä aseistetut puolalaiset TKS-yksiköt, jotka suojasivat Roman Abrahamin ratsuväen operatiivisen ryhmän, tuhosivat metsän risteyksessä kolme saksalaista panssarivaunua 1. divisioonasta ilman puolalais-tappioita. Saksalais-joukkueen komentajaksi, Racibórzin herttua, 23-vuotias luutnantti, Wiktor IV Albrecht von Ratibor, menehtyi tässä väijytyksessä. Orlikin muistelmiin perustuvien Janusz Magnuskin kuvitteellisten teosten jälkeen kirjallisuudessa oletettiin, että Orlik komensi ainoaa kevyillä konekivääreillä aseistettua panssarivaunua tässä yhteenotossa ja tuhosi itse kolme panssarivaunua, ja loput kaksi TKS:ää olivat aseistautuneet tavallisilla konekivääreillä.[92][93] Muiden lähteiden mukaan kaikki kolme TKS:ää oli kuitenkin aseistettu kevyillä konekivääreillä.[94]

Maanpaossa kirjoitettu teos "Puolan panssarihistorian pääpiirteet" ei mainitse Orlikia. Se kertoo, että taisteluun Pociechan lähellä olisivat osallistuneet mm. korpraali Vladislav Tritt, korpraali Mieczysłav Pachocki ja Stanisłav Łopatkan joukkue.[95] Janusz Magnuskin teosten mukaan tuhoutuneet panssarivaunut olivat PzKpfw 35(t) -tyyppisiä, mutta kirjallisuudessa esiintyy myös valokuvaa tuhoutuneesta PzKpfw IV -tankista, jota sanotaan samaksi, jossa Racibórzin herttua kuoli. Janusz Magnuskin teosten jälkeen on ilmestynyt julkaisuja, erityisesti vuonna 1995 "Torakat panssareita vastaan", joissa Orlikin ansioksi luetaan 10 panssarivaunun tuhoaminen kahdessa yhteenotossa pohjautuen hänen muistelmiensa. Orlikin hahmoa on popularisoitu Puolassa ja ympäri maailmaa. Pociechan taistelun muistoksi on pystytetty "Orlikin kivi" -niminen muistomerkki. (52°20′02″N 20°44′06″E)

Neuvostoliitto miehitti Puolan itäosan

Miehitysvyöhykkeiden raja.

Puolan luhistuminen yllätti myös Neuvostoliiton hallituksen, joka ei ollut varautunut niin pikaiseen ratkaisuun. Kun Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop varotti 5. syyskuuta 1939 neuvostoliittolaista virkaveljeään Vjatšeslav Molotovia, että elleivät venäläiset pian ottaisi haltuunsa vaikutuspiirijaossa haltuunsa saamaa osaa Puolasta, saksalaiset joutuisivat vihollista takaa ajaessaan ehkä ylittämään vaikutuspiirirajan, Molotov vastasi vain, ettei hän katsonut toiminnan hetken vielä koittaneen. Neuvostoliiton johtajat halusivat välttää avointa osallistumista Puolan kukistamiseen.[96]

Liittolaisia, Brest, 22. syyskuu 1939.

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda syytti 14. syyskuuta 1939 Puolan ”johtavia piirejä” vähemmistökansallisuuksien sorrosta ja muistutti lukijoitaan siitä, että Puolan alueella asui kahdeksan miljoonaa ukrainalaista ja kolme miljoonaa valkovenäläistä. Puna-armeija hyökkäsi 17. syyskuuta Puolaan. Molotov selitti Neuvostoliiton hallituksen velvollisuutena olevan kiirehtiä suojelemaan venäläisten heimoveljiä, jotka olivat Puolan valtion hajottua jääneet alttiiksi ”kaikenlaisille vaaroille”.[96] Puna-armeija kohtasi vähäistä vastarintaa, sillä Puolan joukot taistelivat saksalaisia vastaan. Puolalle muodostettiin pakolaishallitus. Myös Puolan armeija tajusi tilanteen toivottomuuden ja viimeiset taistelevat yksiköt antautuivat 30. syyskuuta. Miehitysvyöhykkeitä erotti Bugjoki.

Suurin osa Puolan laivastosta pakeni Britanniaan jatkaakseen taistelua. Samoin tuhannet sotilaat etsivät tiensä länsiliittoutuneiden alueille Romanian ja Itämeren kautta. Britannian joukoissa taistelleet puolalaiset osallistuivat myöhemmin lukuisiin Britannian operaatioihin Saksaa vastaan.

Neuvostoliiton tunkeutuminen Puolaan ei kaikesta huolimatta kuitenkaan ollut kiveen hakattu.

Neuvostoliitto luultavasti aikoi lopulta mennä Itä-Puolaan lunastaakseen oman osuutensa saaliista. Se ei kuitenkaan ollut kiveen hakattu. Japanin ja Neuvostoliiton välinen laaja rajasota kesti syyskuun 15. päivään 1939 saakka, eikä Neuvostoliitto ollut missään nimessä valmis hyökkäämään Puolaan syyskuun puolivälissä. Neuvostoliitto marssikin tuolloin Puolaan nimenomaan Puolan heikon tilan takia. Jos puolalaiset olisivat torjuneet saksalaisia ​​tehokkaammin, Neuvostoliitto olisi odottanut pidempään omaa hyökkäystään ja, riippuen siitä miten asiat olisivat edenneet, saattanut pidättäytyä kokonaan. Stalin ei ollut mitenkään kykenemätön pettämään Hitleriä.

[89]

Valtauksen jälkeen

Bochnian verilöyly oli yksi lukuisista joukkomurhista valloitetussa Puolassa.
Sotavankien verilöyly Ciepielówissa, 9. syyskuu 1939.

20. syyskuuta 1939 Adolf Hitler saapui Danzigin Lahden lähettyvillä sijaitsevan merenrantakaupungin, Zoppotin, Kasino-hotelliin elostellakseen näyllä kahdesta sotalaivasta pommittamassa Helin niemimaata puolustavia puolalais-joukkoja.[97] Usein kuullun huhupuheen mukaan Józef Unrug olisi kieltänyt alaisiaan tykittämästä Kasino-hotellia, koska valtionpäänmiehen, jopa Adolf Hitlerin kaltaisen, tappaminen olisi sotinut Unrugin kunniantuntoa vastaan.[90] Väitettä tukevaa asiakirjaa ei ole löytynyt.[90] Tässä Vladislav Szarski on muistuttanut kahdesta oleellisesta seikasta: 1) Ei ole selvää tiesikö Józef Unrug, että Adolf Hitler majaili sillä hetkellä Kasino-hotellissa. 2) Kasino-hotelli oli kansainvälisen lain mukaan siviilikohde, joten sen tulittaminen olisi laskettu sotarikokseksi.[90]

Adolf Hitlerin ja Josif Stalinin joukot pitivät yhteisen voitonparaatin 25. syyskuuta 1939 Puolan Brest-Litovskissa Puolan valtaamisen kunniaksi.[98][99]

Kun Saksan ja Neuvostoliiton kesken oli sovittava Puolan lopullisesta jaosta, Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop kutsui Neuvostoliiton ulkoministerin Molotovin Berliiniin. Kun Molotov ei katsonut voivansa poistua Moskovasta, von Ribbentrop matkusti 27. syyskuuta 1939 Moskovaan, jossa hän oli kuukautta aiemmin ollut allekirjoittamassa Saksan ja Neuvostoliiton keskinäistä hyökkäämättömyyssopimusta. Kolmen päivän aikana käydyissä neuvotteluissa Stalin sai miltei täysin oman tahtonsa toteutetuksi. Hitler halusi alun perin liittää Saksaan vain ne osat Puolasta, jotka olivat kuuluneet Saksalle vuoteen 1914 saakka, ja muodostaa varsinaisista puolalaisalueista muodollisesti itsenäisen Puolan valtion. Stalin kuitenkin vastusti jyrkästi tällaista ajatusta, koska hän puolestaan halusi liittää Neuvostoliittoon Puolan ukrainalais- ja valkovenäläisalueet. Kun Saksan ja Neuvostoliiton vaikutuspiiriraja näin siirtyi idemmäksi, Stalin vaati korvaukseksi Liettuan siirtämistä Saksan etupiiristä Neuvostoliiton etupiiriin. 28. syyskuuta sovittiin miehitysalueiden jaosta, ja Puolassa rajalinja noudatti pääosin jo vuonna 1919 Puolan itärajaksi ehdotettua Curzonin linjaa.[96]

