Type a search term to find related articles by LIMS subject matter experts gathered from the most trusted and dynamic collaboration tools in the laboratory informatics industry.
Keisarileikkaus[1] (lat. sectio caesarea), myös sektio, joskus virheellisesti keisarinleikkaus, on obstetrisen kirurgian toimenpide, jossa sikiö syntyy leikkauksessa vatsanpeitteiden ja kohdun seinämän läpi tehtyjen viiltojen kautta. Keisarileikkaus suoritetaan yleensä silloin, kun alatiesynnytykseen liittyy suurentunut komplikaatioiden riski tai jo alkanutta synnytystä ei voida saattaa loppuun turvallisesti.
Viittauksia keisarileikkauksiin esiintyy jo muun muassa kreikkalaisissa, hindulaisissa, egyptiläisissä ja roomalaisissa kansantarustoissa. Lukuisista teorioista huolimatta on edelleen epävarmaa, mistä toimenpide on saanut nimensä. Yleisesti arvellaan nimen johtuvan siitä, että roomalaisen Julius-perheen jäsen, mahdollisesti juuri kuuluisa Julius Caesar, olisi syntynyt keisarileikkauksella, kuten Plinius vanhempi (23–79 jaa.) on kirjoittanut.[3] Tätä vastaan puhuu se, että Julius Caesarin äiti oli muiden lähteiden mukaan elossa poikansa syntymän jälkeen, mikä on epätodennäköistä aikakauden lääketieteellisen tason huomioon ottaen. On myös esitetty, että keisarileikkauksen nimitys johtuisi Caesarin aikana käyttöön otetusta laista, lex caesareasta, jonka mukaan raskauden loppuaikana kuolleelle naiselle olisi tehtävä kohdunavaus lapsen pelastamiseksi. Muita mahdollisia tulkintoja ovat latinan kielen verbi caedere, leikata, tai äidin kuoleman jälkeen keisarileikkauksella syntyneistä lapsista käytetty termi caesones. On kuitenkin viitteitä siitä, että monet äidit ovat sekä antiikin aikana että keskiajalla selvinneet leikkauksesta hengissä: esimerkiksi Talmudissa on runsaasti viittauksia asiasta.[4]
Ensimmäisen kirjallisesti kuvatun keisarileikkauksen, josta sekä synnyttäjä että lapsi selviytyivät hengissä, suoritti noin vuonna 1500 sveitsiläinen Jakob Nufer omalle vaimolleen. Nufer oli ammatiltaan siankuohitsija. Hän leikkasi vaimon vatsan auki, sillä tämä oli kärsinyt päiväkausia synnytystuskia, eivätkä lääkärit tienneet, mitä tehdä. Lopuksi haava ommeltiin umpeen.[5]. Perheeseen syntyi kertomuksen mukaan vielä viisi lasta[4]. Kertomuksen luotettavuus on kyseenalainen, koska tapahtuma kirjattiin muistiin vasta noin 82 vuotta myöhemmin. Menneiden aikojen lääketieteen kehittymättömyydestä kertoo vuonna 1480 annettu kätilöasetus, että keisarileikkaus on aina tehtävä vasemmalta puolen, koska naisen sydän on oikealla.[6]
Historiallisesti luotettavana pidetään selostusta vuodelta 1610 keisarileikkauksesta, jonka suoritti saksalainen kirurgi Jeremias Trautmann Wittenbergissä ja josta äiti ja lapsi jäivät eloon. Keisarileikkausten tulokset olivat huonoja 1800-luvun alkuun asti: vain 14 % naisista jäi henkiin leikkauksen jälkeen[7]. Synnytyssairaaloissa ja yleissairaaloissa alkoi kuitenkin vähitellen kehittyä taitotieto ja kokemus, jonka ansiosta leikkaukset tulisivat turvallisemmiksi. Merkittäviä parannuksia olivat 1800-luvun puolivälissä keksityt nukutusmenetelmät, 1860-luvulla kehitetyt antiseptiset käytännöt sekä aseptiikan tulo leikkaussaleihin 1880-luvulla. Leikkaustekniikat parantuivat: vuonna 1876 milanolainen gynekologi Edoardo Porro kehitti ns. Porron operaation, jossa sektion yhteydessä poistettiin kohdun runko-osa, minkä avulla hengenvaarallinen verenvuoto saatiin loppumaan[7]. Huomattava kehitysaskel oli kohdun haavapintojen ompelun aloittaminen vuonna 1882. 1900-luvun puolivälissä käyttöön otetut antibiootit vähensivät merkittävästi äitikuolleisuutta sekä keisarileikkauksissa että alatiesynnytyksissä. [8].
