Type a search term to find related articles by LIMS subject matter experts gathered from the most trusted and dynamic collaboration tools in the laboratory informatics industry.
| Joseph Rudyard Kipling | |
|---|---|
 Rudyard Kipling vuonna 1914 tai aikaisemmin. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 30. joulukuuta 1865 Bombay, Brittiläinen Intia |
| Kuollut | 18. tammikuuta 1936 (70 vuotta) Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta |
| Ammatti | kirjailija, novellisti, runoilija, toimittaja |
| Puoliso | Carrie Balestier |
| Kirjailija | |
| Tuotannon kieli | englanti |
| Tyylilajit | novellit, romaanit, lastenkirjallisuus, runous, matkakertomukset, tieteisfiktio |
| Aiheet | Intia, luonto, seikkailut, lapset ja nuoret, eläinmaailma |
| Pääteokset |
Viidakkokirja Kim |
 Nimikirjoitus |
|
| Palkinnot | |
|
Nobelin kirjallisuuspalkinto (1907) |
|
| Aiheesta muualla | |
 Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Joseph Rudyard Kipling (30. joulukuuta 1865 Bombay, Brittiläinen Intia – 18. tammikuuta 1936 Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta) oli englantilainen kirjailija, runoilija, novellisti ja toimittaja. Hänet tunnetaan parhaiten lastenkirjastaan Viidakkokirja (1894) ja Intiaan sijoittuvasta vakoiluromaanistaan Kim (1901).
Kiplingin jälkeensä jättämä tuotanto on laaja ja monipuolinen. Häntä on kutsuttu yhdeksi novellitaiteen suurista uudistajista.[1] Novelleista yksi tunnetuimmista lienee The Man Who Would Be King (1888). Tunnettuja Kiplingin runoja ovat Mandalay (1890), Gunga Din (1890), Valkoisen miehen taakka (The White Man’s Burden) (1899) ja Jos– (If–) (1910). Kipling tunnetaan erityisesti englanninkielisessä maailmassa yhtenä lastenkirjallisuuden suurista nimistä ja lahjakkaana tarinankertojana.[2] Kiplingin Lasten- ja nuorisokirjallisuuden tuotannon keskeisiä teoksia ovat myös Norsunlapsi (The Elephant's Child) ja Meren urhoja (Captains Courageous).
Kipling sai ensimmäisenä englanninkielisenä kirjailijana Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1907. Hän on yhä edelleen nuorin palkinnon koskaan saanut kirjailija.[3][4]
Kipling muistetaan myös vankkana Brittiläisen imperiumin ja imperialismin tukijana. Maailmankatsomukseltaan hän oli konservatiivinen ja isänmaallinen britti, joka puolusti Brittiläisen kansainyhteisön kokonaisuutta ja vastusti bolševismia. Esimerkiksi hän ei kannattanut Irlannin itsehallintoa (Home Rule) ja tuki voimakkaasti maansa osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan. Kiplingille tarjottiin Brittiläisen imperiumin ritarin arvoa, mutta hän kieltäytyi.
Kipling syntyi 30. joulukuuta 1865 Bombayssa, Brittiläisessä Intiassa. Hänen äitinsä oli metodistipastorin tytär Alice Kipling (o.s. MacDonald) ja isänsä bombaylaisen taidekoulun rehtori ja professori John Lockwood Kipling. John ja Alice olivat ensimmäisen kerran tavanneet 1863 Rudyardjärvellä Rudyardin kylässä Staffordshiressa. He avioituivat ja muuttivat 1865 Intiaan, jossa esikoispoika syntyi pian muuton jälkeen. Poika sai etunimensä vanhempiensa ensimmäisen kohtaamispaikan mukaan.[5]
Alicen siskoista Georgiana avioitui taiteilija Edward Burne-Jonesin ja Agnes taiteilija Edward Poynterin kanssa. Kiplingin tunnetuin sukulainen oli hänen serkkunsa Stanley Baldwin, joka toimi Britannian konservatiivipääministerinä kolme kertaa 1920- ja 1930-luvuilla.[6]
Kiplingin syntymäpaikalla Sir J. J.:n käyttötaiteiden instituutin kampusalueella Mumbaissa (entinen Bombay) on hänen syntymästään kertova kyltti. John Lockwood Kipling toimi Rudyardin syntymän aikaan koulun dekaanina.[7]
Kirjallisuudentutkija Bernice M. Murphyn mukaan Kiplingin vanhemmat pitivät itseään anglointialaisina, joiksi brittiläistä syntyperää olevia Intian asukkaita nimitettiin 1800-luvulla. Myös Rudyard Kipling piti itseään anglointialaisena, vaikka viettikin suurimman osan elämästään Intian ulkopuolella. Identiteettiin ja lojaliteettiin liittyvät monitahoiset kysymykset nousivatkin merkittäväksi teemaksi hänen tuotannossaan.[8]
Aikansa anglointialaisten tapojen mukaisesti viisivuotias Rudyard ja hänen kolmevuotias pikkusiskonsa Alice (”Trix”) lähetettiin koulutettavaksi ja kasvatettavaksi Englantiin. Kiplingin sisarukset saapuivat Portsmouthiin, jossa he päätyivät pariskunnan ylläpitämään, Intiassa asuvien brittilasten kouluttamiseen erikoistuneeseen perhekotiin. Nämä kasvatusvanhemmat olivat Lorne Lodgessa asuneet kapteeni ja rouva Holloway, jonka kohtelua seuraavan kuuden vuoden aikana Rudyard kuvaili julmaksi ja halveksuvaksi. Kipling kuvaili kokemuksiaan laskelmoiduksi kidutukseksi niin uskonnollisesti kuin tieteellisestikin.[9]
Trix-siskoa kohdeltiin paremmin, koska rouva Holloway toivoi hänestä poikansa puolisoa tulevaisuudessa. Onneksi Kiplingeillä oli sukulaisia Englannissa ja joka joulu he viettivät kuukauden Georgianan eli Georgy-tädin ja hänen miehensä luonna Fulhamissa, Lontoossa. Tätä paikkaa Rudyard kutsui ”paratiisiksi, jonka vahvasti uskon pelastaneen minut”.[9] Keväällä 1877 Alice-äiti palasi Intiasta ja otti pois lapsensa perhekodista.[10]
