Knowledge Base Wiki

Oppikoulu oli Suomessa ennen vuosien 1972–1981 peruskoulu-uudistusta valtioneuvoston luvalla ylempää koulusivistystä varten perustettu valtion, kunnallinen tai yksityinen oppilaitos, johon saattoi pyrkiä kansakoulua 4–6 vuotta käytyään. Siihen saattoivat kuulua ylioppilastutkintoon johtava ja sitä kautta korkeakouluopintoihin valmentava lukio, sekä keskiasteen opintoihin oikeuttava keskikoulu.

Kokonaisuutena oppikoulu oli kahdeksan-, tytöille ehkä yhdeksänvuotinen (koska mm. käsityö- ja kotitaloustunteja oli enemmän kuin pojille) oppilaitos. Se jakautui vuodesta 1914 alkaen viisi- tai kuusivuotiseen keskikouluun sekä kolmivuotiseen lukioon – tyttökouluissa keskikoulu saattoi kestää kuusi vuotta, koska muun muassa kotitalous- ja käsityötunteja oli enemmän ja ylimmillä keskikoululuokilla luettiin useampaa kieltä kuin yhteiskouluissa tai poikakouluissa. Oppikoulu yhtenäisenä kokonaisuutena poistui vuosien 1972–1981 suuressa koulu-uudistuksessa, jossa keskikoulu sulautui kansa- ja kansalaiskoulun kanssa peruskouluksi ja lukiosta tuli itsenäinen toisen asteen yleissivistävä koulu.

Oppikouluun saattoi pyrkiä kansakoulun neljännen luokan jälkeen pääsykokeiden kautta; osa oppilaista pyrki sinne kansakoulun viidennen ja joskus vasta kuudennen luokan jälkeen.

Oppikouluista säädettiin vuonna 1872 annetussa asetuksessa, Koulujärjestyksessä, joka oli useaan kertaan muutettuna voimassa peruskouluun siirtymiseen, lukioiden kohdalla eräiltä osin vuoteen 1983, saakka. Oppikoulujärjestelmä oli lähtökohtaisesti valtiollinen. Valtio perusti 1800-luvun lopulla kaikkiin suurimpiin kaupunkeihin koulut, jotka olivat yleensä pelkästään poikia kouluttavia lyseoita tai tyttölyseoita. Samaan aikaan pienemmissä kaupungeissa perustettiin yleensä yksityisiä oppikouluja, jotka kouluttivat sekä poikia että tyttöjä. Näitä oppilaitoksia kutsuttiin yleensä yhteiskouluiksi. 1920-luvulla moni näistä kouluista siirtyi valtion huostaan ja ne muutettiin lyseoiksi^lähde?, mutta samaan aikaan uusia yksityisoppikouluja perustettiin kiihtyvällä tahdilla lisää. Yleensä yksityiset oppikoulut toimivat säätiö- tai yhdistysmuotoisina, joskus myös osakeyhtiömuodossa.^[1]

Oppikouluun meneminen ei riippunut pelkästään oppilaan älynlahjoista. Erityisesti maaseudulla ja pikkukaupungeissa oppikoulu oli yksityinen ja sen maksut olivat yleiseen palkkatasoon nähden korkeat, joten vähävaraisilla perheillä ei ollut varaa laittaa lastaan sinne. Usein myös työläisperheissä haluttiin lapset mahdollisimman nopeasti työhön, mikä onnistui parhaiten käymällä pelkkä kansakoulu ja kenties sen jälkeen ammattikoulu.

Valtion oppikouluissa lukukausimaksut olivat edullisemmat, mutta verrattuna maksuttomaan kansakouluun lapsen laittaminen oppikouluun merkitsi taloudellista uhrausta. Koulukirjat oli joka tapauksessa ostettava itse eikä maksutonta kouluruokailuakaan ollut. Maaseudun oppikouluverkko oli harva, mikä merkitsi suurempia matka- tai asumiskustannuksia. Valtionavun ehtona niin valtion kuin yksityisissäkin oppikouluissa oli kuitenkin vapaaoppilas- ja puolivapaaoppilaspaikkoja, joita myönnettiin vähävaraisten perheiden hyvin koulussa menestyneille lapsille. Tällä järjestelyllä pyrittiin turvaamaan, että myös vähävaraisten perheiden lapsilla olisi mahdollisuus päästä opiskelemaan oppikouluihin.^[2]

