Type a search term to find related articles by LIMS subject matter experts gathered from the most trusted and dynamic collaboration tools in the laboratory informatics industry.
Sotatalous Suomessa toisen maailmansodan aikana -artikkeli käsittelee muun muassa niitä toimia ja päätöksiä, joilla Suomen tasavallan hallinto tavoitteli valtakunnan koko talouselämän sopeuttamista sodan ajan vaatimuksiin. Lisäksi artikkeli käsittelee muun muassa yksityisiin ihmisiin, talouselämään sekä tuotantolaitoksiin kohdistuneita haasteita toisen maailmansodan ajan Suomessa. Suomen taloudellisten resurssien vähäisyys vaikutti yhtä lailla sekä Suomen armeijan kuin muunkin väestön toimintaedellytyksiin sekä selviytymismahdollisuuksiin sodan oloissa.
Suomen puolustusvoimien materiaalisen perustan loi se sotamateriaali, jonka Venäjän armeija oli jättänyt poistuessaan Suomen sisällissodan aikana tai heti sen jälkeen. Suomeen jäänyt sotamateriaali käsitti huomattavia määriä muun muassa jalkaväen ja tykistön aseistusta.[1]
1920-luvun puolenvälin jälkeen Suomessa perustettiin kaksikin parlamentaarista komiteaa suunnittelemaan valtakunnan puolustamiseen liittyviä toimia niin taloudellisen kuin sotilaallisenkin valmistautumisen osalta. Komiteoiden saavuttamat tulokset jäivät kuitenkin vain suositusten asteelle.[2]
Vuosina 1923–1926 toiminut puolustusrevisioni esitti silloisen käsityksen mukaisesti puolustusvalmiuden järjestelmällistä kehittämisohjelmaa. Kehittämisohjelman mukaan puolustusvoimien olisi tullut käsittää noin 300 000 miestä jakautuen muun muassa 13–14 divisioonaan, ilmapuolustusjoukkoihin, merivoimiin sekä kotiarmeijaan. Kehittämisohjelma sisälsi myös ehdotuksen vuodet 1927–1936 kestävästä perushankintaohjelmasta, jonka tavoite olisi ollut puolustusvoimien täydellisessä varustamisessa mahdollisesti tulossa olevan sodan varalle. Suunnitelman mukaisen varustautumisohjelman kustannukset olisivat olleet noin 2 640 miljoonaa silloista markkaa. Puolustusrevisionin tärkeimmäksi saavutukseksi voidaan kuitenkin laskea puolustusneuvoston perustaminen keväällä 1924 tasavallan presidentin armeijaa koskevien päätösten suunnittelua ja käsittelyä varten.[1]
Vuosikymmenen lopulla vuonna 1929 valtioneuvosto sai kuitenkin perustettua Taloudellisen puolustusneuvoston, joka pystyi suunnittelemaan mahdollisen sotatilan vaatimia toimenpiteitä hieman pidemmälle kuin tuloksettomaksi jääneet komiteat.[2]
Talvisodan aikana sotatalouden rahoittaminen perustui kolmeen eri lähteeseen, joista ehdottomasti tärkein oli Suomen valtion Suomen pankista ottamat lainat. Toiseksi valtio otti lainaa sieltä, mistä sitä oli saatavilla ja kolmantena tulivat mukaan ne varat, joita saatiin lahjoituksina eri maista. Kahta viimeistä rahoituskeinoa käytettiin lähinnä ulkomailta tapahtuneiden sotatarvikkeiden hankinnan rahoittamiseen.[3]
Valtion lainanotto Suomen pankista tarkoitti käytännössä sitä, että valtio otti kasvaneiden puolustusmenojensa rahoittamiseksi lainaa Suomen pankilta, joka taas painoi lisää rahaa menojen kattamiseksi. Kyseessä oli siis tyypillinen setelirahoitus, joka perinteisen näkemyksen mukaan oli syypää taloudessa ilmenneisiin inflaatiopaineisiin jotka eivät kuitenkaan vielä talvisodan aikana johtaneet merkittäviin ongelmiin.[4] Chartalistisen mukainen näkemyksen budjettivajeet jo itsessään lisäävät talouden rahoitusvarallisuutta, lisäten näin talouden kokonaiskysyntää ja ovat omiaan liian suurina aiheuttamaan inflaatiopaineita huolimatta siitä miten ne ovat rahoitetut.[5] Suomen valtio rahoitti sodankäyntiään myös muulla, kotimaisella lainanotolla. Suomen pankista ja yksityisiltä markkinoilta otetuilla lainoilla kerättiin vuonna 1939 noin 800 miljoonaa markkaa ja seuraavana vuonna peräti neljä miljardia markkaa. Vuoden 1940 lainanotosta merkittävä osa ei kohdistunut suoraan talvisodan aiheuttamiin kustannuksiin vaan muun muassa puolustusvalmiuden kohottamiseen välirauhan aikana.[4]
Valtion talouden rahoitusmahdollisuuksia talvisodan aikana kavensi huomattavasti myös ulkomaankaupan lähes täydellinen tyrehtyminen, joka vähensi muun muassa tullimaksujen tuottoa. Lisäksi valtion tuloja vähensi puolustusvoimien palvelukseen kutsuttujen henkilöiden tuloverotuottojen merkittävä aleneminen.[6]
Suomalaisen teollisuuden mobilisointi suoritettiin käytännössä vasta sodan jo sytyttyä 30. marraskuuta 1939. Sotaa ennen sotatarvikkeiden valmistukseen varatuista noin 500 tuotantolaitoksesta vain 126 oli ehtinyt saanut koetilauksia tai jo valmistaa sotamateriaalia puolustusvoimien tarpeisiin.[7]
