Tämä artikkeli kertoo eurooppalaisesta oopperasta. Itäaasialaisesta oopperaperinteestä kertoo artikkeli kiinalainen ooppera.
Georges Bizet’n Carmenin esitys Salzburger Festspielessä 2012

Ooppera (lat. opera, monikko sanasta opus ’työ, teos’) on näyttämötaidemuoto, jossa yhdistyvät musiikki ja näytelmä. Oopperassa on usein täysimittainen sinfoniaorkesteri. Pääosassa ovat kuitenkin laulajat. Oopperan tekstiä, jota kutsutaan nimellä libretto, lauletaan oopperan aikana tavallisesti kahdella laulutyylillä. Resitatiivi on puhemaista laulua, joka kuljettaa juonta eteenpäin. Resitatiivien välillä olevia lauluja kutsutaan aarioiksi. Lisäksi oopperateoksiin kuuluu usein duettoja, kolmen laulajan esittämiä tertsettoja ja neljän laulajan kvartetteja, kuorokohtauksia ja orkesterin esittämiä alku-, väli- ja loppusoittoja.

Tekijät

Oopperan sanoituksen eli libreton kirjoittaa libretisti. Joskus libreton kirjoittaa oopperan säveltäjä itse. Libretisti päättää, mitä kussakin kohtauksessa tapahtuu, ja hän kirjoittaa laulajien laulamat ja puhumat sanat. Libreton tarina on joskus peräisin tunnetusta lähteestä kuten sadusta, myytistä, Raamatusta, romaanista, näytelmästä tai elämäkerrasta.[1] Monessa oopperatalossa katsoja voi lukea librettoa esityksen aikana omalla kielellään esimerkiksi näyttämön yläpuolella tai istuimen selkänojassa olevasta näytöstä.[2]

Oopperan säveltäjä tekee oopperan musiikin ja antaa toiminnalle ja tunteelle musiikillisen muodon. Hän määrittelee myös orkesterin koon, mitä soittimia ja äänialoja esityksessä käytetään, ja kuinka monta laulajaa esitykseen osallistuu.[3]

Oopperatalon johtaja suunnittelee jokaisen esityskauden ohjelmiston. Hän valitsee esitettävät oopperat ja varaa niihin laulajat.[4]

Laulajat sijoitetaan rooleihin äänialansa mukaan. Oopperalaulajien äänialoja ovat miehillä basso, baritoni, tenori ja kontratenori, ja naisilla kontra-altto, altto, mezzosopraano ja sopraano. Oopperat esitetään nykyisin yleensä alkukielellä, joten laulajat joutuvat laulamaan useilla eri kielillä.[5] Joissain oopperoissa on laulukuoro, ja joissain esiintyy balettitanssijoita. Lavalla on usein myös statisteja, jotka eivät puhu tai laula.[6]

Kapellimestari, "maestro", johtaa esityksessä orkesteria ja päättää esimerkiksi musiikin tempon ja voimakkuuden. Hän osoittaa laulajille ja soittajille milloin on heidän vuoronsa olla äänessä. Orkesteri istuu orkesterimontussa näyttämön ja yleisön välissä.[7] Näyttämön edessä on yleisöltä piilotettu kuiskaajan koppi, josta hän muistuttaa laulajaa sanoituksista.[8]

Näyttämöohjaaja vastaa siitä, mitä näyttämöllä tapahtuu, ja hän ohjaa laulajien liikkeitä. Lavastaja suunnittelee lavasteet ja sen, miltä esitys näyttää. Hän työskentelee yhteistyössä etenkin ohjaajan ja valaistussuunnittelijan kanssa, joka suunnittelee esityksen valaistuksen.[9] Puvustaja tekee esittäjien esiintymisasut, meikkaaja laatii meikit ja peruukkimestari tekee peruukit, joita oopperassa käytetään hyvin runsaasti.[10]

Musiikkijärjestäjä tai näytäntöjärjestäjä on ikään kuin toinen kapellimestari, joka seuraa partituuria ja määrää esimerkiksi esiintyjien sisääntulon ajoituksista, lavasteiden ja valojen vaihtumisesta, erikoistehosteista ja esiripun liikkeistä.[11] Esitykseen osallistuu lisäksi erilaisia näyttämötyöntekijöitä, jotka esimerkiksi siirtelevät lavasteita ja hoitelevat tehosteita.[12]

Oopperan historia

Pääartikkeli: Oopperan historia
Ote Henry Purcellin barokkioopperasta Dido ja Aeneas (1689), esittäjinä Les Arts Florissants.