Maailman pienin keisarileikkauksella syntynyt henkiin jäänyt lapsi on Saksassa vuonna 2015 syntynyt tyttö, joka painoi 252 grammaa ja syntyi 25. raskausviikolla.[9]
Keisarileikkausten osuus teollistuneissa maissa:[10]
Keisarinleikkauksella syntyneiden lasten mikrobisto on erilainen kuin alateitse syntyneiden. Erot tasoittuvat noin vuoden kuluttua. Kuitenkin immuunipuolustus kehittyy ensimmäisten viikkojen aikana. Vielä ei tiedetä, onko tällä erolla merkitystä terveyden kannalta.[11]
Keisarileikkaukseen liittyy riskejä, niin kuin alatiesynnytykseenkin. Kaiken kaikkiaan noin 1,2 %:iin kaikista synnytyksistä liittyy vaikea komplikaatio. Keisarileikkauksessa vaikeiden komplikaatioiden osuus on 4,5 %.
Keisarileikkauksella synnyttäneille naisille tehdään usein ns. synnytystapa-arvio seuraavan raskauden loppuaikana. Jos syy aiempaan leikkaukseen on liittynyt nimenomaan edelliseen raskauteen, ei estettä alatiesynnytykselle yleensä ole. Alatiesynnytys onnistuu noin kolmessa neljäsosassa tapauksista, joissa edellinen synnytys on hoidettu keisarileikkauksella. Kahden edeltävän keisarileikkauksen jälkeen ei alatiesynnytystä useinkaan suositella, koska kohdun seinämään keisarileikkauksista jäänyt arpi on heikompaa kudosta ja sillä on riski revetä.[12] Jos äidille on tehty hätäsektio pienillä raskausviikoilla (22–25) on riski paljon isompi, sillä leikattava kohtu on vielä paksu, jolloin lihaksiakin joudutaan katkaisemaan enemmän. Yleensä pienillä viikoilla päädytään pystyviiltoon sekä vatsan osalta että kohdun osalta. Tästä syystä myöhemmät raskaudet on synnytettävä sektiolla repeämisriskin takia. Repeämisriski on suurempi, kun kaikki supistajalihakset on viilletty poikki.
Keisarileikkaukset alkoivat yleistyä Suomessa 1970-luvulla. Vuonna 2005 suomalaisista 16,0 % syntyi keisarileikkauksella, kun osuus vuonna 1975 oli 7,9 %. Tosin vuosien 1995–2005 aikana keisarileikkausten osuus lisääntyi vain 0,3 prosenttiyksikköä. Keisarileikkausten yleistymisen syiksi on arveltu muun muassa monisikiöisten synnytysten lisääntymistä, synnyttäjien ikääntymistä sekä tapahtuneiden perätilasynnytysten vähenemistä. Vuonna 2005 hätäsektioita oli 6,6 % kaikista keisarileikkauksista ja 1,0 % kaikista synnytyksistä.[14] Suomessa suurin osa keisarileikkauksista tehdään spinaali- tai epiduraalipuudutuksessa, jolloin äiti on hereillä ja saa nähdä vauvansa heti leikkauksen jälkeen. Vaikka keisarileikkaus on nyky-Suomessa turvallinen, sille on riskien vuoksi oltava selkeä aihe.[12]
Vuonna 2000 keisarileikkausten osuus Suomessa oli 15,8 %, ja vaihteluväli sairaaloittain oli 9,6 %:sta 26,8 %:iin. Eniten keisarileikkauksia tehtiin Iisalmen aluesairaalassa (26,8 %), Jämsän seudun terveyskeskuksessa (25,0 %), Lounais-Hämeen aluesairaalassa (25,0 %) ja HUS:in naistenklinikalla (24,2 %). Vähiten keisarileikkauksia tehtiin Oulaskankaan sairaalassa (9,6 %) ja Tampereen yliopistollisessa sairaalassa (10,8 %).[15]
Eläimille tehtävät keisarileikkaukset eivät ole harvinaisuuksia. Suureläimistä lehmille suoritettava keisarileikkaus voidaan tehdä navetassa synnytysaputoimenpiteenä. Indikaationa on erityisesti ensikoilla yleensä sikiön liiallinen koko johtuen esimerkiksi liian voimakkaasta tiineysajan ruokinnasta tai roturisteytyksestä kookkaamman rodun kanssa. Kehittyneet kivunpoistomenetelmät ja muun teknisen valmiuden lisääntyminen ovat johtaneet siihen, että keisarileikkaus alkaa kuulua lehmälle tehtäviin rutiinitoimenpiteisiin. Hevosten keisarileikkaus on huomattavasti vaikeampaa, koska käytännössä hevosta ei voi leikata tallioloissa. Tammalla synnytysavun tarve on vähäisempää kuin lehmällä. Pienemmille hyötyeläimille, kuten emakolle, uuhelle ja kutulle, keisarileikkaus on mahdollinen, mutta sitä ei taloudellisista syistä juurikaan käytetä. Pieneläinten keisarileikkaus kuuluu hyvin varusteltujen eläinlääkärivastaanottojen rutiinitoimenpiteisiin.
Koirilla keisarileikkaus kuuluu rutiinitoimenpiteinä joidenkin kääpiökokoisten ja suhteessa suuripäisten rotujen kasvatuksessa niissä sukulinjoissa, joissa rodun rakenne on jalostettu äärimmilleen.
LIMS forum content by LIMS forum members is licensed under a Creative Commons Attribution-NonCommercial-ShareAlike 4.0 International License. Based on a work at www.limsforum.com.
