Knowledge Base Wiki

Sosiaalinen liikkuvuus (säätykierto) on yksilöiden, perheiden, kotitalouksien tai muiden ihmisryhmien liikehdintää yhteiskunnan sosiaalisten kerrostumien välillä tai sisällä, yhteiskunnallisen ja taloudellisen eli sosioekonomisen aseman muutosta tai liikkumista yhteiskunnan hierarkiassa.^[1]

Sosiaalinen liikkuvuus kuvaa tilannetta, jossa yksilöt päätyvät eri sosiaaliseen asemaan kuin heidän vanhempansa. Jos yksilö päätyy samaan asemaan kuin vanhempansa, on kyseessä sosiaalinen periytyvyys. Yhteiskunnassa korkea sosiaalinen liikkuvuus koetaan yleisesti positiivisena ilmiönä. Sosiaalinen liikkuvuus on yhteydessä meritokratian toteutumiseen. Tällöin yksilön menestys on seurausta hänen omista kyvyistään ja toimistaan toisin kuin vahvasti sosiaalisen periytyvyyden yhteiskunnissa, joissa vanhempien asema määrittelee yksilöiden mahdollisuudet. Kaikki sosiaalinen periytyvyys ei kuitenkaan ole seurausta yhteiskunnan avoimuuden puutteesta, vaan on olemassa monia erilaisia mekanismeja, jotka osallistuvat tämän ilmiön tuottamiseen ^[2]. Näitä ovat esimerkiksi koulutuksen erilainen arvostaminen ja geneettinen perimä. Siksi demokraattisissa yhteiskunnissa ei koskaan esiinny ”täydellistä” sosiaalista liikkuvuutta, sillä se vaatisi pakkokeinoja jotka ovat ristiriidassa yhteiskunnan muiden perusarvojen kanssa ^[3].

Sosiaalinen liikkuvuus voidaan jakaa absoluuttiseen ja suhteelliseen liikkuvuuteen. Absoluuttinen liikkuvuus tarkoittaa, että perheessä sukupovien välillä tapahtuu liikkuvuutta luokka-asemien välillä. Suhteellisella liikkuvuudella taas tarkoitetaan vanhempien ja lasten luokka-aseman yhteyttä, kun ajan tuomat yhteiskunnalliset muutokset otetaan huomioon. Absoluuttista liikkuvuutta tapahtuu tilanteessa, jossa yhteiskuntaa koettelevat rakenteelliset muutokset, kuten kaupungistumisen aikaan Suomessa 1900-luvun jälkipuoliskolla. Muutos saa aikaan sosiaalista liikkuvuutta luokka-asemissa, mutta ei vielä kerro yksilön suhteellisesta luokka-aseman muutoksesta muihin saman muutoksen kokeneisiin. Tilannetta, jossa sosiaalinen liikkuvuus johtuu ulkoisesta pakosta, esimerkiksi maataloustyövoiman supistumisesta, kutsutaan sosiologiassa yleisesti ”pakotetuksi liikkuvuudeksi” (Erola & Moisio, 2004). Suhteellista liikkuvuutta pidetäänkin absoluuttista liikkuvuutta parempana mittarina mahdollisuuksien tasa-arvon toteutumisessa ^[3].

Vuoden 2000 tilastot osoittavat, että Suomessa miehistä 68 % ja naisista 78 % oli eri luokka-asemassa kuin heidän vanhempansa ^[4]. Näistä lukemista ei kuitenkaan voi vielä päätellä absoluuttisen ja suhteellisen liikkuvuuden määrää. Absoluuttisen liikkuvuuden ollessa hyvin riippuvainen yhteiskuntien rakenteista ja niiden muutoksista, tutkijat käyttävät usein suhteellista liikkuvuutta mittarina eri maiden välisessä vertailussa. Tulokset ovat olleet hyvin riippuvaisia käytetyistä menetelmistä. Eurooppalaisten valtioiden välillä on sekä löydetty merkittäviä eroja suhteellisessa liikkuvuudessa ^[5] että todettu niiden olevan määrältään vähäistä ^[6]. Tilastojen valossa Suomi sijoittuu suhteellisessa liikkuvuudessa avoimien yhteiskuntien joukkoon muiden Pohjoismaiden kanssa ^[4].