Sotateollisuuden käynnistäminen sodan ollessa jo käynnissä osoittautui vaikeaksi, koska valmistelut olivat jääneet rauhan aikana pahasti kesken. Sotatarvikkeiden tuotannon aloittaminen kesti osalta tuotantolaitoksia jopa vuoden ajan.[7]
Suomessa valmistettiin talvisodan aikana vain kevyimpiin kaliiberiluokkiin kuuluvia aseita. Näistä aseista kiväärikaliiberisten aseiden tuotanto oli osin jopa melko runsasta. Pistoolikaliiberisten aseiden (etenkin konepistoolien) tuotanto oli merkittävää. Näiden lisäksi tuotettiin vain vaatimaton määrä 37 mm:n pst-tykkejä (105 kpl) ja merkittävämpi määrä 81 mm:n kranaatinheittimiä (272 kpl).[8]
Ampumatarvikkeissa käsiaseiden ammusten tuotantomäärät olivat merkittäviä, mutta suurikaliiberisempien aseiden ammusten tuotanto ei missään vaiheessa vastannut edes kulutusta. Suurimmat tuotannon ongelmat kohdistuivat etenkin tykistön ampumatarvikkeiden valmistukseen. Hankalimmiksi osoittautuivat muun muassa tykistön hylsyjen, sytyttimien ja pohjanallien valmistus. Kriittisimmillään esim. kranaatinheittimien ammusten valmistuskapasiteettia ei pystytty juurikaan käyttämään hyväksi, koska sytyttimien valmistus laahasi pahasti jäljessä. Sodan loppuvaiheissa pystyttiin valmistamaan noin 6 000 heittimen kranaattia vuorokaudessa, mutta sytyttimiä valmistui samassa ajassa vain 1 200 kappaletta.[7]
Kotimainen teollisuus oli valmistautunut valmistamaan vain tärkeimpiä raskaamman kaluston ammuksista (81 mm krh, 76 mm, 107 mm, 122 mm ja 152 mm). Muiden asekaliiberien osalta oltiin kokonaan tuonnin varassa tai jouduttiin tyytymään siihen, mitä varastoissa sattui olemaan. Sodan aikana ulkomailta saatiin hyvinkin erikaliiberista tykistökalustoa, joiden mukana hankittiin myös ampumatarvikkeita, koska ampumatarvikkeille ei ollut saatavissa täydennystä kotimaasta.[9]
Elintarvikkeiden hankkimiseksi puolustusvoimille puolustusministeriön intendenttiosaston alaisuuteen perustettiin YH:n aikana kolme elintarvikekeskusvarikkoa (rauhanaikaisista muonavarikoista vain MV 1 jäi huolehtimaan Helsingin alueella olevien joukkojen muonatäydennyksestä). Joulukuussa 1939 perustettiin lisäksi 3 uutta elintarvikekeskusvarikkoa. Ekesk.V:den tehtävänä oli hankkia kullekin määrätyltä hankinta-alueelta muun muassa perunan, vihannekset, herneet, lihatuotteet sekä hevosten rehuksi käytetyn kauran ja korsirehun. Lisäksi keskusvarikot hankkivat yhteistyössä Valion kanssa voin ja juuston. Jauhojen ja ryynien tilaukset lähetettiin valtion viljavaraston kautta myllyille.[10]
Talvisodan aikana elintarvikkeiden hankkiminen puolustusvoimien tarpeisiin ei tuottanut mainittavia vaikeuksia ja yhteistyö Kansanhuoltoministeriön kanssa toimi ilman merkittäviä ongelmia. Säännöstelymääräyksin herneet takavarikoitiin 7. joulukuuta ja sodan aikana myös tee jouduttiin takavarikoimaan puolustusvoimien käyttöön. Rintamalle toimittaminen tapahtui pääsääntöisesti junilla päämajan ennakkoon (5–6 vrk) varikoille tekemien tilausten perusteella. Elintarvikejunat oli kuormattu kahteen ”moduuliin”, joissa molemmissa oli kaksi kokonaisen divisioonan päivittäistä kulutusta vastaava määrä elintarvikkeita.[11]
Talvisodan aikana merkittävin ongelma elintarvikkeiden rintamalle toimittamisen suhteen oli näkkileivän riittämätön valmistuskapasiteetti. Kun kokonaistarve oli noin 180 tonnia vuorokaudessa, sitä pystyttiin valmistamaan vain noin 60 tonnia vuorokaudessa. Vaje korvattiin muilla leipälaaduilla. Perunan osalta jouduttiin turvautumaan lähinnä sotatoimialueelle jääneisiin varastoihin, sillä kuivatun perunan valmistus aloitettiin vasta tammikuussa 1940 ja tuoreen perunan kuljettaminen kotialueelta ankarassa pakkasessa olisi johtanut väistämättä tuotteiden pilaantumiseen. Mainitusta syystä lähes suomen koko makaronin tuotanto otettiin puolustusvoimien tarpeisiin. Lihasäilykkeitä hankittiin kotimaasta, muun muassa 660 000 kg naudanlihaa ja 216 000 kg sianlihaa.[12]