Oopperan juuret juontuvat renessanssin aikaan suosittuihin musiikkia ja draamaa yhdistäneisiin taidemuotoihin pastoraali- ja madrigaalidraamaan sekä ennen kaikkea intermedioon, jotka olivat lyhyitä esityksiä, joita esitettiin tavallisten puhedraamojen väliajoilla. Barokin kynnyksellä tehdyt kaksi merkittävää musiikillista keksintöä tekivät oopperan synnyn mahdolliseksi. Kirkkosävellajeista luopuminen ja duuri–molli-tonaliteetin vakiintuminen mahdollisti modulaation ja siten kontrastien ja jännitteiden luomisen musiikkiin. Sävellajien erot teki erityisen vaikuttaviksi se, ettei viritysjärjestelmä ollut tasavireinen. Renessanssimusiikin polyfoniasta siirtyminen barokkimusiikin monodiaan mahdollisti melodian vapaamman liikkumisen ja siten tekstin sisältöä paremmin kuvaavien laululinjojen säveltämisen.

1500-luvun lopulla Venetsiassa vaikutti neljä kilpailevaa seurapiiriä: camerataa, jotka pohtivat miksi ajan musiikki ei yltänyt Aristoteleen Runousopissa kuvaamalle tasolle ja pyrkivät uudelleen herättämään henkiin antiikin musiikkiperinteen. Cameratojen pohdintojen tuloksena syntyi uusi laulutyyli, resitatiivi, jota käytettiin ensimmäistä kertaa Jacopo Corsin camerataan kuuluneen säveltäjä Jacopo Perin teoksessa Dafne vuodelta 1597. Dafnea pidetään ensimmäisenä varsinaisena oopperana, mutta se ei ole säilynyt. Ensimmäinen näihin päiviin säilynyt ooppera on saman säveltäjän Euridice vuodelta 1600. Varhaisen barokin merkittävimmäksi oopperasäveltäjäksi nousi Claudio Monteverdi, jonka oopperat Orfeo (1607) ja Il ritorno d’Ulisse in patria (1640) muodostuivat varhaisen oopperan kulmakiviksi ja joita esitetään edelleen laajasti. Ensimmäistä kertaa termi ooppera esiintyi vasta vuonna 1647 julkaistun librettokokoelman alaotsikossa: ”opera de rappresentarsi in musica” (”Musiikiksi esitettävä teos”). Ensimmäiset oopperat olivat pienen eliitin harrastus, mutta 1600-luvun puoliväliin mennessä ooppera oli levinnyt laajempiin yhteiskuntakerroksiin. Suuriin kaupunkeihin perustettiin julkisia oopperataloja, joihin myös porvaristo saattoi ostaa pääsylippuja. Yleisö oli kiinnostunut laulajien taiturimaisista suorituksista ja hienoista lavasteista, joihin liittyi usein näyttäviä erikoistehosteita.

Ranskassa Jean-Baptiste Lully 1670-luvulla loi yhdessä libretistinsä Philippe Quinault'n kanssa omaleimaisen ranskalaisen oopperatyylin, tragédie en musiquen, joka säilyi elinvoimaisena kokonaisen vuosisadan. Myöhäisbarokin aikana Georg Friedrich Händel saavutti suurta arvostusta oopperasäveltäjänä ja sävelsi sekä ohjasi oopperoita lähes kolmenkymmenen kuuden vuoden ajan. Tunnetuimpia hänen yli neljästäkymmenestä italialaistyylisestä oopperastaan ovat Almira 1705 ja Giulio Cesare (Julius Caesar) 1724.

Christoph Willibald Gluck Joseph Siffried Duplessisin maalaamana vuonna 1775.

Monet klassismin ajan musiikin keskeisistä piirteistä kehittyivät aluksi italialaisen koomisen oopperan piirissä 1720- ja 1730-luvuilla, koska koominen ooppera oli vähemmässä määrin perinteen ja etiketin säätelemää kuin vakava ooppera, opera seria. Italiassa syntyi monia oopperan tyylisuuntia kuten dramma giocoso, dramma comico ja opera buffa, joista viimeinen on vakiintunut koko aikakauden koomisen oopperan yleisnimitykseksi. Opera buffa on useasta näytöksestä koostuva koominen ooppera, jossa on tavallisesti yli kuusi lauluroolia. Opera buffan piirissä kehittyneet muodot löysivät tiensä ennen pitkää myös vakavampaan opera seriaan, jonka keskeisimpiä vaikuttajia oli libretisti Pietro Metastasio. Useat eri säveltäjät, muun muassa Christoph Willibald Gluckin ja Wolfgang Amadeus Mozart, käyttivät Metastasion librettoja sävellyksissään satoja kertoja.

1700-luvun puolivälissä monet musiikkivaikuttajat alkoivat arvostella opera seriaa, jonka katsottiin kangistuneen kaavoihin ja etääntyneen kauaksi Jacopo Perin oopperalle asettamista ihanteista. Syntyneen uudistusliikkeen keulahahmoksi on musiikin historiassa noussut Christoph Willibald Gluck, jonka Orfeo ed Euridice ja Alceste olivat ensimmäiset uusien ihanteiden mukaisesti sävelletyt oopperat. Gluck pyrki palauttamaan musiikin tukemaan draamaa.