Vuonna 1878 Rudyard Kipling hyväksyttiin oppilaaksi upseerien pojille tarkoitettuun United Services College -yksityiskouluun Devoniin. Koulu oli armeijapalvelukseen valmistava, ja se oli aluksi rankka kokemus Rudyardille, mutta johti lopulta vahvojen ystävyyssiteiden solmimiseen. Kokemusten pohjalta syntyi 1899 romaani Minä ja kumppanit (Stalky & Co.).[10] Poikakoulun aikoina Rudyard tutustui ja rakastui Florence Garrardiin, joka asui yhdessä Lorne Lodgeen palanneen Trixin kanssa. Florence taas oli Kiplingin esikoisromaanin Valon kadotessa (The Light that Failed) (1890) toisen päähenkilön, Maisien, esikuva.[10]
Koulun lopulla selvisi, että Kiplingiltä puuttui akateemista kyvykkyyttä saada stipendi Oxfordin yliopistoon.[10] Hänen vanhemmillaan taas ei ollut varaa rahoittaa opintoja[11], joten Lockwood järjesti pojalleen töitä Lahoresta Punjabista. Lockwood toimi tuolloin Lahoressa Mayon taidekoulun rehtorina ja Lahoren museon kuraattorina. Kiplingistä tuli pienen paikallislehden Civil and Military Gazetten apulaispäätoimittaja.[12]
Rudyard Kipling nousi laivaan 20. syyskuuta 1882 ja saapui Bombayhin 18. lokakuuta. Kotiinpaluu oli Kiplingille vaikuttava kokemus. Kaikki Englannissa vietetyt vuodet kaikkosivat mielestä, ja hän koki olevansa paremmissa voimissa kuin koskaan aiemmin.[9]
Vuosia myöhemmin hän muisteli: ”Niin, 16 vuotta ja yhdeksän kuukautta vanhana, mutta näyttäen neljä tai viisi vuotta vanhemmalta, ylpeänä aidoista viiksistäni, jotka järkyttynyt äitini hävitti tunnin sisällä ne huomattuaan, löysin itseni Bombaysta, jossa olin syntynyt, liikkuen keskellä uusia näkyjä ja hajuja, jotka saivat minut lausumaan murteellisia lauseita, joiden merkitystä en tiennyt. Muut Intiassa syntyneet pojat ovat kertoneet minulle, kuinka he ovat kokeneet samoin.” Tämä kotiinpaluu muutti Kiplingiä, kuten hän selitti: ”Oli vielä kolmen tai neljän päivän junamatka Lahoreen, jossa perheeni asui. Tämän jälkeen kaikki Englannissa viettämäni vuodet katosivat, eivätkä mielestäni enää koskaan täysin palanneet takaisin”.[9]
Civil and Military Gazette -sanomalehti, jota Kipling kutsui ”rakastajattarekseen ja suurimmaksi rakkaudekseen”[9], ilmestyi joulu- ja pääsiäisviikkoja lukuun ottamatta kuusi kertaa viikossa. Päätoimittaja Stephen Wheeler pani Kiplingin työskentelemään kovasti, mutta Kiplingin tarve kirjoittaa oli pysäyttämätön. Vuonna 1886 hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Departmental Ditties. Samana vuonna lehden toimitus uudistui ja uudeksi päätoimittajaksi tuli Kay Robinson, joka salli enemmän luovaa vapautta ja pyysi Kiplingiä kirjoittamaan novelleja sanomalehteen.[2]
Kesän 1883 aikana Kipling kävi suositussa vuoristohuvilakaupunki Simlassa, joka oli Brittiläisen Intian kesäpääkaupunki. Intian varakuninkaalla ja maan hallituksella oli tapana siirtyä Simlaan puoleksi vuodeksi sen brittiläisille miellyttävän vuoristoilmaston takia. Puolen vuoden ajaksi kaupungista tuli ”niin vallan kuin nautinnonkin keskus”.[2] Kiplingin perheestä tuli vuosittaisia Simlan kävijöitä, ja Lockwood Kiplingiä pyydettiin paikallisen kristillisen kirkon palvelukseen. Rudyard Kipling vieraili Simlassa vuosilomiensa aikana vuosina 1885–1888, ja kaupungilla oli merkittävä osansa hänen Gazettessa julkaisemissaan tarinoissa.[2] Tätä aikaa hän kuvasi seuraavasti:
»Kuukauden pituinen lomani Simlassa, tai mille Hill Stationille tahansa perheeni sitten menikin, oli puhdasta iloa – jokainen kultainen hetki mukaan laskettuna. Se alkoi kuumuudessa ja epämukavuudessa matkalla teitä ja ratoja myöten. Se loppui viileään iltaan takan lämmittäessä jonkun makuuhuonetta, ja seuraava aamu – niitä oli vielä kolmekymmentä edessä! Aikainen teekupponen, jonka Äitini toi, ja pitkät keskustelut, joita jälleen kerran kaikki yhdessä kävimme. Oli vapautta työskennellä, mitä tahansa leikkityötä sitten päässä mielessä olikin, ja yleensä se olikin täynnä.[9]»
Gazetessa ilmestyi noin 39 tarinaa marraskuun 1886 ja kesäkuun 1887 välillä. Suurin osa tarinoista julkaistiin myöhemmin Kiplingin ensimmäisessä proosakokoelmassa Intian ylängöiltä (Plain Tales from the Hills), joka julkaistiin kuukausi hänen 22-vuotissyntymäpäivän jälkeen tammikuussa 1888 Kalkutassa. Kipling siirtyi marraskuussa 1887 Gazetten paljon suurempaan sisarlehteen The Pioneeriin Allahabadiin.[12]
Kipling jatkoi kirjoittamistaan kuumeisesti. Vuonna 1888 hän julkaisi kuusi novellikokoelmaa: Kadonnut legioona: kertomuksia Intiasta ja muualta (Soldiers Three), The Story of the Gadsbys, In Black and White, Under the Deodars, The Phantom Rickshaw ja Wee Willie Winkie, jotka sisälsivät yhteensä 41 eri novellia, joista osa oli aika pitkiäkin. Lisäksi The Pioneer -lehden Länsi-Rajputanan erikoiskirjeenvaihtajan roolissa hän kirjoitti useita luonnoksia, jotka koottiin Letters of Marque -kokoelmaksi (1891). Vuoden 1889 matkalta kirjoitetut kirjeet julkaistiin 1889, ja se sisälsi kirjeitä Burmasta, Kiinasta, Japanista ja Yhdysvalloista.[2]
