The US FDA’s proposed rule on laboratory-developed tests: Impacts on clinical laboratory testing
Itävalta-Unkari (saks. Österreichisch-Ungarische Monarchie, Österreich-Ungarn, unk. Osztrák–Magyar Monarchia, Ausztria-Magyarország) oli Itävallan keisarikunnan ja Unkarin kuningaskunnan välinen kaksoismonarkia vuosina 1867[1]–1918. Molempia maita hallitsi sama Habsburg-suvun hallitsija arvonimillä Itävallan keisari ja Unkarin kuningas, mutta niillä oli omat parlamenttinsa ja sisäpolitiikkansa. Hallitsijana oli keisari Frans Joosef suurimman osan siitä ajasta, jolloin valtakunta oli tämän nimisenä olemassa. Vuodesta 1916 lähtien keisarina oli Kaarle I.
Pidemmässä muodossa nimi oli saksaksi Die im Reichsrat vertretenen Königreiche und Länder und die Länder der heiligen ungarischen Stephanskrone, unkariksi A birodalmi tanácsban képviselt királyságok és országok és a magyar szent korona országai (”Valtakunnanneuvostossa edustetut kuningaskunnat ja maat ja Unkarin Pyhän Tapanin kruunun maat”).
Itävalta-Unkari perustettiin kompromissina Unkarin ylimystön ja Habsburg-hallitsijoiden välillä yrityksenä pelastaa vanha Itävallan keisarikunta, johon myös Unkari oli kuulunut. Järjestelyssä jätettiin huomiotta vähemmistökansallisuudet, eikä se tyydyttänyt unkarilaisia, jotka halusivat suurempaa autonomiaa, eikä itävaltalaisia, jotka toivoivat liittoa muiden saksalaisten alueiden kanssa.
Poliittista elämää varjostivat riidat eri kansallisuuksien välillä nousevan kansallisen heräämisen aikana. Itävallansaksalaiset, jotka asuivat Böömin ja Määrin sudeettialueilla, haastoivat tšekit, jotka unkarilaisten tapaan pyrkivät saamaan tunnustetun aseman Itävalta-Unkarissa. Itävalta-Unkarin kolmannen ulottuvuuden, slaavien, huomioon ottamiseksi näiden asemaa pyrittiin varovasti parantamaan, mikä ei käynyt unkarilaisille, jotka pelkäsivät syrjäytyvänsä. Itävallan Puolan jaoissa haltuunsa saamassa Galitsiassa puolestaan puolalaisille ei sopinut ukrainankielisen maaseudun aseman parantaminen 1900-luvun alussa ja niin edelleen.
Itävalta-Unkarissa nähtiin sen olemassaolon aikana myös nopeaa teollistumista ja talouskasvua, kuten myös monia vapaamielisiä uudistuksia. Keisarikunta hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Historia
Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Frans II otti itselleen Itävallan keisarin arvonimen vuonna 1804.
Saksan liitto
Preussin-Itävallan sodan jälkeen Saksan liitto romahti ja Saksan keisarikunta muodostettiin Ranskan-Preussin sodan (1870–1871) jälkeen Preussin ja Otto von Bismarckin johdolla Habsburgien Itävallan jäädessä ulkopuolelle. Vuonna 1867 Unkari sai laajan itsehallinto-oikeuden, ja samalla valtakunta sai nimen Itävalta-Unkari. Tämän jälkeen Frans Joosef oli sekä Itävallan keisari että Unkarin kuningas.
Itävallan laajeneminen Osmanien valtakunnan alueelle
Vuonna 1878 Itävalta valloitti Bosnian ja Hertsegovinan Ottomaanien valtakunnalta. Se liitettiin keisarikuntaan 7. lokakuuta 1908[2] Berliinin sopimuksessa sovitun muodollisen ottomaanivallan sijasta. Alue järjestettiin yhteishallintoon talousministeriön alaisuudessa, mikä sai jotkut pelkäämään, että itävaltalaiset suunnittelivat siitä kolmatta kuningaskuntaa Kroatian kanssa vähentämään Budapestin valtaa.
Serbian vaikutus
Serbian noustua vuosien 1912–1913 Balkanin sodissa merkittäväksi kuningaskunnaksi Ottomaanien valtakunnan kustannuksella syntyi Itävalta-Unkarissa serbikansallinen liike, joka kannatti serbien liittymistä Serbiaan. Tämä johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen serbinationalisti Gavrilo Principin murhattua arkkiherttua Frans Ferdinandin Sarajevossa 28. kesäkuuta 1914.