Edler von Schuch johtamassa Richard Straussin Ruusuritari-oopperaa vuonna 1912.

1800-luvun alkupuoli oli monin tavoin oopperan kulta-aikaa, jolloin ympäri Eurooppaa pystytettiin uusia oopperataloja ja musiikinlaji levisi myös Atlantin yli Yhdysvaltoihin. Suurinta osaa eurooppalaisista oopperataloista pyörittivät impressaarit, jotka saivat rahallista tukea valtiolta tai yksityisiltä lahjoittajilta. Suosituimmat ooppera-aariat levisivät myös pianosovitettuina nuottipainoksina yksityiskoteihin. Vaikka libretolla ja spektaakkelimaisella näyttämötekniikalla oli edelleen keskeinen asema, alkoi musiikki nousta kuitenkin keskeisimmäksi elementiksi ja säveltäjät nousivat arvostuksessa kuuluisien laulajien rinnalle. 1800-luvun loppupuolella ooppera kytkeytyi enenevässä määrin kansallisuusaatteeseen. Aiheita haettiin kansakunnan historiasta ja myyteistä: esimerkiksi Richard Wagnerin Nibelungin sormus -tetralogia haki aiheensa saksalaisista kansantaruista. Venäläisissä oopperoissa käytettiin teemoina maan kansanmusiikkisävelmiä ja pyrittiin luomaan omintakeinen venäläinen musiikkityyli. Aikakaudelle tyypillistä oli myös vanhojen menestyneiden oopperoiden uudelleenesittäminen, mikä aikaisempina vuosikymmeninä ja -satoina oli ollut harvinaista. Näistä uudelleen esitetyistä oopperoista syntyi hiljalleen oopperan keskeinen ohjelmisto ja uusien oopperoiden kysyntä väheni. Vähentynyt kysyntä antoi säveltäjille mahdollisuuden hioa teoksiaan pidempään. Perinteiden sijaan keskeiseen rooliin nousikin sävellyksen ennenkuulumattomuus ja omintakeisuus.

1900-luvun aikana ooppera kehittyi muun taidemusiikin tavoin eri suuntiin, ja siksi oopperan kehitystä voidaan tarkastella ensisijaisesti yksittäisten säveltäjien ja teosten kautta, koska oopperalla muotokieli ei ollut enää yhtenäinen. Vuosisadan aikana säveltäjät loivat uutta oopperataidetta monin toisista poikkeavin keinoin. Vuosisadan alussa sävelletyt oopperat olivat vielä kauttaaltaan tonaalisia ja sävelkieli yhtenäisempää, mutta 1900-luvun musiikissa säveltasojärjestelmien, rytmin ja muodon saralla tehdyt innovaatiot tulivat värittämään myös oopperataidetta.

Kuuluisia oopperasäveltäjiä

Katso myös

Lähteet

  • Grout, Donald Jay et al.: A History of Western Music, 7th ed. W.W. Norton & Company, Inc., 2005. ISBN 0-393-97991-1
  • Bacon, Henry: Oopperan historia. Helsingissä: Otava, 1995. ISBN 951-1-13273-3
  • Siberell, Anne: Bravo! Brava! A Night at the Opera : Behind the Scenes with Composers, Cast, and Crew. Oxford University Press, 2001. ISBN 9780195139662

Viitteet

  1. ↑ Siberell 2001, s. 16–17.
  2. ↑ Siberell 2001, s. 19.
  3. ↑ Siberell 2001, s. 17.
  4. ↑ Siberell 2001, s. 22.
  5. ↑ Siberell 2001, s. 26–29.
  6. ↑ Siberell 2001, s. 30.
  7. ↑ Siberell 2001, s. 22–25.
  8. ↑ Siberell 2001, s. 27.
  9. ↑ Siberell 2001, s. 22–23, 39.
  10. ↑ Siberell 2001, s. 40–44.
  11. ↑ Siberell 2001, s. 36.
  12. ↑ Siberell 2001, s. 37–38.

Kirjallisuutta

  • Batta, András (päätoim.): Ooppera. Säveltäjät, teokset, esittäjät. ((Opera. Komponisten, Werke, Interpreten, 1999.) Suomentanut Elli Ainola) Köln: Könemann, 2001. ISBN 3-8290-5833-0
  • Hertzen, Pirjo von: Mentäiskö oopperaan!. Helsinki: Tammi, 2012. ISBN 978-951-31-6530-7
  • Lazarus, John: Oopperan käsikirja. ((The Opera Handbook, 1987.) Suomentanut Hannu-Ilari Lampila. 4., uudistettu painos) Helsingissä: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26604-4

Aiheesta muualla

 

source: https://fi.wikipedia.org/wiki/Ooppera