Puolan pakolaishallitus kokoontui ensin Pariisiin ja siirtyi myöhemmin Lontooseen. Saksa perusti Puolaan hirmuhallinnon, jonka aikana murhattiin miljoonia puolalaisia siviilejä ja juutalaisia. Työkuntoiset miehet joutuivat pakkotyöhön huonoihin oloihin ilman palkkaa. Aluksi juutalaiset pakotettiin ghettoihin. Lopullisen ratkaisun hahmottuessa suurimmat tuhoamisleirit perustettiin Puolaan. Yksin Auschwitzissa murhattiin yli miljoona ihmistä. Myös Neuvostoliitto syyllistyi omalla puolellaan sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Näistä tunnetuimpia lienee Katynin joukkomurha, jossa teloitettiin noin 22 000 puolalaista upseeria ja älymystön jäsentä.[100] Satojatuhansia puolalaisia siviilejä kuljetettiin keskitysleireille Siperiaan ja ainakin 150 000 kuoli neuvostoliittolaisten murhaamana.[101]

Hitlerin kerrotaan sanoneen jo kesäkuussa 1940 natsien ranskalaisen kampanjan aikana kenraaliluutnantti Georg von Sodensternille, että Saksan voitot Liittoutuneita vastaan olivat "viimeinkin vapauttaneet kädet sitä tärkeää oikeaa tehtävää varten: yhteenottoa bolsevismin kanssa".[102] Ribbentrop sai kuitenkin vakuutettua Hitlerin sallimaan hänen tehdä diplomaattisia eleitä allianssin puolesta.[103] Ribbentropin lähestymistapa ulkopolitiikkaan oli muutenkin erilainen kuin Hitlerillä: Ribbentrop suosi allianssia Neuvostoliiton kanssa, kun taas Hitler oli halunnut painostaa Britannian allianssiin ja havitteli saksalalisille lebenraumia idästä.[104]

Saksa halusi estää Neuvostoliittoa liittymästä Saksan vastaiseen rintamaan. Kun Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov vieraili Berliinissä marraskuussa 1940, Ribbentrop esitti Molotoville esitti luonnoksen uudesta sopimuksesta (Neljän Vallan Sopimuksesta), joka tarjosi Neuvostoliitolle paikkaa akselivaltojen keskuudessa Saksan, Japanin ja Italian rinnalla,[105][106] [107][108] 25. marraskuuta 1940 Neuvostoliiton puoli esitti Stalinin luonnosteleman vastaehdotuksen, joka hyväksyi neljän akselivallan sopimuksen, mutta myös laittoi Bulgarian Neuvostoliiton vaikutuspiiriin ja keskitti maailman vaikutuspiirin Irakia ja Irania ympäröivälle alueelle.[109] Tähän vastaehdotukseen Saksa ei vastannut, mikä jätti neuvottelut kesken.[110][111] Stalin oli ennakoinut Neuvostoliiton päätyvän sotaan Saksaa vastaan jossain vaiheessa. Jutellessaan kenraaleilleen joulukuussa 1940 hän mainitsi Hitlerin viittaukset Neuvostoliiton hyökkäykseen Mein Kampf-teoksessa ja totesi, että Neuvostoliiton tulisi aina olla valmiina torjumaan Saksan hyökkäys. Stalinin näkemyksessä Hitler uskoi Puna-armeijan tarvitsevan neljä vuotta aikaa valmistautua, minkä takia "meidän tulee olla valmiita paljon aiemmin" ja "me yritämme viivyttää sotaa vielä kahdella vuodella".[112] Kun Bulgaria liittyi akselivaltoihin 1. maaliskuuta 1941, tämä oli Stalinille entistä suurempi huolenaihe sen jälkeen, kun Saksa oli jättänyt vastaamatta hänen luonnostelemaansa versioon akselivaltoihin liittymisestä 25. marraskuuta 1940.[113]

Sotilaat, jotka olivat päässeet pakoon Puolasta, taistelivat Saksaa vastaan liittoutuneiden joukoissa. Sodan loppuvaiheissa puna-armeijan alaisuudessa palveli noin 200 000 puolalaista.[114] Puolalaisia sotilaita ja yksiköitä osallistui useisiin merkittäviin taisteluihin toisessa maailmansodassa, kuten Monte Cassinon taisteluun ja operaatio Market Gardeniin.

Saksalaiset hyökkäsivät Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 ja valtasivat koko Puolan itselleen nopeasti. Puolalainen vastarintaliike pysyi aktiivisena koko miehityksen ajan huolimatta miehittäjän julmista kostotoimista.

5. heinäkuuta 1941 Puolan pakolaishallituksessa toimiva pääministeri Vladislav Sikorski, brittien ulkosihteeri Anthony Edenin rohkaisemana, avasi neuvottelut Neuvostoliiton Lontoon-lähettilään, Ivan Maiskin, kanssa luodakseen uudelleen diplomatiasuhteita Puolan ja Neuvostoliiton välille.[115][116]

17. elokuuta 1941 Puolan pakolaishallituksen ja Neuvostoliiton välinen Sikorski-Maiski-sopimus irtisanoi virallisesti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja samalla sai vapaaksi Neuvostoliiton vankileireiltä kymmeniä tuhansia puolalaisia sotavankeja,[116][117][118] mukaanlukien puolanjuutalaisia. Jotkut kyseisistä sotavangeista oli pakkokyydittetty Neuvostoliittoon vuosina 1939-1940, toiset olivat paenneet sinne vuonna 1941. Sikorski-Maiski-sopimuksen vapauttamana he kaikki saivat luvan lähteä Neuvostoliitosta vuonna 1942. Heille suotiin turvallinen matka Iranin läpi Palestiinaan tai Isoon-Britanniaan, joissa monet kyseisistä vapautetuista puolalaisista, mukaan lukien juutalaiset, liittyivät Britannian sotilasyksiköihin taistelemaan natsi-Saksaa vastaan.[119]

Tammikuussa 1942 Sikorski kuuli britti-diplomaatti Stafford Crippsiltä, että Stalin aikoi siirtää Puolan molemman puolen rajoja länteen antamalla Puolalle lännestä Saksalta Itä-Preussin ja mukauttamalla Puolan itäisen rajan Curzonin linjan Versailles-käsitteeseen. Stalinin aikeissa oli myös Lvivin ja Vilnan saaminen hallintaansa.[120] Sikorsin kanta Puolan itäisiin rajoihin ei ollut niin tiukka kuin saattaa odottaa. Joissain asiakirjoissa Sikorski mielsi jotkut aluemyönnytykset hyväksyttäviksi. Sikorskin Lvivin ja Vilnan luovuttaminen eivät tulleet Sikorskille kuuloonkaan,[120] vaikka sotien välisenä aikana helmikuussa 1921 Kansainliitto oli lausunut julki, että Puola oli silloin ollut Galitsian alueella vain miehittävä sotilastaho ilman valtuuksia luoda kyseiselle alueelle päättäviä elimiä[121] ja Vilna oli varastettu Liettualta uhmaten kansainvälisiä kehotteita aselepoon. Maaliskuussa 1923 Kansainliiton Lähettiläiden Neuvoston laatimassa asiakirjassa päätöksestä liittää Galitsia Puolaan oli mainittu, että Puolan tulee huomioida Itä-Galitsian alueella itsemääräämisoikeuden mukaisen hallinnon sallimisen tarve,[122] mitä sotien välisen ajan Puolan hallinto ei kuitenkaan ikinä noudattanut.[121] Liettualaisten joukkojen ja Puolan Kotiarmeijan välillä taas oli toisen maailmansodan aikaan jatkuvasti yhteenottoja Vilnan alueen hallinnasta.