Talvisodan aikana puhuttiin yleisesti niin sanotusta Malli Cajanderista, joka tarkoitti puolustusvoimien sotilaiden henkilökohtaisen varustuksen puutteellisuutta. Vuoden 1938 perushankintaohjelman mukaan sotilaille oli tarkoitus hankkia vain sotilaslakki, vyö, kokardi, leipälaukku sekä kenttäpullo, jonka lisäksi varsinaisille taistelujoukoille suunniteltiin hankittavaksi ase- ja päällystakki. Ohjelmaan ei kuulunut alusvaatetusta ja kylmyyttä vastaan tarvittavia villa- ja turkisvarusteita vaan ne oletettiin saatavan kutsuntamääräysten mukaisesti jokaisen sotilaan siviilivarusteistaan mukaanottamana. Perushankintaohjelmassa laskettiin, että yllä mainitun perusvarustuksen hankkimiseksi olisi tarvittu noin 270 miljoonaa markkaa (vuoden 2011 euroina n. 87,5 miljoonaa), joilla olisi voitu varustaa perustamissuunnitelmien mukainen noin 275 000 miehen vahvuinen armeija. Perushankintaohjelmassa tarkoitukseen varattiin kuitenkin vain noin 50 miljoonaa markkaa, joista ennen YH:n julistamista ehdittiin käyttää vaivaiset 10 miljoonaa markkaa. Toki puolustusvoimilla oli myös rauhan vuosina kertynyttä varastoa varusesineistä rauhan ajan armeijaa varten, jotka voitiin jakaa YH:n yhteydessä perustettaville joukoille. YH:n ja talvisodan aikana tehdyt hankinnat koti- ja ulkomailta olivat täysin riittämättömiä etenkin siksi, että puolustusvoimien miesvahvuus nousi sodan loppuun mennessä yli 400 000:een mieheen.[13]
Suomen puolustusvoimat saivat talvisodan aikana (ja sen jälkeen) useilta mailta erilaisia sotatarvikkeita, joista osa saapui maahan vasta rauhan solmimisen jälkeen. Käytännössä sodan aikana Suomeen saapuneesta materiaalista vain osa ehti mukaan varsinaiseen taistelutoimintaan. Kokonaisuudessaan Suomen puolustusvoimien ostaman ja saaman materiaalin arvon laskettiin (toukokuun lopulla 1940 laaditun arvion perusteella) olleen noin 4,6 miljardia markkaa, joka vuoden 2008 euroiksi muutettuna tarkoittaa noin 1, 474 miljardin euron summaa [14]. Lisäksi Suomi vastaanotti merkittävää kansainvälistä humanitääristä apua.
Vuonna 1938 hyväksytyn puolustusvoimien perushankintaohjelman mukaan sotatarvikkeiden hankintaan olisi tullut käyttää seuraavan seitsemän vuoden aikana noin 2,7 miljardia markkaa.[15]
Suomalaiset saivat talvisodan aikana vallinneisiin olosuhteisiin ja maan taloudellisiin resursseihin nähden merkittävän sotasaaliin. Sotasaaliin arvoa nosti se, että vallattu sotamateriaali osoittautui suurelta osin moderniksi ja hyväkuntoiseksi. Lisäksi saaliiksi saadun materiaalin käyttöarvoa lisäsi se, että muun muassa jalkaväkiaseistuksen osalta kaliiberit olivat yhdenmukaisia suomalaisten omien aseiden kanssa. Saadun sotasaaliin tilastoinnissa esiintyy ristiriitaisuuksia, jotka johtuvat muun muassa vallatun materiaalin ilmoittamatta jättämisestä sekä sen myöhemmästä tuhoutumisesta.[16]
Sotasaalismateriaalia otettiin käyttöön välittömästi sen valtaamisen jälkeen, jolloin etulinjassa taistelevien suomalaisjoukkojen tulivoima kasvoi välittömästi. Suuri osa sotasaaliista jouduttiin kuitenkin lähettämään kotirintamalle huollettavaksi ja korjattavaksi. Raskaamman aseistuksen osalta (esim. tykistö) jouduttiin kuitenkin ennen rintamalle lähettämistä hankkimaan valmiin tuliyksikön muu kalusto ja vetokalusto sekä kouluttamaan henkilöstö. Esimerkiksi sotasaaliiksi saaduista 138 tykistä ehdittiin talvisodan aikana palauttaa rintamalle taistelukäyttöön valmiina tuliyksiköinä vain 44 asetta.[16]
Ennen sotaa arvioitiin elintarviketilanteen heikkenevän merkittävästi mahdollisen sodan syttyessä. Valtiovalta varautui asiaan muun muassa perustamalla Kansanhuoltoministeriön, joka aloittikin säännöstelytoimenpiteet jo lokakuun alussa 1939 julistamalla sokerin ja siirapin säännöstelyn alaisiksi. Kuun lopulla aloitettiin valtioneuvoston päätöksellä kahvin säännöstely, joka johti aluksi kahvin korvikkeen valmistuksen aloittamiseen. Myöhemmin tilanne kehittyi vuoden 1943 aikana kokonaan kahvittoman kauden alkamiseen ja käyttöön tuli kahvin vastike.[17][18]
Elintarvikkeiden osalta lähtötilanne oli kuitenkin hyvä vuoden 1939 sadon täytettyä odotukset ja sadonkorjuun onnistuttua ennen YH:n julistamista. Tämän vuoksi tavanomaisia peruselintarvikkeita oli saatavilla lähes normaalisti, mutta ajoittaisia toimitusvaikeuksia ilmeni esimerkiksi rataverkkoon kohdistuneiden pommitusten haitatessa elintarvikkeiden kuljetuksia. Säännöstelyn piiriin kuului lähinnä jo mainittujen kahvin ja sokerin lisäksi muun muassa tee. [19]
Jatkosodan ajalta tunnetuksi tullut säännöstelymääräyksien kiertäminen eli musta pörssi ei vielä talvisodan aikana päässyt sanottavasti nostamaan päätään. Elintarviketilanteen heikkenemistä esti omalta osaltaan myös ulkomailta myötätunnon eleenä saadut avustukset. Rahallisten avustusten ohessa Suomeen saapui muun muassa elintarvike- ja vaatelähetyksiä.[20]
Talvisodan aikana liikenneoloihin vaikutti merkittävimmin moottoriajoneuvojen ja hevosten ottaminen puolustusvoimien käyttöön, polttoaineen säännöstely sekä sotatoimien aiheuttamat häiriöt ja tappiot. Näiden tekijöiden vuoksi erilaisten kuljetusten toteuttaminen hankaloitui ajoittain merkittävästikin.