Ihmisen yhteiskuntaluokka voi vaihtua, kun hänen elämäntilanteensa, tulotasonsa tai koulutusasteensa muuttuvat. Tämä on kuitenkin melko harvinaista, sillä yhteiskuntaluokka periytyy vahvasti. Yhteiskuntaluokan mukanaan tuoman statuksen periytyvyydessä suvussa korrelaatio on 85 prosenttia. Matalan ja korkean yhteiskuntaluokan molempien päätymisessä keskiarvotasolle siis kestäisi 20 sukupolvea eli noin 600 vuotta. Niissä suvuissa jotka kuuluivat eliittiin 1800-luvulla, yhteiskuntaluokan periytyvyys on ollut 70-75 prosenttia.^[7]

Sosiaaliseen liikkuvuuteen on selkeimmin yhteydessä yksilön koulutus ^[5]. Koulutettujen ja korkean luokka-aseman omaavien vanhempien lapset kouluttautuvat keskimäärin pidemmälle kuin kouluttamattomien vanhempien lapset. Korkea koulutusaste taas ennustaa parempia työllisyysmahdollisuuksia ja ylempää luokka-asemaa. Yhteiskunta voi kuitenkin vaikuttaa koulutuksen periytyvyyteen kouluinstituution rakenteiden kautta. Suomessa sosiaalisen taustan yhteyden voimakkuus koulutukseen onkin vähentynyt puoleen vuosien 1946 ja 1976 syntyneiden välillä.^[8]

Reproduktioteorian mukaan koulutusjärjestelmän tehtävänä on ylläpitää sosiaalista eriarvoisuutta poliittisen ja taloudellisen eliitin hyväksi ^[9]. Teorian on lähtöisin marxilaisesta teoriaperinteestä. Rationaalisen valinnan teoria taas selittää yksilön koulutusvalintoja hyötyjä ja haittoja rationaalisesti punnitsevan yksilön kautta. Tässä teoriakehyksessä alempien ja ylempien sosiaaliluokkien jäsenet punnitsevat näitä etuja ja haittoja eri tavoin. Tämä taas johtaa koulutuksellisiin eroihin ja koulutusperiytyvyyteen ^[10]. Maksimaalisesti ylläpidetyn eriarvoisuuden teoria taas ehdottaa etteivät koulutuserot ala tasoittua ennen kuin ylemmät sosiaaliluokat ovat hyödyntäneet maksimaalisesti ylemmän koulutuksen tuomat eivätkä voi enää saavuttaa etua kouluttautumalla ^[11]. Tehokkaasti ylläpidetyn eriarvoisuuden teorian mukaan universaali koulutusjärjestelmä saa aikaan koulujen välistä eriarvoistumista, kun etuoikeutetut ryhmät pyrkivät saamaan lapsilleen laadukkaampaa koulutusta kasvattaen näin koulujenvälisiä tasoeroja ^[12].

Toinen sosiaaliseen liikkuvuuteen yhdistetty muuttuja on yksilön geneettinen perimä. Älykkyyden onkin todettu olevan vahvasti perinnöllistä ^[13]. Kuitenkin sosiaalisen periytyvyyden mekanismien tutkimuksissa perinnöllisyyden on todettu selittävän noin 40 % lasten ja vanhempien sosioekonomisen aseman samankaltaisuudesta ^[14]. Sosiaaliseen liikkuvuuteen vaikuttaakin perinnöllisyyden lisäksi myös yksilön kasvuympäristö. Korkeasti koulutetuilla ja vaurailla vanhemmilla on sekä edellytykset että halukkuutta tarjota lapsilleen kasvuympäristö joka tukee lapsen koulumenestystä ja yhteistä arvopohjaa vanhempien kanssa ^[2]. Myös asuinalueella on todettu olevan selvä yhteys lasten kognitiiviseen kehitykseen ^[15].

• Kultahattu-käyrä
• Amerikkalainen unelma
• Segregaatio
• Slummiutuminen