Vuonna 1943 Saksan sotaretki saavutti käännekohtansa Stalingradin ja Kurskin taisteluissa. Puna-armeija alkoi vallata menetettyjä alueita ja elokuussa 1944 se läheni Varsovaa. Lontoossa ollut pakolaishallitus kutsui varsovalaisia aseisiin saksalaisia vastaan. Pakolaishallituksen aikeena oli ehtiä vallata Varsova ennen puna-armeijaa. Teko soisi paremman mahdollisuuden Puolan itsenäisyyteen pelkän miehittäjän vaihdoksen sijasta. Stalin ymmärsi tämän ja komensi 20 kilometrin päässä olevat joukkonsa seisahtamaan.lähde? Näin saksalaiset saivat aikaa kaupungin takaisin valtaamiseen ja raakaan kostoon. Ärsyttääkseen neuvostoliittolaisialähde? saksalaiset kohtelivat aseista riisuttuja kapinallisia sotavankisäädösten mukaan, mutta siviileille he kostivat julmemmin.lähde? Arvioista riippuen 150 000–300 000 kuoli, 90 000 lähetettiin työleireille Saksaan ja 60 000 keskitysleireille murhattavaksi.lähde? Lopuksi saksalaiset pommikoneet tuhosivat systemaattisesti lähes koko kaupungin.

Kun sota oli ohi, Neuvostoliitto valtasi Varsovan ja koko Puolan. Stalin perusti maahan kommunistisen nukkehallituksen. Viimeiset puolalaiset vastarintaliikkeen jäsenet taistelivat uusia miehittäjiä vastaan vielä 1950-luvulla.

Winston Churchill esitti suunnitelman nimeltä Operaatio Käsittämätön (engl. Operation Unthinkable), joka hylättiin nopeasti liian riskaabelina. Esitetyssä Operaatio Käsittämätön-skenaariossa brittien ja amerikkalaisten joukot yhdistäisivät voimansa aiempien vihollistensa eli Japanin imperiumin ja uudelleen aseistettujen natsi-Saksan Wehrmachtin joukkojen kanssa ja tekisivät yllätyshyökkäyksiä Neuvostoliiton joukkojen asemiin. Operaatio Käsittämätön vaikuttaa olleen jo ideana syntyessään kuollut. Oli monta syytä miksi Churchillin idea ei saanut kannatusta vaan päinvastoin torjuttiin alkuunsa. Yllätys-elementistä huolimatta se olisi johtanut todennäköisesti pitkälliseen, kuluttavaan sotaan, jonka kääntymisestä voitoksi ei ollut mitään takeita. Amerikkalaiset olivat huolissaan, että sotilaallinen yhteenotto Neuvostoliiton kanssa saisikin Neuvostoliiton liittoutumaan Japanin kanssa. Merkittävä vaikutus oli myös sillä, ettei ollut mitään syytä uskoa Liittoutuneiden joukkojen - etenkään puolalaisten - lämpeävän yhteistyölle natsien Wehrmachtin joukkojen eli äskettäisen vihollisensa kanssa.[123]

Natsien tekemien hirveyksien luoma yleinen mielipaha saksalaisia kohtaan olivat tilaisuus kommunisti-viranomaisille manipuloida etnistä kansallismielisyyttä Euroopan alueella, mukaan lukien Puolassa, saadakseen uusista satelliittivaltioista helpommin ohjailtavia. Tämä johti etnisten saksalaisten pakkosiirtoihin sekä raakoihin kostotoimiin heitä kohtaan. Norman Naimark on kuvaillut sodan jälkeisiä tapahtumia näin:

Tsekit ja puolalaiset karkottivat maistaan saksalaisia ja toteuttivat kostoa kärsimyksistään sodan sekä sodasta rauhaan siirtymisen turvin. Molempia maita oli maailmansotien välisenä aikana vaivannut saksalaisvähemmistön ongelma. Kansallismielisyyden tunteet ja ymmärrettävä kostonhalu vallitsivat puolalais- ja tšekkiväestöjen keskuudessa, kun he innokkaina ja brutaalisti iskivät takaisin heitä sortaneita saksalaisia vastaan. Sota ja miehitys olivat kärjistäneet kansallismielisiä tunteita. Natsit olivat itse alati kiihtyvän kansallismielis-väritteisen mielipahan pääsyy. Jollain muotoa on tietenkin reilua sanoa saksalaisten niittäneen mitä kylvivät. Se, että saksalaisten etnisessä puhdistuksessa itäisestä keski-Euroopasta menehtyi niin monta ihmishenkeä ja meni pilalle niin monta elämää, pitäisi liittää viime kädessä natsien menettelytavoista tällä seudulla aiheutuneeseen vihaan. Tästäkin huolimatta suuri motivoiva syy tšekeille ja puolalaisille saksalaisten karkottamiseen oli peräisin uusien sodanjälkeisten hallitusten (ja näiden Lontoossa majailleiden edeltäjien) halusta järkeistää ja kontrolloida yhteiskuntiaan tekemällä niistä etnisesti yksiselitteisiä ja täysin vallitsevan kansallisuuden tarpeille ja tavoitteille virittyneitä. Ratkomatta jääneet jännitteet sotien väliseltä ajalta niin tšekkien ja saksalaisten kuin puolalaisten ja saksalaisten välillä vaikuttivat puolestaan tähän lopputulokseen. Puolassa niin ukrainalaiset kuin saksalaisetkin uhrattiin etnisen puhtauden jumalalle. Ne juutalaiset, jotka eivät sulautuneet täysin kommunistisen Puolan uuteen poliittiseen kulttuuriin, eivät myöskään olleet tervetulleita sodanjälkeisessä Puolan valtiossa. Leijonanosa niistä puolanjuutalaisista, jotka jäivät - noin 25 000 - karkotettiin lopulta vuonna 1968. Slovakialaisilla mailla tšekkoslovakki-viranomaiset karkottivat unkarilaisia kunnes Neuvostoliiton sotilasviranomaiset Unkarissa kehottivat jyrkästi lopettamaan pakkosiirrot. Läpi Euroopan ja Neuvostoliiton kansallismielisyys vaikutti olevan dominoiva teema toisen maailmansodan loppuun liittyneessä uuden valtiovallan rakentamisen vaiheessa. Vähemmistöjen oikeuksien tunnistaminen, joka oli ollut ensimmäisen maailmansodan jälkeen ainakin muodollisesti periaatteena hyväksytty vallitsevassa asioiden jamassa, oli torpattu tyystin. Wilsonin Eurooppa oli muuttunut sellaiseksi, jota ei enää tunnistanut.[124]

Uuden Kansan Puolan viranomaiset kuten Aleksander Zawadski ja Jozef Dubiel pyrkivät pakko-polonisoimaan aiemmin saksalais-etnisiä alueita, kuten Sleesiaa. Tämä ei osoittautunutkaan niin yksinkertaiseksi tehtäväksi. Monet saksalaiseen kansallisuuteen samaistuvat etniset vähemmistöt kuten sleesialaiset, masurialaiset, kashubialaiset ja muiden "autoktonit" menivät pinnallisesti mukaan polonisointiin, mutta tekivät kaikkensa säilyttääkseen sydäntään lähellä olevan saksalais-kansallisuuden rippeet.

Zawadskin, Dubielin ja muiden viranomaisten pyrkimyksiä polonisoida Sleesia ja toiset Kansan Puolan aiemmin saksalaiset osa-alueet turhautti usein sleesialaisten, masurialaisten, kashubialaisten ja muiden autoktonien jatkuva kulttuurillinen samaistuminen erityisperinteisiinsä ja -kulttuuriinsa. Monet masurialaiset pitivät rajusti kiinni saksalaisesta kansallisuudestaan. Etenkin naiset pelkäsivät, että mikäli he saisivat puolalais-kansallisuuden paperit, heidän ei enää sallittaisi nähdä sotavankileireille suljettuja "saksalaisia" aviomiehiään. Kauheasta sodasta huolimatta monille sleesialaisille saksalainen kulttuuri oli lähempänä sydäntä kuin puolalainen, mutta he pitivät tämän omana tietonaan voidakseen pysyä synnyinkaupungeissaan ja -kylissään. Heille paikalliset siteet olivat kansallisia vahvempia, oli kyse sitten puolalaisesta tai saksalaisesta kansallisuudesta. He tiesivät hyvin, että Saksan miehitettyjen vyöhykkeiden olot olivat viheliäisempiä kuin Puolan; jos heidät voitiin vahvistaa puolalaisiksi, sitten sleesialaiset, jopa Saksan kansakuntaan samaistuvat, myöntyivät polonisaatioon muodollisesti.