Kuntien merkitys oppikoulujärjestelmässä oli vähäinen. Valtiolliset oppikoulut olivat suoraan läänin kouluhallinnon alaisia (lukuun ottamatta suoraan kouluhallituksen alaisia normaalikouluja), kun taas yksityiskoulut toimivat omien johtokuntiensa alaisina. Suurimman osan rahoituksestaan kaikki oppikoulut saivat valtionavustuksina, ja kouluhallinto tarkasti säännöllisesti niiden opetuksen tasoa. Vasta 1940-luvulta alkaen kunnat alkoivat itse perustaa keskikouluja maan syrjäseuduille. Hiljalleen näitä seurasivat myös kunnalliset yhteislukiot.^[3]

Oppikouluun valmistautuminen tapahtui 1800-luvulla suurilta osin kaupunkien yksityisissä valmistavissa kouluissa, mutta jo 1905 säädettiin, että ylemmän kansakoulun kahden ensimmäisen vuosikurssin suorittaminen muodostaa pohjan oppikoulun sisäänpääsytutkinnolle.^[4] Kansakoulu muodostuikin nopeasti useimpien oppilaiden peruskoulutukseksi, mutta valmistavien koulujen toiminta jatkui suurimmissa kaupungeissa 1940-luvulle saakka. Tällöin säädettiin, ettei oppivelvollisuusikäistä saa ottaa oppilaaksi muuhun kuin kansakoulun tai oppikoulun opetussuunnitelmaa noudattavaan kouluun.

Oppikouluun pyrkiminen tapahtui kevään pääsykokeissa. Järjestelmän loppuaikoina kokeeseen kuuluivat ainekirjoitus ja matematiikan koe. Koska oppikouluun pääseminen oli ainoa tie korkeampaan koulutukseen, kokeet olivat melko vaativat ja stressaavat. Myös jatko oli raskas: luokalle jääminen oli yleistä eikä oppilaiden eroaminen huonon koulumenestyksen vuoksi ollut mitenkään tavatonta.

Oppikoulun opetussuunnitelmat olivat luonteeltaan pitkäikäisiä. Niitä uudistettiin vain muutamien vuosikymmenten välein ja samat perusoppikirjat kuluivat jopa useiden sukupolvien käsissä. Oppikouluja leimasi 1900-luvun alusta jako reaalikouluihin ja klassillisiin lyseoihin. Reaalilyseoissa luettiin "uusia" eli maailmankieliä sekä luonnontieteitä, kun taas klassillisissa lyseoissa keskeisiä oppiaineita olivat klassiset kielet (latina ja klassinen kreikka). Molemmissa koulutyypeissä opetettiin lisäksi matematiikkaa, joka oli luonteeltaan varsin teoreettista. Kielten opetuksessa kirjallinen kielitaito oli pääosassa. Opetus tähtäsi lähinnä virkamiesten kouluttamiseen.^[2][5] Oppikoulun viimeinen opetussuunnitelma pysyi käytössä vielä jonkin aikaa peruskoulu-uudistuksen jälkeenkin, vuoteen 1982 saakka lukion ja osin peruskoulun yläasteen osalta.

Oppikoulun opettajat olivat kansakoulunopettajiin verrattuina korkeasti koulutettuja. Heillä oli pääsääntöisesti joko ylempi tai joissain tapauksissa alempi korkeakoulututkinto. Virkarakenne sisälsi nuoremman ja vanhemman lehtorin virkoja, joihin päästiin muutaman vuoden ylimääräisenä opettajana toimimisen jälkeen. Naisille opettajan työ oli yksi harvoista akateemisista uramahdollisuuksista. Peruskouluun siirtymisen jälkeen oppikoulun opettajat muuttuivat joko lukioiden tai yläasteiden lehtoreiksi.

Oppikoulun suurimpana ongelmana oli opetettavan aineksen teoreettisuus. Opetussuunnitelmaan ei alkujaan sisältynyt lainkaan käsityötä, ja lukuaineiden opetus oli varsin teoriapainotteista. Kun 1950-luvulta alkaen yhä suurempi osa ikäluokasta siirtyi oppikouluun, alkoi käydä ilmeiseksi, että opetussuunnitelmaa olisi uudistettava vastaamaan paremmin käytännön elämän tarpeita.

Eräänä ratkaisuna tähän olisi voinut olla kansakoulun kuudennen luokan jälkeen aloitettava kolmivuotinen keskikoulu, jota oli kokeiltu 1930–1950-luvulla eräissä syrjäseudun kunnissa. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä kansakouluissa ei opetettu lainkaan vieraita kieliä. Ensimmäinen vieras kieli olisi tällöin aloitettu vasta 13-vuotiaana.