Suomen puolustusvoimilla oli ennen YH:n julistamista vain 95 henkilö- ja 134 kuorma-autoa sekä 85 erikoisajoneuvoa. Siviilistä YH:n aikana pakko-otetut autot mukaan lukien oli kokonaismäärät marraskuussa 1939 nousseet 1 197 henkilö- ja 4 423 kuorma-autoon, joiden lisäksi puolustusvoimilla oli muun muassa 494 linja-autoa ja 186 moottoripyörää. Myöhemmin sodan aikana otettiin armeijan käyttöön siviilistä vielä noin tuhat kuorma-autoa, joista korjaamalla saatiin käyttöön noin 500 autoa. Ulkomailta saatiin sodan aikana hankituksi hieman yli 300 kuorma-autoa (Ruotsista 240 kpl ja Tanskasta lahjaksi 50 kpl). Lisäksi osa sotasaaliina saaduista n. 330: kuorma-autosta kunnostettiin jo sodan aikana joukkojen käyttöön. Moottoriajoneuvojen otot kohdistuivat erityisesti käyttökelpoisimpaan osaan kalustoa, joten ottojen vaikutus siviilielämän kuljetuksiin oli hyvin merkittävä.[21]
Hevosia puolustusvoimilla oli ennen YH:n julistamista noin 4 700 yksilöä. Koko maassa täysi-ikäisten hevosten kokonaismäärä syksyllä 1939 oli noin 318 000 hevosta (joiden lisäksi maassa oli noin 60 000 alle kolmevuotiasta hevosta). Puolustusvoimien tarpeisiin otettiin YH:n aikana noin 60 000 hevosta eli lähes viidennes kokonaismäärästä. Marras-joulukuussa osa hevosista kotiutettiin, mutta suurin osa kutsuttiin takaisin palvelukseen myöhemmin sodan aikana muun muassa paikkaamaan yhteensä 8 200 hevosen kokonaistappioita. Sodan aikana puolustusvoimille otettiin kaikkiaan noin 12 000 hevosta lisää ja armeijan hevosvahvuus vaihteli 54 ja 64 tuhannen välillä. Hevosten palvelukseenotossa periaatteena oli se, että maatilan ainoata hevosta ei määrätty palvelukseen, mutta hevosten palvelukseen siirtyminen vaikutti luonnollisesti siviilielämän kuljetustarpeiden (etenkin metsätöiden) suorittamiseen.[21]
Puolustusvoimien materiaalihuollon kotialueelta sotatoimialueelle suunniteltiin tapahtuvan pääosin rautateitse (vähäisin osin myös vesitse). Valtion rautatiet joutuivatkin kovan tehtävän eteen, mutta ne suoriutuivat tehtävästään pääosin hyvin. Rautatiekuljetusten järjestämisessä ongelmiksi muodostuivat muun muassa pommitukset, jotka aika ajoin katkaisivat tiettyjä rataosuuksia ja tuhosivat kiskokalustoa. Sodan aikana noin kolmannes veturikalustosta (243 kpl) ja noin kymmenesosa (n. 2 000 kpl) junanvaunuista tuhoutui tai vaurioitui neuvostoilmavoimien pommitusten vaikutuksesta. Tällä kaluston vähenemisellä oli merkittävä vaikutuksensa VR:n kykyyn järjestää kuljetuksia myös siviilitarpeiden tyydyttämiseksi.[22]
Poltto- ja voiteluaineiden saatavuuden turvaamiseksi perustettiin puolustusministeriöön erityinen toimisto, joka aloittikin pian perustamisensa jälkeen toimenpiteet ko. aineiden maassa olevien määrien selvittämiseksi ja niiden säännöstelemiseksi. Toimiston antamien määräysten perusteella muun muassa bensiinin viikkokulutusta pystyttiin laskemaan merkittävästi säännöstelytoimenpitein. Sodan syttyessä maassa oli varastoituna muun muassa 35 536 tonnia moottoribensiiniä, 5 820 tonnia moottoripetrolia, 9 300 tonnia naftaa ja 8 000 tonnia lentokoneille tarkoitettua bensiiniä. Säännöstelytoimenpitein kulutus saatiin kuitenkin pysymään sodan aikana moottoribensiinin osalta noin 10 000 tonnina kuukaudessa ja lentobensiinin osalta noin 600 tonnina kuukautta kohden. Nestemäisten polttoaineiden tuonti laahasi koko ajan kulutuksen jäljessä ja käytännössä jouduttiin turvautumaan olemassa oleviin varastoihin.[23]
Polttoainetilanteen helpottamiseksi kiirehdittiin myös puukaasutinautojen kehittelyä, mutta sodan loppuun mennessä kotialueella oli käytössä vain noin 200 puukaasuttimella varustettua autoa, joten talvisodan aikana kyseisellä käyttövoimalla varustetuilla autoilla ei ollut käytännön merkitystä polttoaineiden riittävyyden turvaamisessa.[24]
Talvisodan alussa työvoimatilanne pysyi vielä kohtuullisena, mutta sotatarviketeollisuuden käynnistyessä hiljalleen vuodenvaihteen jälkeen alkoi useammallakin alalla olla suoranaista pulaa työvoimasta. Eräillä aloilla työvoimapulaa pyrittiin helpottamaan muun muassa ulkomailta (lähinnä Ruotsista ja Tanskasta) hankitulla työvoimalla. Vaikeuksista huolimatta ja eräiden tuotannonalojen lähes täydellisestä pysähtymisestä huolimatta työvoimapula ei kuitenkaan talvisodan aikana vaikuttanut merkittävästi maanpuolustuksen suoriutumiskykyyn, koska naiset ehtivät kouluttautua riittävästi ottamaan vastaan asevoimien palvelukseen kutsuttujen miesten tehtäviä talouselämän eri sektoreilla. Talvisodan loppua kohden työvoimatilanne kuitenkin kiristyi nopeasti, koska asepalvelukseen kutsuttiin koko ajan lisää miespuolista väestöä ja sotateollisuus tarvitsi laajentuessaan koko ajan uutta työvoimaa.[25]