Monet sleesialaiset pelkäsivät puolalaisia maan keskustan seudulta ja tunsivat vieraantuneensa puolalaisista, jotka olivat juuri saapuneet idästä. Molemmat ryhmät kohtelivat sleesialaisia halventavasti. Itse asiassa puolalais-viranomaisten sortotoimet saivat sleesialaiset joskus tuntemaan vielä enemmän läheisyyttä saksalaisia kohtaan, vaikka useimpia ei kiinnostanut asua itse Saksassa. Asioita ei selvästikään auttanut yhtään se, että monet sleesialaiset ajettiin kodeistaan ja lähetettiin eristysleireille ennen kuin heidät pääteltiin "vahvistukseen" sopiviksi. "On kivulias tosiasia", Zawadski kirjoitti, että "saksalaisten karkottamiseen uudelleen haltuunotetuista maista" liittyi myös monen puolalaisen vangitsemista siirtoleireille, jotka taitavat puolankieltä ja "pitävät nyt itseään puolalaisina". Zawadski tunnisti, että sleesialaisia kohdeltiin tällä tavoin, koska äskettäin saapuneet puolalaiset halusivat heidän maansa ja kotinsa. Sleesialaisten kesken katkeruus ja närä ulkopuolisia kohtaan ilmeni jatkuvalla saksankielen käytöllä kotona ja, lopulta 1970- ja 1980-luvuilla, laajalti levinneillä hakemuksilla muuttaa länsi-Saksaan.

Syyskuussa 1947, kolme vuotta sen jälkeen kun saksalais-vastaiset lait oli otettu Sleesiassa käyttöön, Zawadskia edelleen ärsytti saksan kielen runsas käyttö niin kaduilla kuin yksityistiloissa sen kieltävistä lakisäädöksistä huolimatta. Hän ehdotti tuoreemman hyökkäyskannan saksankieltä vastaan, johon lukeutuisi ihmisten koteihin tunkeutuminen poistamaan saksankieli albumien kirjoituksista, kuvista, seinävaatteista ja kalentereista. Oli erityisen kivuliasta, hän huomioi, että puolalaiset (oikeastaan sleesialaiset) perheet jatkoivat saksankielisen kirjoituksen sietämistä kuolleiden perheenjäsenten hautakivillä.[125]

Neuvostoliiton miehittämässä Puolassa oli kiellettyä korostaa Puolan, Valko-Venäjän ja Ukrainan välisiä etnisiä ja kulttuurillisia eroja, olivat ne historiallisia tai senhetkisiä. Luodessaan keski-Euroopan sosialististen maiden liittouman Neuvostoliitto ammensi 1800-luvun jälkipuoliskon pan-slaavismin ideasta.[50] Puolassa tunnustettiin, että "kansallinen taide rajoittuu yksinomaan 1800-luvun maalaukseen ja kansantaiteeseen" ja sotien välisen ajan taiteelle käännettiin selkä.[126]

Arkeologisten tutkimusten tehtäväksi tuli todistaa, että Puolalla oli historiallinen oikeus "takaisin saatuihin alueisiin" kuten Sleesiaan, Pomeraniaan ja Masuriaan.[50] Kommunisti-viranomaiset antoivat valmiisti rahaa arkeologisia tutkimus-projekteja varten, jotka vahvistaisivat 800-luvulta 1000-luvulle ajoittuneiden pikkukaupunkien puolalaisen luonteen.[50] Haluttiin edistää käsitystä, että puolalaiset olisivat historiallisesti kehittäneet valtiollisen hallitusmuodon täysin itsenäisesti kansainvälisistä kehityksistä kun taas germaaniset heimot olisivat pystyneet luomaan maansa (eli Saksan) vain kehittyneiden valtioiden, kuten Italian ja Ranskan, suuren vaikutusvallan avulla.[50] Koulujen historiankirjoissa arkeologisista löydöksistä mainintaa sai esi-slaavilainen Biskupinin linnoitus-setlementti.[50] Mitä tuli näkemyksiin esi-slaaveista, näkemykset slaavien läsnäolosta Oder- ja Bug- (tai jopa Dnieper-)jokien välillä toiselta vuosituhannelta ennen ajanlaskun alkua saivat tunnustusta ja niitä levitettiin suoraan 2. maailmansodan päätyttyä.[50] Kommunisti-vallan alla teollistuneen Nowa Hutan alueella on säilynyt tähänkin päivään asti Wanda-röykkiöksi kutsuttu monumentti, salaperäinen keinotekoinen kukkula, joka on ajoitettu Puolaa edeltävälle ajalle, todennäköisesti 600- tai 700-luvulle. On epävarmaa mikä tarkoitus Wanda-röykkiöllä on, mutta perinteisen kuulopuheen sinne olisi haudattu myyttinen Wanda-niminen Krakovan ruhtinatar.[127]

Sodan jälkeen Edmund Roman Orlik, joka oli taistellut saksalais-invaasiota vastaan syyskuussa 1939 ja sittemmin taistellut Armija Krajowan riveissä, valmistui Łódźin Kuvataiteen Korkeakoulusta (Wyższej Szkole Plastycznej w Łodzi) ja teki akateemisen rakennusten suunnittelun töitä muun muassa Łódźissa. Hän suunnitteli (yhteistyössä arkkitehti Eugeniusz Budlewskin kanssa) yliopiston kirjastorakennuksen, joka rakennettiin vuosina 1956–1960. Sitä pidettiin PRL-ajan hienoimpana arkkitehtuuriteoksena Łódźissa.[128] Łódźissa hän suunnitteli myös mm. Baabelin torniksi kutsutun asuntolan ulkomaalaisille sekä vieraiden kielten keskuksen.[128] Sittemmin Orlik valmistui arkkitehdiksi Wrocławin tiede- ja teknologiayliopistosta. 1970-luvun alusta hän asui ja työskenteli Opolessa.[93] Orlik kuoli vuonna 1982 onnettomuuden seurauksena ja hänet haudattiin Łódźin vanhan hautausmaan roomalaiskatoliseen osaan.[92][129]

Veistosten luomuksista oli esillä tärkeimpien puolalaisten taiteilijoiden, erityisesti Xawery Dunikovskin ja hänen oppilaidensa, töitä. Sotaa edeltäneiden saavutustensa ansiosta Dunikovski pysyi pitkälti itsenäisenä, vaikka hänen on korostettu myös kannattaneen sosialismin käyttöönottoa Puolassa. Palautettujen Alueiden Näyttelyssä vuonna 1948 Wrocławissa Dunikovski esitteli Työläisten pään ja neljä allegorista veistosta, jotka esittivät kaivostyöläistä, terästyöläistä, maanviljelijää ja sleesialais-naista lapsen kanssa. Nämä oli suunniteltu koristamaan Sleesian Kapinallisten Muistomerkkiä Pyhän Annan vuoren huipulla.[130]

Osana uusia teollistumis-suunnitelmia rakennettu Nowa Hutan terästehdas oli niin valtava, että se tarvitsi täysin uuden kaupungin työntekijöiden asuttamiseen. Kylät, kuten Grębałów, Mogiła ja Pleszów, joiden historia ulottui jopa 1200-luvulle, sekä niiden perinteinen maataloudellinen elämäntapa pakotettiin väistymään suuren teollisuuden tieltä. Valtio vei monilta asukkailta maatilat pakko-kansallistamisen toimenpiteenä ilman korvausta.[127]