The Pioneer irtisanoi Kiplingin erään riidan jälkeen vuoden 1889 alussa. Näihin aikoihin hän alkoi kasvavassa määrin miettiä tulevaisuutta. Hän myi kuuden teoksensa kustannusoikeutensa 200 punnalla ja pienellä rojaltilla sekä Intian ylängöiltä 50 punnalla. Lisäksi hän sai erorahana The Pioneerilta kuuden kuukauden palkan.[9] Hän päätti sijoittaa rahat matkustaakseen Lontooseen, Brittiläisen imperiumin kirjallisuuden keskukseen. Kipling lähti Intiasta 9. maaliskuuta 1889 ja matkusti Rangoonin, Singaporen, Hongkongin ja Japanin kautta San Franciscoon. Hän matkasi Yhdysvaltain halki ja kirjoitti artikkeleita The Pioneeriin. Artikkelit julkaistiin vuonna 1899 From Sea to Sea and Other Sketches, Letters of Travel -kokoelmassa.[12]
San Franciscosta matka jatkui Yhdysvaltain puolella pohjoiseen Portlandiin (Oregon) ja Seattleen (Washington). Tämän jälkeen hän siirtyi Kanadaan, missä reitti kulki Victorian (Brittiläinen Kolumbia) ja Vancouverin (Brittiläinen Kolumbia) kautta takaisin Yhdysvaltoihin. Matka jatkui Yellowstonen, Salt Lake Cityn, Omahan (Nebraska), Chicagon (Illinois), Beaverin (Pennsylvania) kautta Ohiojoelle vieraillakseen Hillin perheen luona. Professori Hillin kanssa matka jatkui Chautauquaan, Niagaran putouksille, Torontoon, Washingtoniin, New Yorkiin ja Bostoniin.[13] Matkan aikana hän tapasi New Yorkin Elmirassa kirjailija Mark Twainin, joka teki häneen syvän vaikutuksen. Lopulta hän ylitti Atlantin ja saapui Liverpooliin lokakuussa 1889.[1]
Useat aikakauslehdet hyväksyivät Kiplingin tarinoita julkaistavaksi. Hän asettui Lontooseen kahdeksi vuodeksi.[14]
Seuraavan kahden vuoden aikana hän julkaisi romaanin Valon kadotessa (The Light that Failed), sai hermoromahduksen ja tapasi amerikkalaisen kirjailijan ja kustantajan Wolcott Balestierin, jonka kanssa yhteistyössä hän kirjoitti romaanin The Naulahka (1892).[11] Kipling lähti 1891 lääkäreidensä neuvosta merimatkalle vieraillakseen Etelä-Afrikassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja jälleen kerran Intiassa. Kiplingin piti viettää joulu perheensä kanssa Intiassa, mutta kuultuaan Balestierin kuolleen lavantautiin hän päätti palata välittömästi Lontooseen. Ennen paluutaan hän oli sähkeitse pyytänyt Wollcottin siskon Caroline Starr Balestierin (1862–1939) kättä. ”Carrien” hän oli tavannut aiemmin ja hänellä oli ollut tämän kanssaan ilmeisesti ajoittainen romanssi.[11] Samaan aikaan loppuvuodesta 1891 hänen briteistä Intiassa kertova novellikokoelmansa Life's Handicap, being Stories of Mine Own People julkaistiin Lontoossa.[12]
Carrie Balestier oli 29-vuotias ja Rudyard Kipling 26-vuotias kun he avioituivat 18. tammikuuta 1892 Lontoossa.[9] Häät pidettiin Lontoon All Souls Churchissa, ja Henry James luovutti morsiamen.[15]
Tuore aviopari oli kuherruskuukautensa aikana ensin Yhdysvalloissa ja sitten Japanissa.[11] Jokohamaan saavuttuaan he kuulivat pankkinsa The New Oriental Banking Corporationin ajautuneen vararikkoon. He hyväksyivät menetyksensä ja palasivat Vermontiin Yhdysvaltoihin. Carrie odotti jo avioparin esikoista, ja he vuokrasivat kymmenen dollarin kuukausivuokralla pienen mökin eräältä tilalta Brattleboron läheltä. Kiplingin mukaan: ”Me kalustimme sen yksinkertaiseen tyyliin, osamaksukaupan esimuotona. Ostimme käytetyn, valtavan lämmitysuunin, jonka asensimme kellariin. Leikkasimme suuret reiät lattiaamme sen halkaisijaltaan 20 senttimetrin kokoisia peltitorvia varten (sitä en koskaan tule ymmärtämään, miten onnistuimme olla polttamatta sänkyjämme talviviikkoisin) ja olimme kovasti ja itsekeskeisesti tyytyväisiä.”[9] Talossa, joka sai nimen ”Onnen mökki” (Bliss Cottage), he saivat ensimmäisen lapsensa Josephinen, joka syntyi ”kolmen jalan korkuisen lumikerroksen yönä 29. syyskuuta 1892. Hänen Äitinsä syntymäpäivä on 31. ja minun 30. samaa kuuta, onnittelemme häntä kyvystä sovittaa asiat järjestykseen…”[9]
Tässä mökissä Kipling teki myös ensimmäiset luonnostelmansa Viidakkokirjasta.[9] Josephinen syntymän myötä mökissä tuli ahdasta ja lopulta pariskunta osti Carrien veljeltä Beatty Balestierilta maata ja rakensivat oman talonsa.[12]
Uudelle talolle Kipling antoi nimeksi ”Naulakha” kunnioittaakseen Wolcottia ja heidän yhteistyötään. Tällä kertaa nimi oli kirjoitettu oikein.[11] Nuoruuden vuosinaan Lahoressa Kipling oli innostunut mogulien arkkitehtuurista,[16] erityisesti Lahoren linnoituksessa sijainneesta Naulakhan paviljongista, joka tuli antamaan nimensä niin Kiplingin kirjalle kuin talollekin.[17] Talo on edelleen pystyssä Dummerstonin Kipling Roadilla, viisi kilometriä pohjoiseen Brattleborosta. Se on iso, syrjäinen ja tumman vihreä talo, jossa on pärekatto, iso parveke ja erkkerit. Taloaan Kipling kutsui ”laivaksi” ja se toi hänelle ”auringonpaistetta ja mielenrauhaa”.[11] Eristäytyneisyys yhdistettynä terveellisen selväjärkiseen elämään mahdollisti Kiplingin kekseliäisyyden ja tuotteliaisuuden.