Jo ennen talvisodan syttymistä Suomessa siirtyi ja siirrettiin väestöä uhanalaisilta alueilta turvallisempina pidetyille seuduille. Aivan itärajan läheisyydestä ja suurimmista kaupungeista lähti sisemmän Suomen maaseudulle runsaasti väkeä, eikä noita ryhmiä juurikaan pidetty toisistaan poikkeavina. Juuri ennen sodan syttymistä osa väestöstä palasi takaisin muun muassa koulujen jatkettua toimintaansa marraskuussa 1939. Sodan sytyttyä varsinkin rajaseuduilta ja suurista kaupungeista olikin sitten jo lähdettävä osin jopa välittömästi pakoon. Evakuointi epäonnistui osin joissain Itä-Suomen kunnissa siten, että noin 1 900 siviiliä jäi maahan hyökänneen puna-armeijan ”vangeiksi”. Voimassa oli ollut jopa suoranaisia sisäministeriön antamia määräyksiä olla lähtemättä liikkeelle.[26]
Sodan sytyttyä rintamalinjojen siirtyessä kohti länttä oli väestön evakuointeja jatkettava siten, että ennen sodan loppumista oli sotatoimialueelta evakuoitu kaikkiaan noin 330 000 henkeä. Välittömästi sotatoimien päättymisen jälkeen oli lisäksi noin 100 000 ihmisen vielä siirryttävä nopealla aikataululla valtakunnan uuden rajan länsipuolelle. Suomessa siirtynyt väestö majoitettiin lähinnä yksityistalouksiin, eikä varsinaisia pakolaisleirejä perustettu, mihin osasyynä on varmasti ollut paenneiden henkilöiden suuri määrä ja majoituskapasiteetin rakentamisen mahdottomuus vallinneen aikataulun puitteissa sääolot huomioiden. Ratkaisu osoittautui sittemmin sangen onnistuneeksi, vaikka ongelmia toki esiintyikin.[26]
Ongelmista merkittävin oli siirtyneen väestön taloudellisen toimeentulon turvaaminen. Siirtoväen taloudellisesta toimeentulosta vastasi viime kädessä valtio, mutta samalla siirtyneen väestön edellytettiin osallistuvan työhön uusilla asumisalueillaan ja näin osallistumaan yhteisiin sotaponnisteluihin. Työtehtävien organisointi otti luonnollisesti aikaa ja vasta hiljalleen päästiin siihen, että työvoimaa ohjautui muun muassa työvoimapulan vaivaamaan, energiatuotannon kannalta välttämättömään, polttopuiden tekoon. Suuri osa siirtoväestöstä eli kuitenkin käytännössä valtion antamien tukien varassa, mikä omalta osaltaan rasitti valtiontaloutta. Toisena ongelmana voidaan pitää siirtoväen ja heidät vastaanottaneen väestön keskinäisissä suhteissa tapahtuneita ongelmia. Käytännössä kahden, hyvinkin toisistaan poikkeavan, kulttuuripiirin kohtaaminen ei aina sujunut ongelmitta jouduttaessa majoittumaan samaan pihapiiriin tai rakennukseen kuukausien ajaksi.[27]
Välirauhan aikaa voidaan pitää ajanjaksona, jonka aikana valtakunnan talouselämä sopeutettiin valtiojohdon määräyksin ja talouselämän sopeutuessa myös omaehtoisesti muuttuneeseen toimintaympäristöön. Välirauhan aikana luotiin Kansanhuoltoministeriön määräyksin järjestelmällinen säännöstelytalous talvisodan ja välittömästi sen jälkeisen ajan hapuilun sijaan.[28]
Samanaikaisesti vakiinnutettiin myös talvisodan aikana luotu sotataloudellinen johto-organisaatio, jossa puolustusvoimien hankinnoista vastaavan kenraalimajuri Leonard Grandellin asema vakiintui puolustusministeriössä työskentelevän Sotatalouspäällikön tehtävässä. Sotatalouden johto-organisaatio sai välirauhan aikana muutenkin muodon, jota ei sittemmin enää ollut tarkoituksenmukaista muuttaa kuin pieniltä osin.[29]
Talvisodan aikana säännöstelyn piiriin joutui melko vähäinen määrä elintarvikkeita (mm. sokeri, siirappi ja kahvi). Yhtenä käytännön syynä tähän oli muun muassa se, että jo yksinomaan ostokorttien jakaminen olisi tuottanut lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia kansalaisten hakeuduttua itärajan tuntumasta ja suurista kaupungeista pakoon sotatoimia ja pommituksia hyvinkin eri puolille Suomea. Moskovan välirauhan solmimisen jälkeen elintarvikkeiden säännöstelyyn asettaminen laajeni nopeasti uusiin tuotteisiin ja tuoteryhmiin.[30]