Paweł Jagło Krakovan kaupungin historiallisesta museosta on tyrmännyt yleisesti kannatusta saaneen teorian, että terästehtaan sijoittaminen Krakovan, Puolan älymystön perinteisen keskuksen, itäpuolelle olisi ollut osa luokkataistelun toteutusta kommunismia vastustavan eliitin heikentämiseksi hallituksen toimia kannattavien proletaarien tulvilla. Paweł Jagło sanoo syiden tehtaan sijaintiin olleen käytännöllisiä:

Jos kommunistit olisivat myytoksen mukaisesti halunneet rakentaa Nowa Hutan päästäkseen krakovalais-älymystön ihon alle, he olisivat rakentaneet sen Grzegórzkin tai Podgórzen alueelle, lähelle pääaukiota. Todelliset syyt olivat täysin erilaisia, teknisempiä (…). Valimotuotteiden jäähdyttämiseen tarvittavan veden läheisyys. Luonnonvarojen läheisyys, musta kivihiili Ylä-Sleesiassa ja rautamalmit, jotka oli tarkoitus tuoda "veljellisen" Ukrainan Kryvyi Rihistä (…). Myös Krakovan läheisyys, uuden tehtaan intellektuellinen tukikohta. Kaiken tämän vuoksi Nowa Huta rakennettiin sinne, missä se oli (…) laajalla, tasaisella alueelle, joka oli täydellinen suuren uuden tehtaan rakentamiseen.[127]

Nowa Hutan kaupunkikonseptia oli valmistelemassa mm. professori Stanisłav Juchnovicz. Juchnovicz muisteli vuoden 2008 ryhmäjulkaisussa Nowa Huta: Przeszłość i Wizja (englanniksi Nowa Huta: Past & Vision), että Varsovan teknillisestä yliopistosta valmistuneen, kaupungin pääarkkitehdiksi nimetyn Tadeusz Ptaszyckin suunnittelutiimiin kuului "Lvivissä sotineita Kotiarmeijan sotilaita, Varsovan kansannousuun osallistuneita ja sotilaita kenraali Andersin armeijasta".[127] Marek Kępa on huomioinut, että "Nämä sotataustat ... ovat itse asiassa melko yllättäviä, kun ottaa huomioon vastuun, jonka uusi hallitseva valta oli antanut tälle ryhmälle. Kommunistit pitivät usein ihmisiä, jotka ovat taistelleet Puolan vapauden puolesta, uhkana hallintolleen". Juchnovicz itse on kommentoinut ryhmästä, johon hän kuului: "On vaikea uskoa, että ensimmäisten niin-sanottujen sosialisti-kaupunkien rakentajilla oli sellaista taustaa."[127]

Marek Leykamin suunnittelema, vuonna 1955 valmistunut ja laajalti Poznańin kaupungin modernismin esimerkkinä tunnustettu lieriönmuotoinen Okrąglak-tavaratalo sai maineen erityisen hyvin varustettuna aikoina, jolloin pula kaikista tavaroista oli normaalia. Okrąglak-tavaratalo on selvinnyt nykypäivään asti ja remontoitu 2010-luvulla.[131]

Stalinin tytär Svetlana Alliluyeva on kertonut muistavansa isänsä harmitelleen sodan jälkeen: "Yhdessä saksalaisten kanssa olisimme olleet voittamattomia."[132]

Lähteet

  • Antony Shaw: Toinen maailmansota. Gummerus, 2003. ISBN 951-20-6370-0
  • Ari Rautala: Todellisuus ja harhat.
  • Osmo Jussila: ”Hitler Stalinin maurina”, Kanava 7/2008.
  • Donny Gluckstein: ”Poland's Warsaw rising”, A people's history of the second world war: Resistance versus empire, s. 55–69. Pluto Press, 2012. ISBN 978-0-7453-2802-7 (englanniksi)
  • Matthias Strohn: The German army and the defense of the Reich. Cambridge University Press, 2011. (englanniksi)
  • Evan McGilvray: Days of adversity: The Warsaw uprising 1944. Helion & Company Limited, 2015. ISBN 978-1-911096-73-3