Tämän lyhyen neljä vuotta kestäneen kauden aikana Kipling tuotti Viidakkokirjan lisäksi novellikokoelman Päivän työ (The Day's Work), a romaanin Meren sankarit: kertomus isoilta matalikoilta (myöh. suom. Meren urhoja) (Captains Courageous: A Story of the Grand Banks) sekä runsaasti runoutta, kuten The Seven Seas -teoksen. Runot Mandalay ja Gunga Din sisältävä Barrack-Room Ballads -kokoelmateos ilmestyi ensin yksityisesti julkaistuna suurimmalta osaltaan vuonna 1890, mutta kokonaisuudessaan se julkaistiin maaliskuussa 1892. Kipling nautti erityisesti Viidakkokirjojen kirjoittamisesta – näistä molemmat ovat kekseliäisyydessään mestariteoksia – sekä vastailemisesta useiden lasten hänelle lähettämiin Viidakkokirjoja koskeviin kirjeisiin.[11]
Kiplingin kirjailijan elämän Naulakhassa keskeytti satunnaisesti vierailijat, kuten hänen isänsä, joka vieraili poikansa luona pian eläkkeelle jäätyään vuonna 1893.[11] Vierailemassa kävi myös brittiläinen kirjailija Arthur Conan Doyle, joka toi mukanaan parin päivän vieraillulleen golf-mailansa ja antoi Kiplingille pitkän golf-oppitunnin[18][19] Kipling vaikuttaa omaksuneen golfin peluun ja pelasi satunnaisesti paikallisen kongregationalistisen papin kanssa ja pelasi jopa punaisiksi värjätyillä palloilla maan ollessa lumen peittämä.[19][20]
Kipling viihtyi ulkoilmassa,[11] eikä vähiten Vermontissa, jonka ihmeitä oli lehtien värien muuttuminen joka syksy. Hän kuvaili tätä syksyn hetkeä kirjeessään: ”Pieni vaahtera loisti yllättäen verenpunaisena vasten tummanvihreää kuusivyöhykettä. Seuraavana aamuna vastaussignaali tuli suolta, jossa sumakki kasvaa. Kolme päivää myöhemmin rinteet olivat tulessa niin laajasti kuin silmä kykenee hahmottamaan, ja tiet olivat päällystetty purppuralla ja kullalla. Sitten kostea tuuli puhalsi ja pilasi tämän kauniin armeijan univormut; ja tammet, jotka olivat pitäneet itsensä reservissä, pukivat päälleen yksinkertaisen ja pronssisen rintapanssarinsa ja seisoivat tiukasti viimeiseen poislentäneeseen lehteen asti, kunnes jäljellä ei ollut mitään muuta kuin kynällä varjostetut paljaat oksat, ja ihminen kykeni näkemään suoraan metsän kaikkein syvimpään sydämeen.”[21]
Helmikuussa 1896 syntyi perheen toinen tytär Elsie Kipling. Useiden elämäkertojen mukaan Kiplingien avioliitto ei enää ollut niin huoleton ja spontaani.[22] Vaikka he tulivat aina säilymään uskollisina toisilleen, he vaikuttivat irtautuneen kumpikin omiin erillisiin rooleihinsa.[11] Kirjeessään eräälle juuri kihlautuneelle ystävälleen 30-vuotias Kipling tarjosi tätä synkkää neuvoa: avioliitto pääasiassa opetti ”vakavampia hyveitä, kuten nöyryyttä, malttia, kuria ja harkintaa”.[23]
Kiplingit viihtyivät Vermontissa ja olisivat mahdollisesti jääneet sinne loppuelämäkseen, jollei kaksi tapahtumaa – maailmanpolitiikka ja perheen tyytymättömyys – olisivat päättäneet heidän aikaansa siellä. Yhdistynyt kuningaskunta ja Venezuela ajautuivat rajakonfliktiin Brittiläisessä Guayanassa. Yhdysvallat oli tehnyt useita sovitteluyrityksiä, mutta vuonna 1895 uusi ulkoministeri Richard Olney lisäsi panoksia väittämällä, että Yhdysvalloilla oli oikeus toimia välittäjänä läntistä pallonpuoliskoa koskevissa kiistakysymyksissä mantereen suvereniteetin perusteella (Olneyn tulkinta on laajennettu versio Monroen opista).[11] Tämä sai Britannian ärsyyntymään ja tilanne kehittyi vakavaksi anglo-amerikkalaiseksi kriisiksi aina sodan uhkaan asti.