Välirauhan aikana elintarviketilanteen todettiin nopeasti heikkenevän. Syynä tähän olivat muun muassa luovutetuille alueille jäänyt maatalousmaa (n. 10 % peltojen kokonaispinta-alasta) ja ulkomaankaupan voimakas lasku, josta johtuen muun muassa ulkomailta ennen sotaa tuotujen lannoitteiden määrä laski romahdusmaisesti. Kolmantena tekijänä elintarviketilanteen heikkenemisessä oli talvisodan aikana ja heti sen jälkeen tapahtunut karjan määrän voimakas lasku. Lisäksi kesä 1940 oli sääoloiltaan hyvin kuiva, joka osaltaan laski maatalouden tuotantomääriä. Erilaisia elintarvikkeita asetettiin säännöstelyn piiriin hieman eri aikoina, mutta vuoden 1940 loppuun mennessä elintarvikkeiden säännöstely kattoi jo lähes kaikki tärkeimmät elintarvikkeet ja nautintoaineet. Ravintorasvat, lihatuotteet ja maito sekä maitotuotteet olivat säännöstelyn piirissä vuoden lopussa. Merkittävimmän poikkeuksen muodosti peruna, jota ei välirauhan aikana asetettu säännöstelyn piiriin.[31]
Välirauhan aikana luotiin Suomen sota-aikainen talouspolitiikka ja sen osana myös säännöstelyjärjestelmä, joka ei koskenut pelkästään elintarvikkeita vaan myös hyvin suurta osaa muita välttämättömiä hyödykkeitä. Välirauhan aikana saatiin luotua jonkinasteinen tasapainotila kysynnän ja tarjonnan välillä, mutta jatkosodan osoittauduttua pidempikestoiseksi kuin aluksi oli uskottu tai toivottu järkkyi tasapainotila merkittävästi. Jatkosodan alusta pystyttiin selviytymään jo hankittujen varastojen turvin, mutta varastojen loputtua keväällä 1942 oli kansakunta käytännössä jo nälänhädän partaalla.[32]
Välirauhan aikana elintarvikkeiden ohella monet muutkin tuotteet ja hyödykkeen siirtyivät säännöstelyn piiriin. Syksyn 1940 aikana muun muassa saippua ja muut puhdistusaineet sekä vaatteet ja jalkineet säännösteltiin.[33]
Talvisodan jälkeen maaliskuun lopulla Suomessa arvioitiin (mm. maan hallituksen ja talouselämän johdon välisessä neuvottelussa) mahdollisuuksia käydä ulkomaankauppaa ja tehtiin vertailuja eri vaihtoehtojen välillä. Pääasiallisina vaihtoehtoina tarkasteltiin toisaalta Saksaa ja toisaalta länsiliittoutuneita (lähinnä Isoa-Britanniaa). Suomessa päädyttiin ratkaisuun kauppasuhteiden kehittämisestä Ison-Britannian kanssa. Suomen hallituksen päällimmäisenä tavoitteena oli pyrkiä sopimukseen, jolla turvattaisiin väestön huollon turvaaminen nopeasti heikkenevässä elintarviketilanteessa. Tavoitteeseen päästäkseen Suomen johdon oli hyväksyttävä Ison-Britannian vaatimukset asettautumisesta länsiliittoutuneiden riveihin Saksaa vastaan käytävässä sodassa.[34][35]
Saksan aloitettua hyökkäyksensä Tanskaan ja Norjaan 9. huhtikuuta 1940 Suomen asema muuttui hyvin nopeasti heikommaksi ulkomaankaupan mahdollisuuksien suhteen ja Iso-Britannia ilmoittikin jo 18. huhtikuuta sotataloussopimuksen peruuntumisesta. Suomen yhteyksien länsiliittoutuneisiin katkettua kesäkuun alussa 1940 tilanne maassa oli hyvin tukala. Suomessa koettiin yleisesti, että maa oli joutunut itselleen vihamielisten voimien saartamaksi. Kaiken lisäksi Neuvostoliitto toteutti Baltian maiden miehityksen 15. ja 17. kesäkuuta alkaen (ensin mainittuna päivänä alkoi Liettuan ja jälkimmäisenä päivänä sekä Viron että Latvian miehittäminen). Touko-kesäkuussa Saksan suhtautuminen Suomeen muuttui nopeasti ja lähes täydellisesti. Saksan kasvava kiinnostus itään merkitsi Suomen strategisen aseman muuttumista oleellisesti. Suomelle ryhdyttiin kaavailemaan omaa osaa itään suuntautuvassa hyökkäyksessä. Saksan ja Suomen poliittinen lähentyminen sai konkreettisen muodon jo 29. kesäkuuta 1940 solmitun kauppasopimuksen muodossa. Sopimus oli suomalaisten kannalta jopa yllättävän laaja ja edullinen. Suomalaiset esittivät toiveenaan myös sotatarvikkeiden hankkimisen Saksasta, mihin saksalaiset eivät vielä heinäkuussakaan 1940 suostuneet. Tilanne tässäkin suhteessa muuttui jo elokuussa, jolloin saksalainen upseeri saapui Suomeen tarjoamaan sopimusta joka sisälsi mahdollisuuden sotatarvikkeiden hankkimiseen Saksasta ja samalla saksalaisten joukkojen läpikulusta Suomen alueen kautta Norjan pohjoisosiin. Suomessa neuvottelutarjous tulkittiin enemmänkin poliittiseksi tueksi ja siihen tartuttiin. Saksalaiset eivät tässä vaiheessa halunneet rasittaa suhteitaan Neuvostoliittoon, joten sotatarvikekaupan hoidettiin bulvaanien välityksellä.[36][37]