Viitteet

  1. ↑ Janusz Cisek (26 September 2002). Kościuszko, we are here!: American pilots of the Kościuszko Squadron in defense of Poland, 1919-1921. McFarland. p. 47. ISBN 978-0-7864-1240-2. Retrieved 11 April 2011.
  2. ↑ Joshua B. Spero (2004). Bridging the European divide: middle power politics and regional security dilemmas. Rowman & Littlefield. p. 36. ISBN 978-0-7425-3553-4. Retrieved 11 April 2011.
  3. ↑ Alexandros Petersen (18 February 2011). The World Island: Eurasian Geopolitics and the Fate of the West. ABC-CLIO. pp. 77–78. ISBN 978-0-313-39137-8. Retrieved 12 April 2011.
  4. ↑ Alexandros Petersen (18 February 2011). The World Island: Eurasian Geopolitics and the Fate of the West. ABC-CLIO. p. 153. ISBN 978-0-313-39137-8. Retrieved 12 April 2011.
  5. ↑ Aviel Roshwald, "Ethnic Nationalism and the Fall of Empires: Central Europe, the Middle East and Russia, 1914–1923", Routledge (UK), 2001,  ISBN 0-415-17893-2, s. 37
  6. ↑ Richard K Debo, Survival and Consolidation: The Foreign Policy of Soviet Russia, 1918–1921, McGill-Queen's Press, 1992,  ISBN 0-7735-0828-7, p. 59.
  7. ↑ James H. Billington, Fire in the Minds of Men, Transaction Publishers,  ISBN 0-7658-0471-9, p. 432
  8. ↑ Andrzej Paczkowski, The Spring Will Be Ours: Poland and the Poles from Occupation to Freedom, Penn State Press, 2003,  ISBN 0-271-02308-2, p. 10
  9. ↑ David Parker, The Tragedy of Great Power Politics, W. W. Norton & Company, 2001,  ISBN 0-393-02025-8, p. 194
  10. ↑ Mark Hewitson, Matthew D'Auria Europe in Crisis: Intellectuals and the European Idea, 1917–1957, 2012, s. 191
  11. ↑ Miloslav Rechcígl, Studies in Czechoslovak history, Czechoslovak Society of Arts and Sciences in America, 1976, Volume 1, s. 282.
  12. ↑ Fritz Taubert, "The myth of Munich 1938", 2002 s. 351
  13. ↑ Anna M. Cienciala, 2004. "The Rebirth of Poland" (Arkistoitu – Internet Archive) (luentomuistiinpanot). University of Kansas
  14. ↑ Joseph Pilsudski, Dymitr Merejkowskyn haastattelu, 1921. Venäjän kielestä kääntänyt Harriet E. Kennedy, B. A. London & Edinburgh, Sampson Low, Marston & Co Ltd 1921. Piłsudskin sanat englanniksi: "Poland can have nothing to do with the restoration of old Russia. Anything rather than that – even Bolshevism"
  15. ↑ Adam Bruno Ulam, Stalin: The Man and His Era, Beacon Press, 1989,  ISBN 0-8070-7005-X, s. 185
  16. ↑ a b c HistoryNet, "Polish-Soviet War: Battle of Warsaw" (Arkistoitu – Internet Archive) 2007-10-07
  17. ↑ Norman Davies, White Eagle, Red Star, Polish edition, Wydawnictwo Znak, 1997,  ISBN 83-7006-761-1, s.228
  18. ↑ a b Eidintas, Alfonsas; Zalys, Vytautas: Lithuania in European Politics: The Years of the First Republic, 1918-1940. Palgrave Macmillan, 1999. ISBN 978-0-312-22458-5 Teoksen verkkoversio. (englanti)
  19. ↑ Piotr Łossowski, Konflikt polsko-litewski 1918–1920, Książka i Wiedza, 1995,  ISBN 83-05-12769-9, s.13–16, 36
  20. ↑ Oleksa Pidlutsky, "Figures of the 20th century. Józef Piłsudski: the Chief who Created a State for Himself", Zerkalo Nedeli [Mirror Weekly], 3–9 February 2001, löytyy verkosta venäjäksi (Arkistoitu – Internet Archive) ja ukrainaksi (Arkistoitu – Internet Archive)
  21. ↑ a b Oleksandr Derhachov (toim.), Ukrainian Statehood in the Twentieth Century: Historical and Political Analysis, Kyiv, 1996, ISBN 966-543-040-8
  22. ↑ Roman Szporluk, Imperiia ta natsii, Kyiv, Dukh i Litera, 2001,  ISBN 966-7888-05-3, section II
  23. ↑ Vytautas Lesčius: Lietuvos kariuomenė nepriklausomybės kovose 1918–1920], s. 349–350. Vilnius University, Generolo Jono Žemaičio Lietuvos karo akademija, 2004. ISBN 9955-423-23-4 Teoksen verkkoversio. (liettuaksi)
  24. ↑ Gintaras Vilkelis: Lietuvos ir Lenkijos santykiai Tautų Sąjungoje, s. 75. Versus aureus, 2006. ISBN 9955-601-92-2 (liettuaksi)
  25. ↑ Rawi Abdelal: National Purpose in the World Economy: Post-Soviet States in Comparative Perspective. Cornell University Press, 2001. ISBN 978-0-8014-8977-8 "At the same time, Poland acceded to Lithuanian authority over Vilnius in the 1920 Suwałki Agreement. "
  26. ↑ Glanville Price: Encyclopedia of the Languages of Europe. Blackwell Publishing, 1998. ISBN 978-0-8014-8977-8 "In 1920, Poland annexed a third of Lithuania's territory (including the capital, Vilnius) in a breach of the Treaty of Suvalkai of 7 October 1920, and it was only in 1939 that Lithuania regained Vilnius and about a quarter of the territory previously occupied by Poland."
  27. ↑ David James Smith; Artis Pabriks; Aldis Purs; Thomas Lane: The Baltic States. Routledge, 2002. ISBN 978-0-415-28580-3 "Fighting continued until the agreement at Suwałki between Lithuania and Poland on 7 October 1920, which drew a line of demarcation which was incomplete but indicated that the Vilnius area would be part of Lithuania"
  28. ↑ Xenia Joukoff Eudin; Harold H. Fisher; Rosemary Brown Jones: Soviet Russia and the West, 1920–1927, s. 9. Stanford University, 1957. ISBN 978-0-8047-0478-6 "The League effected an armistice, signed at Suwałki, 7 October 1920, by the terms of which the city was to remain under Lithuanian jurisdiction."
  29. ↑ Alfonsas Eidintas; Edvardas Tuskenis; Vytautas Zalys: Lithuania in European Politics. Macmillan, 1999. ISBN 978-0-312-22458-5
  30. ↑ Hirsz Abramowicz; Eva Zeitlin Dobkin; Jeffrey Shandler; David E. Fishman: Profiles of a Lost World: Memoirs of East European Jewish Life Before World War II. Wayne State University Press, 1999. ISBN 978-0-8143-2784-5
  31. ↑ Michael Brecher; Jonathan Wilkenfeld: A Study of Crisis. University of Michigan Press, 1997. ISBN 978-0-472-10806-0
  32. ↑ Leslie Buell: Poland: Key to Europe. alkuperäinen julkaisija Alfred Knopf, uudelleenjulkaissut Read Books, 2007. ISBN 978-1-4067-4564-1 "Clashes subsequently took place with Polish troops, leading to the armistice at Suwałki in October 1920 and the drawing of the famous Curzon Line under League mediation, which allotted Vilna to Lithuania."
  33. ↑ George Slocombe: Mirror to Geneva. Ayer Publishing, 1970. ISBN 978-0-8369-1852-6
  34. ↑ 1938: Lithuania Collier's Year Book. MSN Encarta. Arkistoitu 31.8.2009. (englanniksi)
  35. ↑ Barry Howard Steiner: Collective Preventive Diplomacy: A Study in International Conflict Management, s. 74-75. SUNY Press, 2004. ISBN 0-7914-5987-X
  36. ↑ a b c Deep Baltic, "From Memel to Klaipėda: the Lithuania Minor Revolt 94 Years On", Will Mawhood haastattelee historioitsija Vasilijus Safronovasia, 3.1.2017; Arkistoitu
  37. ↑ Intermarium Alliance – Will the idea become reality? unian.info. Viitattu 1.11.2015.
  38. ↑ "Between Imperial Temptation And Anti-Imperial Function In Eastern European Politics: Poland From The Eighteenth To Twenty-First Century". Andrzej Nowak. Accessed September 14, 2007.
  39. ↑ Jan Tomasz Gross: Revolution from Abroad: The Soviet Conquest of Poland's Western Ukraine and Western Belorussia, s. 3. Princeton University Press, 2002. ISBN 978-0-6910-9603-2
  40. ↑ Alfred Erich Senn, The great powers, Lithuania and the Vilna question 1920-1928 (1966); Studies in East European history, 11, Studies in East European history (Leiden). Open Library Sivu 104.
  41. ↑ Piłsudski, Józef:Pisma sbiorowe, VI, 125, Varsova, 1937