Ratkaisuksi valittiin 1950-luvun lopussa ruotsalaismallinen peruskoulujärjestelmä, joka täytti paremmin alueellisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimukset sekä mahdollisti entistä suuremman valinnaisuuden. Peruskoulujärjestelmään siirryttiin 1970-luvun aikana vaiheittain koko maassa, jolloin suurin osa valtiollisista ja yksityisistä oppikouluista kunnallistettiin. Keskikoulut ja kansalaiskoulut yhdistettiin peruskoulun yläasteeksi, jossa opettajat olivat aineenopettajia.

Pääartikkeli: Lukio

Oppikoulujärjestelmässä lukio oli oppikoulun kolmivuotinen loppuosa. Lukioon ei oppikoulujärjestelmässä ollut nykyisen kaltaista karsintaa tai erillistä pääsykoetta keskikoulusta. Kuitenkin keskikoulun viimeisen luokan lukuvuoden päättyessä jaettiin erityinen keskikoulun päästötodistus. Melko suuri osa oppikoululaisista lopettikin opinnot keskikoulun jälkeen ja he menivät joko töihin tai ammattikoulutukseen. Keskikoulu sinällään avasi jo ovet moneen sellaiseen ammattioppilaitokseen, joihin pelkkä kansakoulu tai se ja lisäksi vain kansalaiskoulu ei antanut mahdollisuutta.

Lukiot olivat yleensä linjajakoisia. Yleisimmät vaihtoehdot ovat olleet kielilinja, reaalilinja ja matematiikkalinja. Kaikilla linjoilla opetettiin sekä vieraita kieliä että matematiikkaa, mutta tuntimäärät olivat eri suuruiset ja kielilinjalaisille opetettiin useampaa kieltä kuin muille.

Suomen vanhin suomenkielinen oppikoulu oli keisarillisella päätöksellä perustettu, 1. lokakuuta 1858 toimintansa aloittanut Jyväskylän yläalkeiskoulu.^[6] Tämän oman aikansa "kokeilukoulun" oppilaiksi pääsivät vain pojat. Ensimmäiset ylioppilaat tästä koulusta kirjoittivat vuonna 1865. Vuonna 1873 koulun nimi muuttui Jyväskylän lyseoksi. Vuonna 1973 tämä sata vuotta valtion oppikouluna toiminut poikalyseo siirtyi Jyväskylän kaupungin omistukseen. Koulun viralliseksi nimeksi tuli Jyväskylän Lyseon lukio ja opiskelijoiksi alkoivat päästä myös tytöt.

Vuonna 1886 toimintansa aloittanut Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu (SYK)^[7] on Suomen vanhin suomenkielinen yhteiskoulu.

Suomen ensimmäinen yksityinen oppikoulu oli 18. maaliskuuta 1853 Savonlinnaan perustettu Fruntimmers-skolan i Nyslott (1853–1894), tunnettu myöhemmin nimillä Savonlinnan yksityinen tyttökoulu (1894–1931) ja Savonlinnan yksityinen tyttölyseo (1931–1950). Koulu perustettiin ruotsinkielisenä 1-luokkaisena kouluna. Vuodesta 1874 koulu toimi 2-luokkaisena, vuodesta 1881 alkaen kolmiluokkaisena ja 1895 alkaen viisiluokkaisena. Laajentumisluvan 9-luokkaiseksi koulu sai 22. toukokuuta 1931. Koulu otettiin valtion haltuun 6. huhtikuuta 1950 valtioneuvoston antamalla asetuksella. Koulun valtion haltuun ottamisen jälkeen toimintaa jatkettiin Savonlinnan tyttölyseon nimellä, vuodesta 1972 Savonniemen yhteislyseo, vuodesta 1975 Savonniemen yläaste ja lukio.

Vanhin maaseudulle perustettu oppikoulu oli 1899 toimintansa aloittanut ja tammikuussa 1900 keisarilliselta senaatilta toimiluvan saanut Forssan yhteislyseo.

Suomen nuorin yksityinen oppikoulu on 1. elokuuta 2001 perustamisluvan saanut Klaukkalan aikuislukio^lähde?. Toimilupa periytyy Käpylän iltaoppikoululta, joka perustettiin 10. toukokuuta 1962.