Vaikka kriisi itse asiassa johti laajempaan anglo-amerikkalaiseen yhteistyöhön, Kipling oli tyrmistynyt kokiessaan vahvaa brittivastaisuutta Yhdysvalloissa, erityisesti sen lehdistössä.[11] Hän kirjoitti kirjeessään, että hänestä tuntui siltä kuin ”olisi heitetty päin karahvilla ystävällisessä illallispöydässä”.[23]
Sukuriita oli viimeinen pisara. Jo jonkin aikaa Carrien ja hänen veljensä välit olivat kiristyneet jälkimmäisen pahentuneen juomisen ja velkaantumisen myötä. Toukokuussa 1896 päihtynyt Beatty tuli Kiplingiä vastaan kadulla ja uhkasi tätä fyysisellä väkivallalla.[11] Tapahtuma johti lopulta Beattyn pidättämiseen, mutta sitä seuranneet kuulemiset ja julkisuus tuhosivat Kiplingin yksityisyyden ja hän tunsi olonsa kurjaksi ja uupuneeksi. Heinäkuussa 1896 vain viikko ennen kuin kuulemisten oli määrä loppua Kiplingit pakkasivat nopeasti omaisuutensa ja lähtivät pois Yhdysvalloista.[20]
Syyskuusta 1896 lähtien Kiplingit asuivat Torquayssa Devonin rannikolla. Talo sijaitsi rinteessä, ja siitä oli suora merinäköala. Kipling ei pitänyt uudesta talostaan, joka oli hänen mukaansa suunniteltu niin, että se jätti asukkaansa masentuneiksi ja surumielisiksi. Tästä huolimatta Kipling onnistui säilymään tuotteliaana ja sosiaalisesti aktiivisena.[11]
Kipling oli jo tähän aikaan arvossa pidetty ja kuuluisa mies. Edeltävänä parina kolmena vuotena Kipling oli yhä enemmän tuonut esiin poliittisia julkilausumia kirjoituksissaan. Kiplingit saivat elokuussa 1896 kolmannen lapsensa, John-pojan. Näihin aikoihin Kipling oli alkanut työskennellä kahden runon parissa, jotka olivat ”Recessional” (1897) ja "Valkoisen miehen taakka” (The White Man's Burden) (1899), joka tuli herättämään polemiikkia julkaisunsa jälkeen. Kyseiset runot ovat monitulkintaisia. Joidenkin mukaan ne olivat valistuneen ja velvollisuudentuntoisen imperiumin rakentamisen ylistys, joka henki viktoriaanisen ajan henkeä. Toiset näkivät niissä röyhkeää imperialistista propagandaa ja siihen liittyviä rodullisia asenteita. Toiset taas näkivät runoissa ironiaa ja varoituksia imperiumia kohtaavista uhista.[11]
Take up the White Man’s burden—
Send forth the best ye breed—
Go, bind your sons to exile
To serve your captives' need;
To wait, in heavy harness,
On fluttered folk and wild—
Your new-caught sullen peoples,
Half devil and half child.
(The White Man's Burden[24])
Runoissa oli myös pahaenteistä ennakkoaavistusta siitä, että kaikki voitaisiin vielä menettää.[25]
Far-called, our navies melt away;
On dune and headland sinks the fire:
Lo, all our pomp of yesterday
Is one with Nineveh and Tyre!
Judge of the Nations, spare us yet.
Lest we forget – lest we forget!
(Recessional[26])
Antero Manninen käänsi "Valkoisen miehen taakan" suomeksi vasta 1976. Jokainen runon seitsemästä säkeistöstä alkaa kehotuksella "Ota valkoisen miehen taakka" (Take up the White Man's burden). Ensimmäisessä kappaleessa kehotetaan lähettämään jälkipolvista parhaimmat palvelemaan voitettua väkeä, jotka ovat villejä heimoja, puoliksi piruja ja puoliksi lapsia.
Sen sijaan runoa Recessional (Taantuminen) ei ole koskaan suomennettu. Runo kuvailee, kuinka ”laivastomme sulavat pois” ja, kuinka ”kaikki eilisen loisto” katoaa kuin antiikin Ninive ja Tyyros, jotka aikanaan joutuivat vihollistensa hävittämiksi. Runon loppusäkeissä anotaan ”kansakuntien tuomaria, säästä meidät vielä” ja ”Jottemme unohtaisi – jottemme unohtaisi!”. Tunnelma on siis aivan eri kuin Valkoisen miehen taakka -runossa.
Tuotteliaana kirjailijana Kipling kirjoitti Torquayssa myös omakohtaisiin kokemuksiin United Services Collegessa pohjautuvan koulutarinakokoelman Minä ja kumppanit (Stalky & Co.), jonka nuoret päähenkilöt ovat besserwissereitä ja isänmaallisuuteen sekä auktoriteetteihin kyynisesti suhtautuvia. Perheen mukaan Kipling tykkäsi lukea Minä ja kumppanit -tarinoita perheelleen ääneen ääneen ja remahti aina välillä nauramaan omille vitseilleen.[11]
Vuoden 1898 alussa Kiplingit matkustivat Etelä-Afrikkaan talvilomalle ja aloittivat näin vuosittaisen tradition, joka kesti seuraava vuotta lukuun ottamatta aina vuoteen 1908 asti. He asuivat aina Cecil Rhodesin tilalla Groote Schuurissa kävelymatkan päässä Rhodesin kartanosta.[27] Koska Kipling tunnettiin jo imperiumin runoilijana, useat merkittävät Kapmaan poliitikot ottivat lämpimästi vastaan vierailijan, kuten Rhodes, Alfred Milner ja Leander Starr Jameson. Kipling syvensi ystävyyttä heidän kanssaan ja alkoi miesten sekä heidän politiikkansa ihailijaksi.