  42. ↑ George Slocombe: A Mirror to Geneva: Its Growth, Grandeur, and Decay, s. 263. Ayer Publishing, 1970. ISBN 0-8369-1852-5 Piłsudskin sanojen lainaus: "I tore up the Suwałki Treaty, and afterwards I issued a false communique by the General Staff."
  43. ↑ a b Auswärtiges Amt B, IV: Litauen, PO3: Polen 1092/2.
  44. ↑ Hugh Ragsdale, The Soviets, the Munich Crisis, and the Coming of World War II, Cambridge University Press, Cambridge  ISBN 0-521-83030-3
  45. ↑ Łossowski, Piotr: Polska-Litwa: Ostatnie sto lat, s. 110. Warsaw: Wydawnictwo Oskar, 1991. (puola)
  46. ↑ James H. Billington, Fire in the Minds of Men, s. 432, Transaction Publishers,  ISBN 0-7658-0471-9
  47. ↑ Yohanan Cohen, Small Nations in Times of Crisis and Confrontation, SUNY Press, 1989,  ISBN 0-7914-0018-2 p. 65
  48. ↑ George Sanford, Democratic Government in Poland: Constitutional Politics since 1989. Palgrave Macmillan 2002.  ISBN 0-333-77475-2. s. 5–6.
  49. ↑ Jean-Yves Potel: Chronology of Mass Violence in Poland 1918-1948 10.5.2010. SciencesPo (Mass Violence and Resistance - Research Network ). ArkistoituLähdeviitteet: Pawel Korzec, "Juifs en Pologne" (1980): 248ff.; Daniel Beauvois, "Histoire de la Pologne" (1995): 318 <Lähdeviitteet: Daniel Beauvois, "Trojkat ukrainski" [The Ukrainian Triangle] (2005); Andrzej Paczkowski, "Pologne et Ukraine. Questions délicates, réponses difficiles" [Poland and Ukraine : Delicate questions, difficult answers], Georges Mink & Laure Neumayer (toim.) "L’Europe et ses passés douloureux" [Europe and its Painful Pasts] (2007), s. 143-155
  50. ↑ a b c d e f g h i Wlodek Rączkowski: “Drang nach Westen” ?: Polish Archaeology and National Identity (teoksesta Nationalism and Archaeology in Europe(1996), toim. Margarita Diaz-Andreu & Timothy Champion, s. 189–217, julkaissut University College London Press) ResearchGate. (englanniksi)
  51. ↑ Lisanne Radice: The Eastern Pact, 1933-1935: A Last Attempt at European Co-operation (Vol. 55, No. 1 s. 45-64 (20 sivua)) The Slavonic and East European Review. tammikuu 1977. Modern Humanities Research Association. (englanniksi)
  52. ↑ Cienciala, Anna: ”The Munich Crisis, 1938”, The Munich crisis of 1938: Plans and Strategy in Warsaw in the context of Wester appeasement of Germany, s. 54. London: Frank Cass, 1999.
  53. ↑ a b Schuker, Stephan: ”The End of Versailles”, The Origins of the Second World War Reconsidered A.J.P. Taylor And The Historians, s. 48-49. London: Routledge, 1999.
  54. ↑ a b c Wandycz, Piotr: ”Poland and the Origins of the Second World War”, The Origins of the Second World War, s. 374–393. London: Continuum, 2011.
  55. ↑ Drang nach Osten, Encyclopædia Britannica
  56. ↑ Jerzy Jan Lerski, Piotr Wróbel, Richard J. Kozicki, Historical Dictionary of Poland, 966–1945, 1996, p. 118,  ISBN 978-0313260070
  57. ↑ Ingo Haar, Historiker im Nationalsozialismus, p. 17.
  58. ↑ Ulrich Best, Transgression as a Rule: German–Polish cross-border cooperation, border discourse and EU-enlargement, 2008, p. 58,  ISBN 978-3825806545
  59. ↑ Bascom Barry Hayes, Bismarck and Mitteleuropa, 1994, p. 17,  ISBN 978-0838635124
  60. ↑ a b c Geirr Haar: The Gathering Storm: The Naval War in Northern Europe September 1939 - April 1940, s. 44. Seaforth Publishing, 2013. ISBN 978-1848321403 (englanniksi)
  61. ↑ a b c Jacek Lubecki: Jozef Pilsudski's Influence on the Polish Armed Forces of the Interwar Period. The Polish Review, Winter 2011, 52. vsk, nro 1/2, s. 23–45. doi:10.2307/41549947 JSTOR:41549947 S2CID:254434126
  62. ↑ Marek Herma: Świrski Jerzy Włodzimierz polskipetersburg.pl.
  63. ↑ Marcin Graczyk: Admirał Świrski, s. 37. Finna Oficyna Wydawnicza, 2007. ISBN 978-83-89929-82-2 (englanniksi)
  64. ↑ a b c Michael Epkenhans: ”Wilhelm II and 'his navy' 1888-1918”, The Kaiser: New Research on Wilhelm II's Role in Imperial Germany, s. 17. (toim. Annika Mombauer, Wilhelm Deist) Cambridge University Press, 2003. (englanniksi)
  65. ↑ Patrick Reid: Colditz: The Full Story, s. 26. Macmillan Press, 1984. ISBN 0760346518 (englanniksi)
  66. ↑ Donald Stoker: Britain, France and the Naval Arms Trade in the Baltic, 1919 -1939: Grand Strategy and Failure, s. 176. Routledge, 2003. ISBN 1135774226 (englanniksi)
  67. ↑ a b Tadeusz Kondracki: Niszczyciele "Wicher" i "Burza", s. 14-15. Edipresse Polska, 2013. ISBN 978-83-7769-560-9 (puolaksi)
  68. ↑ Stanisław Piaskowski: Kontrtorpedowce "Wicher" i "Burza", s. 7-10. Sigma Press, 1984. (puolaksi)
  69. ↑ Witold Koszela: Niszczyciele Polskiej Marynarki Wojennej, s. 25. Alma Press, 2013. ISBN 978-83-7020-518-8 (puolaksi)
  70. ↑ a b Piotr Stefan Wandycz: The Twilight of French Eastern Alliances, 1926-1936: French-Czechoslovak-Polish Relations from Locarno to the Remilitarization of the Rhineland, s. 237. Princeton University Press, 1988. (englanniksi)
  71. ↑ Tadeusz Morgenstern-Podjazd - the captain of the ORP "Wicher". Polskie radio, 10 October 2017. Polskie Radio. Artikkelin verkkoversio.
  72. ↑ Donald Stoker: Britain, France and the Naval Arms Trade in the Baltic, 1919 -1939: Grand Strategy and Failure, s. 175. Routledge, 2003. ISBN 1135774226 (englanniksi)
  73. ↑ a b Geirr Haar: The Gathering Storm: The Naval War in Northern Europe September 1939 - April 1940, s. 45. Seaforth Publishing, 2013. ISBN 978-1848321403 (englanniksi)
  74. ↑ William Scott Evans: Alliance against Hitler; the origins of the Franco-Soviet pact, s. 156-157. Duke University Press, 1962.
  75. ↑ Gerhard L. Weinberg: Hitler's Foreign Policy, 1933–1939 The Road to World War II, s. 142. Enigma Books, 2010.
  76. ↑ Stephen Kotkin: Stalin: Waiting for Hitler, 1929-1941, s. 596. Penguin, 2017.
  77. ↑ Gerhard L. Weinberg: Hitler's Foreign Policy, 1933–1939 The Road to World War II, s. 59-60. Enigma Books, 2010.
  78. ↑ Paul N. Hehn; A Low, Dishonest Decade: The Great Powers, Eastern Europe and the Economic Origins of World War II, 1930-1941 (2005) Bloomsbury Academic s. 89
  79. ↑ Richard M. Watt; Bitter Glory. Poland and its fate 1918–1939 (1998) Hippocrene Books, s. 458
  80. ↑ a b c d e Jouko Juonala: SS-Sturmbannführer sai koodiviestin ”Grossmutter gestorben” ja se käynnisti huippusalaisen operaation – näin lavastettiin Hitlerille syy aloittaa maailmansota 31.8.2019. Iltasanomat. Arkistoitu (suomeksi)
  81. ↑ Republic of Poland, Ministry of National Defence Luettu 6.1.2009
  82. ↑ Nikola Budanovic: The Charge of The Polish Cavalry Against German Tanks in 1939 – How It Was Turned Into A Modern Myth 27.3.2018. War History Online. Arkistoitu (englanniksi)
  83. ↑ Jesse Beckett: The Polish And Germans Fought On Horseback In WWII In One Of The Last Calvary (sic) Battles 20.12.2021. War History Online. Arkistoitu (englanniksi)
  84. ↑ Mike Rothschild: The Myth of the "Polish Cavalry Charge Against Tanks" Skeptoid Blog. 10.3.2014. Skeptoid. Arkistoitu (englanniksi)
  85. ↑ Steven J. Zaloga: Poland 1939 — The birth of Blitzkrieg. Osprey Publishing, 2002. (englanniksi)
  86. ↑ George Parada: Invasion of Poland (Fall Weiss) Achtung Panzer. Arkistoitu (englanniksi) <
  87. ↑ Bue Kindtler-Nielsen: ”Puolan ratsuväki kävi Saksan tankkien kimppuun” (Puolalaiset olivat niin valmistautumattomia Saksan hyökkäykseen, että Puolan ratsuväki yritti pysäyttää Saksan panssarivaunut sapeleilla! Tarina on hyvä, mutta onko sillä mitään tekemistä todellisuuden kanssa?) Historia. 5.9.2023. Bonnier Publications International. (suomeksi)
