Type a search term to find related articles by LIMS subject matter experts gathered from the most trusted and dynamic collaboration tools in the laboratory informatics industry.
Mario Monti | |
---|---|
Monti helmikuussa 2013 |
|
Italian pääministeri | |
16.11.2011–28.4.2013
|
|
Presidentti | Giorgio Napolitano |
Edeltäjä | Silvio Berlusconi |
Seuraaja | Enrico Letta |
Italian valtiovarainministeri | |
16.11.2011–11.7.2012
|
|
Edeltäjä | Giulio Tremonti |
Seuraaja | Vittorio Grilli |
EU:n kilpailuasioista vastaava komissaari | |
Prodin komissio
15.9.1999–30.10.2004 |
|
Edeltäjä | Karel Van Miert |
Seuraaja | Neelie Kroes |
EU:n sisämarkkina-asioista vastaava komissaari | |
Santerin komissio
18.1.1995–15.9.1999 |
|
Edeltäjä | Raniero Vanni d’Archirafi |
Seuraaja | Frits Bolkestein |
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 19. maaliskuuta 1943 Varese |
Ammatti | taloustieteilijä |
Puoliso | Elsa Antonioli |
Tiedot | |
Puolue | sitoutumaton |
Uskonto | katolinen |
Nimikirjoitus |
|
Mario Monti (s. 19. maaliskuuta 1943 Varese) on italialainen pankkiiri, poliitikko ja elinikäinen senaattori. Hän on myös Bocconin yliopiston dekaani.[1] Monti toimi Italian pääministerinä vuosina 2011–2013.
Monti toimi Euroopan unionin komissaarina kaksi peräkkäistä kautta vuosina 1995–2004. Ensimmäisellä kaudellaan hän toimi sisämarkkinoiden ja palvelujen sekä verotuksen ja tulliliiton komissaarina, toisella kaudella kilpailukomissaarina. Monti on trilateraalisen komission Euroopan puhemies ja Bilderberg-ryhmän jäsen. Hän on opiskellut muun muassa Yalen yliopistossa.[2]
Marraskuussa 2011 Monti sai tehtäväkseen uuden hallituksen muodostamisen, ja hän nousi Silvio Berlusconin seuraajaksi Italian pääministerin virkaan.[3] Joulukuussa 2012 Berlusconin johtama Vapauden kansa -puolue veti tukensa pois Montin hallitukselta, ja muutama päivä tämän jälkeen Monti ilmoitti eroavansa pääministerin tehtävästä, kun vuoden 2013 budjetti on hyväksytty.[4] Eroilmoituksensa Monti jätti 21. joulukuuta.[5] Vuoden 2013 parlamenttivaaleissa Monti tavoitteli pääministerin paikkaa hänen tuekseen perustun keskustaliittouman johtajana.[6] Liittouma sai edustajainhuoneen vaalissa 10,56 prosenttia äänistä ja senaatin vaalissa 9,13 prosenttia äänistä.[7][8]