Vuodet 1898–1910 olivat ratkaisevia Etelä-Afrikalle. Brittien Oranjen vapaavaltiota ja Transvaalia vastaan käymä toinen buurisota käytiin vuosina 1899–1902. Sota päättyi buuritasavaltojen tappioon ja Oranje sekä Transvaal liitettiin rauhansopimuksessa osaksi brittiläistä imperiumia. Brittiläiset Kapmaa ja Natal sekä buurien Oranje ja Transvaal yhdistettiin 1910 Brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluvaksi Etelä-Afrikan unioniksi. Palattuaan Englantiin Kipling kirjoitti Britannian etuja buurisodassa tukevaa runoutta. Seuraavalla Etelä-Afrikan vierailullaan vuoden 1900 alussa hän auttoi perustamaan Frederick Robertsia ja hänen brittijoukkojaan tukevan The Friend -sanomalehden juuri vallattuun Oranjen vapaavaltion pääkaupunkiin Bloemfonteiniin. Vaikka toimittajuus jäi lyhyeksi, oli tämä Kiplingin ensimmäinen kerta sanomalehtityössä sitten allahabadilaisen The Pioneerin aikojen.[11] The Friendin toimittajuuden aikana Kipling solmi elinikäisen ystävyyssuhteen muun muassa Perceval Landonin ja H. A. Gwynnen kanssa.[28] Hän myös julkaisi artikkeleita, joissa selvemmin toi esiin näkökantansa konfliktista.[29] Kipling myös kirjoitti muistolaattatekstin Kimberleyssä Honoured Dead Memorial -muistomerkkiin, joka kunnioittaa Kimberleyn piirityksessä (1899–1900) kuolleita brittejä.[30]
Vuonna 1897 Kipling muutti Torquaysta Rottingdeaniin, East Sussexin; ensin North End Houseen ja sitten The Elmsiin.[31] Vuonna 1902 Kipling osti vuonna 1634 rakennetun kartanon nimeltä Bateman’s, joka sijaitsee maaseudulla Burwashissa, East Sussexissa. Tilan koko oli 130 000 m² mukaan lukien ympäröivät rakennukset ja mylly, ja Kipling maksoi siitä 9 300 puntaa, joka nykymyyntihintana vastaisi 735 000 puntaa.[32] Talossa ei ollut kylpyhuonetta, juoksevaa vettä yläkerrassa eikä sähköjä, mutta silti Kipling piti siitä paljon, kuten hän marraskuussa 1902 lähettämässä kirjeessään sanoi: ”Katsokaa meitä, harmaakivisen talon laillisia omistajia – A.D. 1634 lukee oviparrussa, paneloitu, vanha tammiportaikko ja kaikki koskematonta ja aitoa. Se on hyvä ja rauhallinen paikka. Me olemme rakastaneet sitä ensi silmäyksestä lähtien”.[33][34]
Kipling alkoi kerätä materiaalia toisen kirjaan, josta tuli myös lastenkirjallisuuden klassikko. Norsunlapsi ja muita veikeitä juttuja (Just So Stories for Little Children) ilmestyi vuonna 1902 vuosi Kimin ilmestymisen jälkeen.
Vuoden 1899 Yhdysvaltain-vierailulla Kipling ja hänen tyttärensä Josephine sairastuivat keuhkokuumeeseen, johon Josephine lopulta menehtyi.
Kiplingin suosio oli huipussaan 1900–luvun alussa. Vuonna 1907 Rudyard Kipling sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon.
Ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1915 Kipling kirjoitti The Fringes of the Fleet -kirjasen (Laivaston reunamilla),[35] joka sisältää esseitä ja runoja erilaisista merisota-aiheista. Osaan runoista englantilainen säveltäjä Edward Elgar sävelsi musiikkiin. Vuonna 1906 hän sanoitti laulun ”Land of our Birth, We Pledge to Thee”.
Kipling kirjoitti kaksi tieteisfiktioon lukeutuvaa novellia: ”With the Night Mail” (1905) ja ”As Easy As A. B. C” (1912), jotka kumpikin sijoittuvat Kiplingin luomaan Aerial Board of Control-organisaation johtamaan 2000-luvun maailmaan. Nämä lukeutuvat kovaan tieteiskirjallisuuteen.[36]
Kiplingin 18-vuotias poika John Kipling kaatui syyskuussa 1915 Loosin taistelussa ensimmäisessä maailmansodassa. John oltiin hylätty kahdesti likinäkönsä takia, mutta brittiarmeijan ylipäällikkö ja irlantilaiskaartien eversti Roberts oli Rudyard Kiplingin hyvä ystävä. Hänen pyynnöstään John hyväksyttiin irlantilaiskaarteihin. John Kipling valmistui upseeriksi vänrikin arvolla. Irlantilaiskaartien 2. komppanian 5. joukkueen joukkueenjohtaja John Kipling tunnettiin irlantilaisten alaistensa keskuudessa erittäin järkevänä ja miellyttävänä esimiehenä. Upseerien parissa Johnin kerrotaan olleen vaatimaton, iloinen ja ahkera.[37] Irlantilaiskaartit lähetettiin elokuun puolivälissä Ranskaan, mutta Johnin piti seurata miehiään pari päivää jäljessä, koska silloisten sääntöjen mukaan alle 18-vuotiaita ei saanut lähettää ulkomaille. John Kipling täytti 18 vuotta 17. elokuuta 1915.[38]
Kun Loosin taistelua oli käyty kaksi päivää, John Kipling lähetettiin joukkueineen täydennysmiehinä. Viimeisen kerran hänet nähtiin hengissä mudan sokaisemana ja tuskissaan huutavana, kun räjähtänyt hylsy oli repinyt hänen kasvonsa hajalle. Hänet ilmoitettiin kadonneeksi, ja hänen ruumiinsa löydettiin vasta 1992. Tosin ruumiin henkilöllisyyden tunnistaminen John Kiplingiksi on kyseenalaistettu.[39][40]