  88. ↑ How a Lone Polish Cadet Rampaged Through German Panzers (Edmund Roman Orlik rode in the puniest tankette imaginable.) 15.6.2019. National Interest. Arkistoitu (englanniksi)
  89. ↑ a b Dale Cozort: What if Poland stops the Blitz? Diesel. 11.2.2022. Never Was Magazine. Arkistoitu (englanniksi)
  90. ↑ a b c d Zalesiński, Łukasz: Pole by choice Polska Zbrojna. 5.10.2019. (englanniksi)
  91. ↑ Matthias Strohn: The German army and the defense of the Reich, s. 248. Cambridge University Press, 2011. (englanniksi)
  92. ↑ a b Janusz Magnuski: Karaluchy przeciw panzerom. Pelta, 1995. ISBN 83-85314-06-7 (puolaksi)
  93. ↑ a b Janusz Magnuski: Orlik uderza pierwszy w: "Za Wolność i Lud" nr 20/1978, s.15
  94. ↑ Rajmund Szubański: Pancerne boje września, ZP Grupa, 2009,  ISBN 978-83-61529-29-3, s.133-134
  95. ↑ Marian Żebrowski: Zarys historii polskiej broni pancernej, Londyn 1971, s.297.
  96. ↑ a b c Max Jakobson: Diplomaattien talvisota, s. 211–214. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1955.
  97. ↑ Roger Moorhouse: Poland 1939: The Outbreak of World War II, s. 226. Basic Books, 2019. ISBN 978-0465095384 (englanniksi)
  98. ↑ Osmo Jussila: ”Hitler Stalinin maurina”, Kanava 7/2008.
  99. ↑ The Magdeburg Sting
  100. ↑ http://books.google.com/books?id=PZXvUuvfv-oC
  101. ↑ http://www.expatica.com/de/news/german-news/Polish-experts-lower-nation_s-WWII-death-toll--_55843.html (Arkistoitu – Internet Archive)
  102. ↑ Edward E. Ericson: Feeding the German Eagle: Soviet Economic Aid to Nazi Germany, 1933-1941, s. 127. Bloomsbury Publishing USA, 30 marrakuuta 1999. ISBN 978-0-517-59310-3 (englanniksi)
  103. ↑ Michael Bloch: Ribbentrop, s. 313. Crown Publishers, 1992. ISBN 978-0-517-59310-3 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  104. ↑ Wolfgang Michalka; Ribbentrop und die deutsche Weltpolitik
  105. ↑ Aleksandr Moiseevich Nekrich; Adam Bruno Ulam; Gregory L. Freeze: Pariahs, Partners, Predators: German–Soviet Relations, 1922–1941, s. 201. Columbia University Press, 1997. ISBN 0-231-10676-9 (englanniksi)
  106. ↑ Tuomas Manninen: Kommentti: Suomi haki turvaa Venäjää vastaan myös 1940–41 – silloin suomalaisia huijattiin IS Extra. 6.4.2022. Iltasanomat. Arkistoitu (suomeksi)
  107. ↑ Albert L. Weeks: Stalin's Other War: Soviet Grand Strategy, 1939–1941, s. 74-75. Rowman & Littlefield, 2003. ISBN 0-7425-2192-3 (englanniksi)
  108. ↑ Richard Overy: The Dictators: Hitler's Germany and Stalin's Russia, s. 489. W. W. Norton & Company, 2004. ISBN 0-393-02030-4 (englanniksi)
  109. ↑ Aleksandr Moiseevich Nekrich; Adam Bruno Ulam; Gregory L. Freeze: Pariahs, Partners, Predators: German–Soviet Relations, 1922–1941, s. 203. Columbia University Press, 1997. ISBN 0-231-10676-9 (englanniksi)
  110. ↑ Geoffrey Roberts: Stalin's Wars: From World War to Cold War, 1939–1953. Yale University Press, 2006. ISBN 0-300-11204-1 (englanniksi)
  111. ↑ Aleksandr Moiseevich Nekrich; Adam Bruno Ulam; Gregory L. Freeze: Pariahs, Partners, Predators: German–Soviet Relations, 1922–1941, s. 204. Columbia University Press, 1997. ISBN 0-231-10676-9 (englanniksi)
  112. ↑ Simon Berthon; Joanna Potts: Warlords: An Extraordinary Re-creation of World War II Through the Eyes and Minds of Hitler, Churchill, Roosevelt, and Stalin, s. 47. Da Capo Press, 2007. ISBN 978-0-306-81538-6 (englanniksi)
  113. ↑ Aleksandr Moiseevich Nekrich; Adam Bruno Ulam; Gregory L. Freeze: Pariahs, Partners, Predators: German–Soviet Relations, 1922–1941, s. 208. Columbia University Press, 1997. ISBN 0-231-10676-9 (englanniksi)
  114. ↑ [1] [vanhentunut linkki]
  115. ↑ Jozef Garlinski: Poland in the Second World War, s. 109. Palgrave Macmillan, 1985. ISBN 0-333-39258-2 (englanniksi)
  116. ↑ a b Roman Wapiński, Władysław Sikorski, Polski Słownik Biograficzny, zeszyt 154 (T. XXXVII/3, 1997, s. 474
  117. ↑ Wojciech Stanisławski: The Sikorski-Maisky Agreement: a tactical success but a strategic defeat Polish history. Arkistoitu (englanniksi)
  118. ↑ 30.07.1941 – The Sikorski-Mayski Agreement – a document that gave freedom Muzeum Pamieci Sybiru. Arkistoitu (englanniksi)
  119. ↑ Iran during World War II United States Holocaust Memorial Museum. Arkistoitu Citing: Mokhtari, Fariborz: In the Lion’s Shadow: The Iranian Schindler and his Homeland in the Second World War. The History Press, 2012. Motadel, David: Islam and Nazi Germany’s War. Harvard University Press (Belknap Press), 2014. Matthias Küntzel: Iranian Antisemitism: Stepchild of German National Socialism. The Israel Journal of Foreign Affairs, Määritä ajankohta!
  120. ↑ a b Anna M. Cienciala; Natal'ia Sergeevna Lebedeva: Katyn: A Crime Without Punishment, s. 210-211. Yale University Press, 2007. ISBN 978-0-300-10851-4 (englanniksi)
  121. ↑ a b Magocsi, Paul R: A History of Ukraine: The Land and Its Peoples, s. 525-526. University of Toronto Press. (englanniksi)
  122. ↑ forost.ungarisches-institut.de; "DECISION TAKEN BY THE CONFERENCE OF AMBASSADORS REGARDING THE EASTERN FRONTIERS OF POLAND. PARIS, MARCH 15, 1923", arkistoituna
  123. ↑ Amy Irvine: Operation Unthinkable: Churchill’s Postwar Contingency Plan HistoryHit. 21.4.2023. Arkistoitu (englanniksi)
  124. ↑ Norman Naimark: ”The expulsion of Germans from Poland and Czechoslovakia”, Fires of hatred: Ethnic cleansing in twentieth-century Europe, s. 136 - 137. Harvard University Press, 2001. (englanniksi)
  125. ↑ Norman Naimark: ”The expulsion of Germans from Poland and Czechoslovakia”, Fires of hatred: Ethnic cleansing in twentieth-century Europe, s. 135 - 136. Harvard University Press, 2001. (englanniksi)
  126. ↑ Agnieszka Tomaszewicz: Sculpture in Socialist Realism—Soviet Patterns and the Polish Reality (Arts 2022, 11(1), 6) MDPI Open Access Journals. Wrocławin tieteen ja teknologian yliopisto, arkkitehtuurin laitos, 50-370 Wrocław, Puola. (englanniksi) Viittaa: Juliusz Krajewski. 1949. Narada partyjna plastyków. Nowe Drogi. Czasopismo Społeczno-Polityczne 4: sivut 136–39. "In Poland it was acknowledged that “national art is limited exclusively to 19th-century painting and folk art”, thus rejecting the art of the inter-war period."
  127. ↑ a b c d e Marek Kępa: Nowa Huta: The Story of the Ideal Socialist-Realist City Culture.pl. tammikuu 2017. Arkistoitu (englanniksi)
  128. ↑ a b Łódź: Jak z PRL, to nie znaczy do wyburzenia (wywiad z Janem Salmem), serwis Dziennika Łódzkiego, 30 lipca 2010
  129. ↑ biBuła - Edmund Roman Orlik; 212.191.71.3 (puolaksi)
  130. ↑ Agnieszka Tomaszewicz: Sculpture in Socialist Realism—Soviet Patterns and the Polish Reality (Arts 2022, 11(1), 6) MDPI Open Access Journals. Wrocławin tieteen ja teknologian yliopisto, arkkitehtuurin laitos, 50-370 Wrocław, Puola. (englanniksi) Viittaa: Agnieszka Tomaszewicz & Joanna Majczyk. 2021. "In a Time Loop: Politics and the Ideological Significance of Monuments to Those Who Perished on Saint Anne Mountain" (1934–1955, Saksa/Puola). Arts 10: 17.
  131. ↑ Culture.pl: 9 Architectural Icons of Communist Poland Culture.pl. syyskuu 2015. Arkistoitu (englanniksi)
  132. ↑ John Lukacs: June 1941: Hitler and Stalin, s. 160. Yale University Press, 2006. ISBN 0-300-11437-0 (englanniksi)

Aiheesta muualla

source: https://fi.wikipedia.org/wiki/Puolan_offensiivi