The US FDA’s proposed rule on laboratory-developed tests: Impacts on clinical laboratory testing

Kabuki (jap. 歌舞伎) on perinteisen japanilaisen teatteritaiteen muoto. Kabuki on saanut alkunsa Japanin Edo-kaudella 1600-luvulla ja siitä tuli erityisen suosittua tavallisen kansan keskuudessa. Nykyisin kabuki lukeutuu perinteisen japanilaisen teatterin suositumpiin muotoihin. Kabuki kuuluu myös Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.

Kabukin historia alkaa 1600-luvun alusta.^[2] Kabuki kirjoitetaan japaniksi 歌舞伎 ja merkit tarkoittavat laulua, tanssia ja taitoa. Ensimmäisenä kabukina on pidetty Izumo no Okunin Kiotossa vuonna 1603 esittämää eroottissävytteistä tanssia. Tanssi oli saanut vaikutteita jo aikaisemmasta perinteestä ja siihen kuului myös näytelmää ja laulamista. Kabukina tunnetuksi tullut tyyli sai nopeasti suosiota. Okuni perusti naisesiintyjien ryhmän ja noin kymmenen vuoden kuluessa kabuki oli levinnyt myös muualle Japaniin. Kabuki-näytelmät saattoivat kestää tuolloin koko päivän ja ne vetivät yleisöä kaikista yhteiskuntaluokista. Kabuki-näytelmiän ongelmallinen piirre oli siihen liittynyt prostituutio. Kabukin naisnäyttelijät, kuin naisrooleja näyttelevät miehetkin myivät eroottisia palveluja asiakkaille. Ajoittain esiintyi kahakoita naisista kilpailleiden rōninien ja samuraiden välillä. Lopulta vuonna 1629 bakufu päätti kieltää naisten kabukin (onna kabuki) esitykset. Kabuki alkoi sen sijaan keskittyä miesprostituoitujen kabukiin (wakshū kabuki). Myös tämä kabukin muoto kiellettiin myöhemmin, kun siihen liittyivät samat ongelmat, kuin naisten kabukiinkin. Kabuki jatkui yksinomaan miesten esittämänä kabukina, josta puuttui aikaisemman kabukin eroottinen yhteys (yarō kabuki).^[1]

1700-luvulle tultaessa kabuki oli lähes katoamassa. Suosituksi olivat sen sijaan tulleet bunraku-nukketeatteriesitykset. Bunrakun suosio sai kabuki-teatterin omaksumaan Chikamatsu Monzaemonin suosittuja bunraku-näytelmiä ihmisten esittämänä. Musiikkivaikutteita tuli puolestaan jōruri-laulusta. Kabukin suosio kääntyi muutosten myötä jälleen nopeaan nousuun vuosisadan loppuun mennessä. Kabukin suosiosta huolimatta sitä halveksuttiin usein alaluokkaisena viihdemuotona, joka ei sopinut yläluokalle. Tämä johti toisaalta siihen, että taiteen muotona kabuki ei ollut riippuvainen yläluokkaisista tukijoista, vaan tavallisen kansan maksavista katsojista. Näin se säästyi Edo-kauden päättymisen yhteiskunnallisesta muutoksesta.^[1] Japanin avauduttua länsimaille vuonna 1868 kabukia alettiin suunnata myös japanilaiselle yläluokalle. Kabukiin omaksuttiin myös perinteisten aiheiden rinnalle nykyaikaisia vaikutteita.^[3] Japanilainen nationalismi nousi etenkin 1900-luvun alkupuoliskolla. Nationalismi hyödynsi myös taiteita, kuten kabukia. Monet näytelmät sovellettiin esittämään esimerkiksi sodan tapahtumia ja sen sankareita. Toisen maailmansodan aikana kabukia onkin pidetty yhtenä voimakkaimmin sotaa tukeneista taidemuodoista.^[4]

Nykyisin kabuki lukeutuu perinteisen japanilaisen teatterin suosituimpiin muotoihin. Kabuki lisättiin Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon vuonna 2008.^[3] Kabuki-näytelmiä esitetään esimerkiksi Tokiossa Japanin kansallisteatterilla, Kabukiza-teatterilla, sekä satunnaisemmin muilla teattereilla. Japanissa toimii useita kabuki-teatterin ryhmiä, joiden jäsenet esiintyvät myös Tokion ulkopuolella.^[5]

Kabuki voidaan jakaa suurpiirteisesti draamallisiin ja tanssillisiin näytelmiin. Draamallisen esityksen painotus on näyttelemisellä ja draamalla, siinä missä tanssilliset esitykset painottuvat tanssiin ja musiikkiin. Ero ei ole kuitenkaan täysin selvä, sillä draamalliset näytelmät voivat sisältää tanssia ja tanssilliset näytelmät draamaa. Kabuki-teatterin esityslavan yksi piirre on monipuolinen lavatekniikka. Lavaan voi kuulua esimerkiksi salaisia luukkuja ja käytäviä, sekä pyöriviä lavoja.^[1] Kabuki-teatterin näytelmien aiheet kertoivat usein historiallisista tapahtumista tai rakkauteen liittyvistä moraalisista ongelmista.^[3]

Kabuki-näytelmät olivat näyttelijävetoisia. Esitystä ei ole menty katsomaan niinkään sen tarinan, vaan näyttelijöiden takia. Näyttelijöillä on tyypillisesti liioiteltu maskeeraus ja värikkäät asut. Näytteleminen on tasapainottelua liioitellun ja luonnollisen välillä. Totutut tanssiliikkeet tulee esittää sulavasti ja esimerkiksi paikalleen jämähtävän mie-tuijotuksen pysäyttävyyden tulee välittyä myös näytelmän katsojalle.^[1] Näyttelijöiden monotoonista puhetta säestää musiikki.^[3]

Kabuki-näytelmät olivat Edo-kaudella koko päivän pituisia tapahtumia. Yleisölle oli tavallista näytelmää katsottaessa esimerkiksi syödä eväitä ja kommentoida lavatapahtumia äänekkäästi.^[1]

Kabukin musiikki koostuu tanssimusiikista, näytelmää säestävästä melodisesta musiikista, ääniefekteistä, sekä näytelmän alku- ja loppusoitosta. Musiikin tyyli vaihtelee joustavasti draamallisen näytelmän musiikista tanssinäytelmän musiikkiin. Nagauta on kabuki-musiikin genre, jota esitetään draama- ja tanssinäytelmissä. Kerronnallisia genrejä ovat kiyomoto ja tokiwazu. Tokiwazu on etenkin tansseja säestävä musiikki, kun taas kiyomotoa voidaan esittää soolona, sekä draaman tai tanssin taustalla. Kabukissa voidaan käyttää myös esimerkiksi muualta lainattuja genrejä, kuten bunrakusta lainattua gidayūtata. Nykyisin yhdessä näytelmässä voidaan käyttää myös useita eri genrejä. Soitinryhmä voi olla sermin takana tai esillä lavalla. Shamisen muodostaa tyypillisesti soitinryhmän ytimen. Musiikkia esittävät myös laulajat ja hayashi-soitinryhmä. Kabuki-musiikkia voidaan esittää myös kokonaan ilman näytelmää.^[1]

• Lasse Lehtonen: Japanilainen musiikki : taiko-rumpujen kuminasta J-poppiin. Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-010-3

• Kabukista Japanin kansallisteatterin sivuilla (englanniksi)
• Shochiku Kabuki, kabukiteattereita (englanniksi)