Ainoan poikansa kuoleman jälkeen Kipling kirjoitti runollisesti: ”Jos joku kysyy, miksi kuolimme/ Kerro heille, koska isämme valehtelivat”. On arveltu, että nämä sanat paljastavat Kiplingin tunteneen syyllisyyttä poikansa värväytymisen auttamisessa.[41] Kipling katsotaan viitanneen poikaansa vuonna 1915 kirjoittamassa runossaan ”My Boy Jack” (Poikani Jack), jonka pohjalta on tehty tunnettu näytelmä, televisiosarja ja dokumentti Rudyard Kipling: A Remembrance Tale. Näytelmä ja televisiosarja kertovat, kuinka Rudyard käytti vaimonsa kanssa paljon aikaa ja yhteiskunnallisia suhteitaan poikansa kohtaloa selvittäessään. Runo julkaistiin kuitenkin alun perin Skagerrakin taistelusta kertovan tarinan alussa ja se vaikuttaa viittaavan kuolemaan merellä.[42] Joka tapauksessa Johnin kaatuminen oli Rudyardille hyvin paha paikka ja on sanottu, ettei hän koskaan päässyt yli siitä.[39] Hänen kerrotaan käsitelleen suruaan lukemalla Jane Austenia ääneen vaimolleen ja tyttärelleen.[43]
Poikansa kuoleman vaikuttamana Kipling liittyi Fabian Waren johtamaan Imperiumin sotilashautakomissioon, joka rakensi suuria puutarhatyylisiä sotilashautausmaita pitkin entistä länsirintamaa ja kaikkialle, missä brittisotilaita oli kaatunut. Hänen suurin panoksensa projektissa oli raamatunlauseen ”Heidän nimensä jäivät elämään ikuisesti” (Sirakin kirjasta kohdasta 44:14) laittaminen suurimpien sankarivainajahautojen muistopaaseihin. Tuntemattomien vainajien hautakiviin tuli teksti ”Jumalalle tiettäväksi” (Known unto God). Hänen valintansa oli myös Lontoon Whitehallin tuntemattomaan sotilaan haudan muistolause ”Kunniakas kuolema” (The Glorious Dead). Hän myös kirjoitti kaksiosaisen irlantilaiskaartien historian, joka julkaistiin vuonna 1923 ja jota pidetään yhtenä hienoimmista rykmenttihistoriikeista.[44] Kipling liikuttava novelli ”Puutarhuri” (The Gardener), joka kuvaa vierailuja sankarihaudoilla. Runo ”The King’s Pilgrimage” (Kuninkaan pyhiinvaellus) (1922) kertoo matkasta, jonka kuningas Yrjö VI teki sotilashautakomission perustamilla sotilashautausmailla ja muistomerkeillä. Autoilun lisääntyessä Kiplingistä tuli brittilehdistön autoileva toimittaja, joka innostuneesti kirjoitti Englannissa ja ulkomailla tekemistään matkoista. Tosin yleensä hän liikkui autonkuljettajan kanssa.[5][45]
Kipling ystävystyi rintaan ammutun ranskalaisen Maurice Hammoneau -nimisen sotilaan kanssa, jonka hengen vasemmassa taskussa sydämen kohdalla ollut Kim-romaani oli pelastanut. Hammoneau lahjoitti Kiplingille kiitollisena kirjan, jossa luoti oli edelleen kiinni, ja saamansa Croix de Guerre -ansiomerkin. Miehet jatkoivat kirjeenvaihtoa, ja kun Hammoneuau sai pojan, Kipling vaati tätä ottamaan takaisin kirjan ja ansiomerkin.[46]
Vuonna 1922 Toronton yliopiston rakennustekniikan professori pyysi useissa teoksissaan insinöörien toimintaa kuvaillutta Kiplingiä suunnittelemaan seremonian eli promootion valmistuville insinööreille sekä jonkinlainen velvoittavan sitoumuksen. Kipling innostui ideasta ja pian hän suunnitteli promootion, jonka koko virallinen nimi on The Ritual of the Calling of an Engineer. Edelleen kaikki Kanadassa valmistuvat insinöörit käyvät läpi tämän promootion, jossa heille annetaan yhteiskunnalle antamastaan sitoumuksesta muistuttava rautasormus.[47] Samana vuonna Kiplingistä tuli skotlantilaisen St Andrewsin yliopiston rehtori kolmeksi vuodeksi.[48]
Kipling jatkoi kirjoittamista 1930-luvun alkuvuosille asti, mutta hitaammalla tahdilla ja vähemmällä menestyksellä kuin aikaisemmin. Ennen ensimmäistä maailmansotaa aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun osaa ottanut Kipling ei ehtinyt nähdä toisen maailmansodan syttymistä. Hän kuitenkin ehti varoittaa uuden sodan puhkeamisesta Royal Society of St Georgen tilaisuudessa toukokuussa 1935 pitämässään puheessa ”Undefended Island” (Puolustautumaton saari), jossa sanoi Kolmannen valtakunnan muodostavan uhan Britannialle.[49]
Vuonna 1934 vain kaksi vuotta ennen kuolemaansa Kipling julkaisi Strand Magazinessa novellin ”Proofs of Holy Writ”, jossa oletettiin William Shakespearen korjailleen Kuningas Jaakon Raamatun proosaa.[50] Fiktion ulkopuolella Kipling otti osaa keskusteluun siitä, miten Britannian tulisi vastata Saksan laivastovoiman kasvuun ja julkaisi vuonna 1898 sarjan artikkeleita, jotka koottiin kokoelmaksi nimeltä A Fleet in Being (Laivaston olemassaolo).