Itävallan sodanjulistus Serbialle
Itävalta julisti 28. heinäkuuta 1914 sodan Serbialle, mikä johti Venäjän mobilisointiin sen ja Serbian liiton kautta, ja Saksan sodanjulistukseen Venäjälle ja Venäjän liittolaiselle Ranskalle.
Itävalta-Unkarin joukot hyökkäsivät Venäjälle, mutta venäläisten vastaisku työntyi Itä-Galitsiaan. Venäjä pysäytti Saksan ja Itävallan talvihyökkäyksen Venäjän hallitsemaan Puolaan 1914. Se eteni syvemmälle Galitsiaan vuoden 1915 alussa. Italia, vaikkakin Itävallan liittolainen, pysyi aluksi puolueettomana, mutta liittyi sotaan 1915 ympärysvaltojen puolella saadakseen alueita Itävalta-Unkarilta. Sen hyökkäykset kuitenkin torjuttiin. Kesällä 1915 Saksan–Itävallan hyökkäys ajoi Venäjän Itävallan alueilta ja tuhosi kokonaisia Venäjän armeijakuntia. Vuonna 1916 Romania liittyi sotaan, mikä laajensi sodan rintaman ulottumaan Mustallemerelle saakka. Venäjä pysyi Romanian apuna vuoteen 1917, jolloin sen talous ja huolto romahtivat täysin, ja ongelmat johtivat Venäjän vetäytymiseen sodasta ja helmikuun vallankumoukseen.
Sodan aikana Itävalta-Unkarin armeijaa vaivasivat huolto-ongelmat, huono taistelutahto ja suuret tappiot, jotka alkoivat vaikuttaa sen taistelukykyyn. Sodan edetessä armeijan komento siirtyi yhä enenevässä määrin Saksan käsiin.
Itävalta-Unkarin purkautuminen
- Pääartikkeli: Itävalta-Unkarin hajoaminen
Hävityn ensimmäisen maailmansodan jälkeen valtakunta hajosi Unkarin ja Tšekkoslovakian itsenäistyttyä. Keisari Kaarle I luopui vallasta ja siirtyi maanpakoon Sveitsiin, mutta kieltäytyi luopumasta kruunusta. Itävalta julistettiin kuitenkin tasavallaksi ja valtakunnan alueet pilkottiin Saint-Germainin ja Trianonin rauhansopimuksissa. Tšekkoslovakian ja Unkarin itsenäistymisen lisäksi Itävalta-Unkariin kuuluneita alueita saivat myös Italia, Puola ja Romania, minkä lisäksi laajoja alueita yhdistettiin Serbian ja Montenegron kanssa uudeksi Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunnan valtioksi. Jäljelle jäänyt tynkä-Itävalta olisi halunnut liittyä Saksaan, mutta voittajavaltiot Ranska, Britannia ja Yhdysvallat estivät tämän, jotta Saksa ei vahvistuisi.
Politiikka
Itävalta-Unkari luotiin kompromissina vähenevän Itävallan keisarin vaikutusvallan ja unkarilaisen ylimystön kesken helmikuussa 1867. Itävallan keisarikunta oli hallinnut vuosina 1804–1867 alueita keskitetysti, mutta keisarin vaikutusvalta väheni Italialle koetun tappion jälkeen vuoden 1859 sodassa ja Saksalle Preussin-Itävallan sodassa 1866. Itävalta pyrki tukahduttamaan unkarilaisten tyytymättömyyttä, mutta nationalistit saivat tukea Venäjältä, jolle Itävallan epävakaus oli etu. Unkarissakin syntyi vallankumous Euroopan hulluna vuotena 1848–1849.
Taatakseen unkarilaisten tuen, keisari Franz Josefin oli suostuttava vaatimuksiin Unkarin historiallisen kuningaskunnan tunnustamisesta, ja hänet kruunattiin Unkarin kuninkaaksi samalla kun Unkariin perustettiin erillinen parlamentti, jolla oli oikeus säätää Pyhän Tapanin maita koskevia lakeja. Samalla unkarilaiset saivat etuoikeutetun aseman muihin merkittäviin kansallisuuksiin (romanialaiset ja slaavit) nähden.