Suomen siirtyminen Saksan etupiiriin tarkoitti suomalaisten kannalta sitä, että muun muassa Saksasta saadut elintarvike-erät poistivat pahimmat ongelmat kansanhuollon suhteen. Samalla Suomi joutui kuitenkin tilanteeseen, jossa Saksalla oli jatkossa mahdollisuudet painostaa Suomea poliittisesti. Tätä mahdollisuutta Saksa sittemmin käyttikin jatkosodan aikana. Suomen ulkomaankauppa Saksan kanssa jatkui kuitenkin keskeytymättä koko välirauhan ajan. Lähes samanaikaisesti Saksan kanssa tehdyn kauppasopimuksen kanssa Suomi solmi 28. kesäkuuta 1940 vastaavan kauppasopimuksen myös Neuvostoliiton kanssa. Tämän sopimuksen merkitys jäi kuitenkin huomattavasti vähäisemmäksi.[38]
Talvisodan päätyttyä Suomessa oleva sotamateriaali luetteloitiin ja arvioitiin niiden määrien ja käyttökelpoisuuden selvittämiseksi. Merkittävimmät puutteet käytettävissä olevassa sotamateriaalissa havaittiin muun muassa erilaisten tykkien (kenttä-, ilmatorjunta- ja panssarintorjunta) puutteena. Ulko- ja kotimaisia hankintoja sekä sotasaalismateriaalin kunnostamista pyrittiin tehostamaan. Kevään ja kesän 1940 aikana Suomeen saapui erilaista, jo aiemmin tilattua, sotamateriaalia.[39]
Saksan katkaistua Suomen kauppayhteydet länteen miehittämällä Tanskan ja Norjan alkukesään 1940 mennessä ei Suomessa uskottu sotamateriaalia olevan juurikaan enää saatavilla mistään. Saksa oli pidättänyt osan Suomeen matkalla olleista sotatarvikkeista muun muassa Norjan satamiin. Tilanne kuitenkin muuttui jo elokuussa 1940 Saksan kiinnostuttua Suomesta mahdollisena liittolaisena Neuvostoliittoon tapahtuvan hyökkäyksen vasemman sivustan turvaajana.[40][41]
Sotamateriaalitilanne Suomessa oli parantunut jo talvisodan aikana, mutta Moskovan välirauhan ajan viitenätoista kuukautena materiaalinen puolustusvalmius kohentui entisestään muun muassa kunnostetun sotasaalismateriaalin, kotimaassa tuotettujen ja ulkomailta ostettujen sotatarvikkeiden myötä. Välirauhan aikaisten sotamateriaalin lisähankintojen ansiosta jatkosotaan lähdettäessä oli Suomen puolustusvoimien kokonaisvahvuus nostettavissa noin 500 000 mieheen. Materiaalitilanteen suotuisasta kehittymisestä huolimatta on muistettava, että Suomen puolustusvoimat olivat edelleen sangen pienen ja taloudellisilta resursseiltaan vähäisen maan armeija.[42]
Talvisodan jälkeen kesään 1940 mennessä tapahtuneen kenttäarmeijan kotiuttamisen päätyttyä puolustusvoimien varastoissa oli laadultaan kirjavaa sotamateriaalia, joka oli pääosin kuitenkin osoittautunut käyttökelpoiseksi sotatilanteessa. Sotamateriaalia ei kuitenkaan ollut riittävästi uusissa suunnitelmissa olleen, noin puolen miljoonan miehen, kenttäarmeijan tarpeisiin. Asehankintoja jatkettiin niin kotimaasta kuin ulkomailta.[43]
Moskovan välirauha vaikutti merkittävästi Suomen liikenneoloihin jo muutenkin maailmansodan syttymisen jälkeen muuttuneissa olosuhteissa, joissa maailmansodan eri osapuolet sääntelivät muun muassa merenkulkua erilaisin rajoituksin. Suomen osalta merkittävimmät muutokset liikenneoloihin itse rauhansopimuksesta johtuen olivat välittömästi sodan jälkeen muun muassa Hangon talvisataman luovuttaminen Neuvostoliitolle sekä Saimaan kanavan ja uuden rajan itäpuolelle joutuneen rataverkon käytöstä poistuminen. Lisäksi Neuvostoliitolle jouduttiin luovuttamaan merkittävä määrä liikennevälineitä sotakorvauksena.[44]
Kauppamerenkulku jatkui välittömästi talvisodan jälkeen Itämeren kautta, mutta Saksan hyökättyä 9. huhtikuuta 1940 Tanskaan ja Norjaan yhteys valtamerille katkesi Saksan julistettua Skagerrakin sulkualueeksi, jolloin Suomen kauppalaivasto jakautui kahteen osaan. Itämerellä olevat laivat jäivät hoitamaan kuljetuksia Itämeren alueella ja valtamerille jääneet laivat aloittivat 13. huhtikuuta liikenteen Petsamoon. Vasta kesän 1940 lopulla saksalaiset avasivat meriliikenteen Tanskan salmien ja Kielin kanavan kautta uudelleen. Valtameriltä Suomeen tapahtuneessa liikenteessä tarvittiin aina jonkinasteinen lupa joko Ison-Britannian tai Saksan viranomaisilta. Oman merkittävän ongelman muodosti kuljetukset Petsamosta eteläisempään Suomeen, koska kuljetukset oli hoidettava kuorma-autoilla ratayhteyden puuttuessa. Välirauhan aikana Petsamon sataman kautta kulki yhteensä 521 500 tonnia tavaraa, josta osa kuului Ruotsin vienti- ja tuontikiintiöön (15 % / 25%).[45]