Rudyard Kipling kuoli puhjenneeseen mahahaavaan 18. tammikuuta 1936[51] kaksi päivää kuningas Yrjö VI:n jälkeen. Kuollessaan hän oli 70-vuotias. Itse asiassa hänen kuolemastaan oli lehdessä jo kerran aiemmin uutisoitu, mutta Kipling oli vastannut tähän: ”Luin juuri, että olen kuollut. Älkää unohtako poistaa minua tilaajalistaltanne”.[52]
Hänet tuhkattiin Golders Greenin krematoriossa ja haudattiin kirjailijoille ja runoilijoille tarkoitettuun Poets’ Corneriin (Runoilijanurkka) Westminster Abbeyn eteläiseen poikkilaivaan.[5]
Kipling sympatisoi Irlannin unionisteja, jotka vastustivat home rule -itsehallintoa. Dublinissa syntynyt Ulsterin unionistijohtaja ja Ulsterin vapaajoukkojen perustaja Edward Carson oli hänen ystävänsä. Kipling kirjoitti runon ”Ulster” vuonna 1912.[53]
Kipling oli vankkumaton bolševismin vastustaja, kuten oli myös hänen ystävänsä H. Rider Haggard. He olivat ystävystyneet Kiplingin saavuttua Lontooseen 1889 paljolti sen ansiosta, että he omasivat samat mielipiteet, ja he säilyivätkin ystävinä koko loppuelämän.[54]
Ennen ensimmäistä maailmansotaa Kipling pyrki varoittamaan ja herättämään kansakuntaa tulevasta suursodasta Saksaa vastaan. Hän puhui sotaan varustautumisen ja maanpuolustustahdon puolesta. Lopulta sodan puhjettua Kipling monien muiden kirjailijoiden tapaan kirjoitti pamfletteja, joissa intohimoisesti tuki Britannian sotapyrkimyksiä.[3]
Englantilaisen Masonic Illustrated -aikakauslehden mukaan Kiplingistä tuli vapaamuurari noin vuonna 1885 jo ennen jäseneksi pääsemisen alarajana toiminutta 21 vuoden ikää.[55] Hänet vihittiin Toivon ja Sinnikkyyden loosin nro 782 (Hope and Perseverance Lodge No. 782) jäseneksi Lahoressa, Punjabissa. Hän kirjoitti myöhemmin The Timesissa:
»Olin loosin sihteeri muutaman vuoden . . . , jossa oli Veljiä ainakin neljästä eri uskontokunnasta. Pääsin [oppilasmuurariksi] hindujäsenen nimeltä Brahmo Somaj kautta, [veljesmuurariksi] pääsin Mohammedanin hyväksymänä ja ylenin [mestarimuurariksi] englantilaisen kautta. Meidän Ovenvartijamme oli intianjuutalainen".»
Kipling oli niin mieltynyt vapaamuurariuteensa, että hän omisti sille runonkin ”The Mother Lodge” (Äitiloosi),[55] jossa hän muistelee Lahoren nuoruuden loosiaan. Sittemmin Kipling oli muun muassa Allahabadin käsityöläisloosissa (Craft Lodge). Englannissa hän oli Kotimaa-loosi nro 3861:n (Motherland Lodge, No. 3861) kunniajäsen, Kirjailijoiden loosin nro 3456:n jäsen (Authors Lodge, No. 3456), Hiljaisten kaupunkien rakentajien loosin nro 4948:n (Lodge Builders of the Silent Cities, No. 4948) perustajajäsen ja legendaarisen, yhden vanhimmista skotlantilaisista looseista olevan, vuonna 1677 perustetun edinburghilaisen Canongate Kilwinning, No. 2 -loosin kunniarunoilija. Vermontin vuosinaan hän ei kuitenkaan toiminut Brattleboron loosissa, mutta myöhemmin hän oli vapaamuurarikirjailijoiden Philalethes-seuran 40. veli eli ilmeisesti viimeinen, koska uusien veljien ottaminen listalle päättyi loosissa vuonna 1932.[56]
Vuonna 1907 Rudyard Kipling sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Palkinnon yhteydessä todettiin seuraavasti:
»Tarkkaavaisuuden voima, mielikuvituksen omaperäisyys, ideoiden eläväisyys ja merkittävä kerronnallinen lahjakkuus kuvaavat tämän maailmankuulun kirjailijan teoksia.»
Nobel-palkintoja oli alettu jakaa vuonna 1901 ja Kipling oli ensimmäinen englanninkielinen nobelisti. Palkinnonjakotilaisuudessa Tukholmassa 10. joulukuuta Ruotsin akatemian sihteeri Carl David af Wirsén ylisti sekä Kiplingiä että englantilaisen kirjallisuuden kolmea vuosisataa:[57]
Palkitsemalla Nobelin kirjallisuuspalkinnolla tänä vuonna Rudyard Kiplingin Ruotsin akatemia haluaa antaa kunnianosoituksensa englantilaiselle kirjallisuudelle, joka on rikas monimuotoisessa kunniakkuudessaan, ja suurimmalle nerolle kerronnan alalla, mitä tämä maa on koskaan tuottanut meidän aikanamme.
Loppuhuipennus tälle saavutukselle oli kahden runoutta sekä tarinoita sisältävän yhdistelmäteoksen Puck of Pook's Hill (1906) ja Rewards and Fairies (1910). Jälkimmäinen teos sisälsi runon '"Jos—" (If—), joka valittiin BBC:n äänestyksessä vuonna 1995 Britannian suosituimmaksi runoksi.[58] Tämä stoalaisuuteen ja itsekontrolliin kannustava runo on epäilemättä Kiplingin runoista suosituin, ja sen sanotaan perustuvan Kiplingin ystävän tohtori Leander Starr Jamesonin luonteenpiirteisiin.[59]
Kiplingillä oli tuolloin epävirallinen asema valtakunnan virallisena runoilijana, mutta moni on ihmetellyt, miksei hänelle annettu tämän aseman virallistavaa Poet Laureate -arvoa. Joidenkin mukaan se oltaisiin myönnetty hänelle vuosien 1892–1896 interregnumin aikana, mutta Kipling olisi kieltäytynyt tästä, kuten muistakin hänelle tarjotuista arvoista.[5][60]
Rudyard Kiplingin mukaan nimetty ja hänen tyttärensä vihkimä brittilaivaston hävittäjä HMS Kipling osallistui toiseen maailmansotaan vuosina 1939–1942, kunnes joutui eversti Joachim Helbigin komentaman Junkers Ju 88 -pommilaivueen upottamaksi.
Vuonna 2010 Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni nimesi yhden kymmenestä Messengerin löytämästä Merkuriuksen kraatterista Rudyard Kiplingin mukaan.[61]
Kiplingin runo "Gunga Din" inspiroi saman nimisen kuuluisan seikkailuelokuvan (1939).[62] Viidakkokirjasta on tehty tunnettu Disney-piirroselokuva (1967), ja myös Kim on kuvattu. Kiplingin oma elämä ja hänen ainoan poikansa kohtalo Loos'n taistelussa ovat draamaelokuvan Poikamme Jack aiheena (2007).[63]
| ||||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||||||||||
LIMS forum content by LIMS forum members is licensed under a Creative Commons Attribution-NonCommercial-ShareAlike 4.0 International License. Based on a work at www.limsforum.com.