Itävalta-Unkarilla oli kolme hallitsevaa elementtiä: Unkarin hallitus, Cisleithanian itävaltalainen hallitus ja Keisarin hallinto. Unkarilla ja Itävallalla oli omat parlamentit ja pääministerit, nämä yhdisti keisarin hallinto, joka oli teoriassa absoluuttinen, mutta käytännössä rajattu. Keisarin hallinto vastasi armeijasta, laivastosta, ulkopolitiikasta ja tulliliitosta. Joillain alueilla, kuten Galitsialla ja Kroatialla oli erityisasema ja oma hallintonsa.
Talous
Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia sattui teollisen vallankumouksen aikakaudelle, jonka aikana talouselämä oli voimakkaassa murroksessa. Teknologiset muutokset ajoivat teollistumista ja kaupungistumista. Keisarikunnan talous oli perusteiltaan kapitalistinen.
Talouskasvu keskittyi erityisesti Wienin ympäristöön ja Böömin alueille, jonne myös suuntautui voimakasta muuttoliikettä. Wienistä kehittyi merkittävä teollisuuden keskus. Böömin alue oli tunnettu huomattavista kaivoksistaan, joista mainittakoon esimerkkinä maailman ensimmäinen uraanikaivos Joachimstalissa. Itäinen Unkari pysyi keisarikunnan maatalouden sydämenä.
1900-luvun alussa suurin osa Itävalta-Unkaria koki voimakasta talouskasvua. 1870–1913 BKT:n kasvun on arvioitu olleen keskimäärin 1,45 % vuodessa, mikä oli siihen aikaan nopea kasvuvauhti ja hyvä saavutus verrattuna Britanniaan (1,00 %), Ranskaan (1,06 %) ja Saksaan (1,5 %). Kaksoismonarkia oli kuitenkin aloittanut taloudellisen modernisaation jäljessä ja sen talous oli edelleen pieni verrattuna Euroopan suurvaltoihin.[3]
Osat
Itävalta-Unkarin hallintojärjestelmä oli jäänne feodaaliajalta, jolloin kuninkaat jakoivat maita läänityksinä alamaisilleen. Eri kuningas- ja ruhtinaskunnat yhdistettiin yhteisen hallitsijan alle, mutta jako jäi. Keisarin arvonimessä lueteltiin kaikki hänen hallitsemansa maat.
- Cisleithania
- 1. Böömi † (saksaksi Böhmen)
- 2. Bukovina ‡ (saks. Bukowina)
- 3. Kärnten ‡
- 4. Krain ‡ (sloveniaksi Kranjska)
- 5. Dalmatia † (saks. Dalmatien)
- 6. Galitsia † (saks. Galizien und Lodomerien, puolaksi Galicja, ukrainaksi Галичина (Galitšina), romaniaksi Galiția)
- 7. Küstenland
- 8. Ala-Itävalta ‡+ (Österreich unter der Enns)
- 9. Määri³ (saks. Mähren)
- 10. Salzburg ‡
- 11. Sleesia ‡ (saks. Schlesien)
- 12. Steiermark ‡ (sloveniaksi Štajerska)
- 13. Tiroli⁴ (saks. Tirol)
- 14. Ylä-Itävalta ‡+ (saks. Österreich ob der Enns)
- 15. Vorarlbergin maa (osa Tirolia)
- Transleithania
- 16. Unkarin kuningaskunta (saks. Ungarn, unk. Magyarország)
- 17. Kroatia ja Slavonia (saks. Kroatien und Slawonien, unk. Horvát-Szlavónország) (Unkarin kuningaskunnan alaisuudessa, autonomisena alueena)
- Fiumen vapaakaupunki (saks. Stadt Fiume mit Gebiet, unk. Fiume város és területe; nyk. Rijeka) (corpus separatumina Unkarin kuningaskunnan alaisuudessa)
- 18. Bosnia ja Hertsegovina (saks. Bosnien-Herzegowina, unk. Bosznia-Hercegovina) (Itävallan ja Unkarin yhteishallinnossa)
Merkkien selitys:
- † kuningaskunta (Königreich)
- ‡+ arkkiherttuakunta (Erzherzogtum)
- ‡ herttuakunta (Herzogtum)
- ³ rajakreivikunta (Markgrafschaft)
- ⁴ suuriruhtinaskunta (Gefürstete Grafschaft)
Väestöjakauma
Lähteet
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Itävalta-Unkari Wikimedia Commonsissa