Rautatieliikenteen merkittävimpinä ongelmina oli Karjalan radan katkeaminen ja kalustopula, joka johtui talvisodan tappioista ja Neuvostoliitolle luovutetusta kalustosta (noin kymmenesosa koko kalustosta). Junaradoista menetettiin noin viidesosa. Melko kevytrakenteista rataverkostoa alkoi myös rasittaa raskaan liikenteen lisääntyminen jo talvisodan aikana ja joka jatkui myös välirauhan kuukausina. Itä-Suomen rautatiekuljetuksia helpotti Varkauden ja Joensuun välille rakennetun ratayhteyden avaaminen liikenteelle. Rautateiden työtaakkaa pyrittiin helpottamaan myös kehittämällä laivaliikennettä sekä rannikolla että sisävesillä.[46]
Talvisodan päätyttyä maantieliikenteen tarvitsemien nestemäisten polttoaineiden varastot olivat huvenneet huolestuttavan vähäisiksi, ja maailmansodan laajeneminen edelleen vaikeutti polttoaineiden hankintaa ulkomailta. Polttoainetilanteen edelleen kiristyessä jouduttiin säännöstelyä tiukentamaan lisää 20. kesäkuuta 1940. Tiukan säännöstelyn ja kotimaisten korvikepolttoaineiden tuotannon lisääntyessä pystyttiin kuitenkin muun muassa kansanhuollon kannalta välttämättömistä kuljetuksista suoriutumaan.[47]
Moskovan välirauhassa Neuvostoliitolle luovutetulta alueelta siirtyi valtakunnan jäljelle jääneeseen osaan yli 400 000 ihmistä. Suurin osa siirtolaisista sai elantonsa maataloudesta, josta syystä heidät pyrittiin sijoittamaan maaseudulle. Luovutetun Karjalan kaupunkien noin 90 000 asukasta sijoitettiin kuitenkin pääosin Etelä-Suomen kaupunkeihin. Luovutetun alueen asuntokanta käsitti noin 112 000 asuntoa, joten asuintilojen puute muodostui vaikeaksi ongelmaksi välirauhan aikana.[48] Asuntopulaa lisäsi myös se, että talvisodan aikana pommituksissa oli tuhoutunut noin 1 900 rakennusta (joista 157 kivitaloa) ja vaurioitunut noin 4 800 rakennusta (joista noin 700 kivirakennusta). Pahiten pommituksista olivat kärsineet puutalovaltaiset kaupungit.[49]
Moskovan välirauhan solmimisen aikaan Suomessa oli noin puoli miljoonaa sisäistä pakolaista, joista noin 200 000 oli kaupungeista maaseudulle pommituksia pakoon lähtenyttä henkilöä. Loput noin 300 000 henkeä olivat taas lähtöisin itärajan tuntumasta olevalta sotatoimialueelta. Suomessa pakolaiset majoitettiin muusta Euroopasta poiketen yksityisten ihmisten koteihin tai esim. kouluihin ja muihin vastaaviin paikkoihin. Pakolaisleirejä Suomeen ei siis perustettu, mikä osoittautuikin myöhemmin onnistuneeksi ratkaisuksi. Välirauhan solmimisen jälkeen suurin osa kaupungeista (pl. luovutetun Karjalan kaupungit) paenneista pääsi palaamaan kotipaikoilleen. Evakuoitujen (sana muuntui nopeasti kansan suussa ”evakoksi”) kokonaismäärä ei kuitenkaan laskenut kuin noin 80 000:lla, koska rauhansopimuksessa luovutettavaksi määrätyltä alueelta saapui jäljelle jääneeseen Suomeen noin 120 000 uutta siirtolaista. ”Evakkojen” kokonaismääräksi jäi siten noin 420 000 henkeä.[50]
Siirtoväestön toimeentulon turvaamiseksi maksettiin heille aluksi 10–12 markan ja myöhemmin 6–8 markan suuruista huoltoavustusta. Tarkoituksena oli, että huoltoavustus olisi ollut vain tilapäinen ratkaisu ja siirtolaiset olisivat huolehtineet itse toimeentulostaan muun muassa hakeutumalla töihin. Lisäksi huoltoavustusta ei ollut alun perin tarkoitus maksaa niille, jotka kykenivät huolehtimaan toimeentulostaan muilla keinoin. Tavoitteen tiedottaminen siirtoväestölle epäonnistui kuitenkin siinä määrin, että evakuoitujen keskuudessa oli yleisenä käsityksenä usko valtion velvollisuudesta huolehtia heidän elatuksestaan. Tämä taas vähensi omalta osaltaan siirtoväen hakeutumista töihin. Huoltoavustuksen maksamista jatkettiin myös välirauhan aikana.[51]
Perinteisen näkemyksen mukaan juuri rahan lainaaminen keskuspankilta eli Suomen Pankilta oli syyllinen nopeasti kiihtyneeseen hintojen nousuun eli inflaatioon. Jo välirauhan aikana työtätekevän kansanosan palkkoja oli nostettava ja kyseessä oli kierre, jossa hintojen nousua seurasi palkkojen nousu, joka taas nosti hintoja entisestään. Sodan rahoittamiseen ei toisaalta ollut juuri muita mahdollisuuksia, joten kyse oli välttämättömyyden pakosta.[52]
Elinkustannusten nousua sotien aikana kuvaa indeksi, jossa vuoden 1938 tilannetta kuvataan luvulla 100. (suluissa kuvataan rahan määrän kehitystä indeksillä, jossa vuotta 1938 kuvataan myös luvulla 100. Indeksit olivat vuosittain:[53]
LIMS forum content by LIMS forum members is licensed under a Creative Commons Attribution-NonCommercial-ShareAlike 4.0 International License. Based on a work at www.limsforum.com.
