Type a search term to find related articles by LIMS subject matter experts gathered from the most trusted and dynamic collaboration tools in the laboratory informatics industry.
| Kesyhevonen | |
|---|---|
 Erirotuisia työhevosia. |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Kavioeläimet Perissodactyla |
| Heimo: | Hevoseläimet Equidae |
| Suku: | Equus |
| Laji: | Hevonen caballus |
| Alalaji: | caballus |
| Kolmiosainen nimi | |
|
Equus caballus caballus |
|
| Katso myös | |
Kesyhevonen (Equus caballus caballus) on yksi hevosen alalajeista. Se on suurikokoinen kavioeläinten lahkoon ja hevoseläinten heimoon kuuluva nisäkäs.
Ihminen kesytti hevosen arviolta jo noin 5500 vuotta sitten. Hevosta on käytetty muun muassa maidon ja lihan tuottajana, ratsuna sekä veto- ja kantojuhtana maatalous- ja metsätöissä. Traktorit ja autot ovat 1900-luvulla pitkälti korvanneet hevosen aiemmista käyttötarkoituksistaan. Nykyään hevosta pidetäänkin enemmän harrastus- kuin hyötyeläimenä.
Kesyhevonen on villihevosen (Equus caballus) kesytetty alalaji. Villihevonen eli nuoremmalla kivikaudella laajoilla alueilla Keski-Aasiassa ja suurimmassa osassa Eurooppaa.[1]
Hevosen kesyttivät luultavasti ensimmäisen kerran Mustanmeren ja Kaspianmeren seutujen arojen heimot.[1] Hevonen kesytettiin arviolta viimeistään vuonna 3500 eaa. Kesyhevosen ensimmäinen tehtävä oli mahdollisesti kärryjen vetäminen, ratsuna toimiminen tai maidon tuottaminen.[2][1] Kun ratsastuksen edut liikkumisen ja ruoan hankinnan kannalta tulivat ilmeisiksi, ihmiset ryhtyivät kasvattamaan ja jalostamaan hevosia. Hevosista tuli tärkeitä myös tutkimusmatkailun, asuttamisen ja sotien apukeinona.[1] Babyloniassa hevoset valjastettiin vetämään sotavaunua.[3]
Noin vuoteen 1000 eaa. mennessä kesyhevonen oli levinnyt Aasian, Euroopan ja Pohjois-Afrikan alueille.[4] Pohjois- ja Etelä-Amerikan mantereilta alkuperäiseen eläimistöön kuuluneet hevoseläimet kuolivat sukupuuttoon noin 8000 eaa. mennessä, ja hevonen saapui näille mantereille uudelleen vasta kesyhevosena eurooppalaisten valloittajien mukana 1500-luvulla.
Varhaisimmat löydetyt kuolaimet valmistettiin noin 1500 eaa. Satula, jalustin ja naulatut kengät otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Kiinassa ennen ajanlaskun alkua.[1]
Hevosen käytön monipuolistuminen ja ratsastustyylien kehittyminen johtivat hevosen jalostamiseen moniksi erilaisiksi roduiksi. Hevoset olivat keskeinen osa ihmisten elämää ja tärkein kuljetuskeino höyrykoneen keksimiseen saakka 1760-luvulla. Sen jälkeen hevosen merkitys hyötyeläimenä on laskenut, ja ratsastaminen on muuttunut enemmän harrastukseksi.[1]
Hevonen kloonattiin ensimmäisen kerran Italiassa vuonna 2003.[5]
Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestö arvioi vuonna 2008 maailmassa olevan 58,7 miljoonaa hevosta. Niistä 15 miljoonaa oli Etelä-Amerikassa, 14 miljoonaa Aasiassa, 10 miljoonaa Pohjois-Amerikassa, 8,7 miljoonaa Väli-Amerikassa, 6,3 miljoonaa Euroopassa, 4,5 miljoonaa Afrikassa ja 0,4 miljoonaa Oseaniassa. Rotuja oli ilmoitettu 784 erilaista.[6]
Ennen teollistumista hevosia oli huomattavasti enemmän kuin nykyisin, mutta niiden määrä romahti useissa maissa, kun autot ja traktorit syrjäyttivät hevoset maatalous- ja kuljetustyöstä.
Hevosten määrä Suomessa kaksinkertaistui vuosien 1992 ja 2007 välillä. Suomessa oli hevosia vuonna 2007 runsaat 70 000.[7] Hevosten määrän kääntyminen nousuun 1900-luvun lopulla on johtunut muun muassa ratsastuksen suosion kasvusta varsinkin aikuisten keskuudessa. Suomessa vuonna 2007 rekisteröityneinä olleiden hevosten noin 66 100 yksilön kannasta noin 24 300 (37 %) oli lämminverisiä ravihevosia, noin 19 500 (30 %) suomenhevosia, noin 14 200 (21 %) lämminverisiä ratsuhevosia ja noin 8 100 (12 %) poneja.[7]
Nykyhevosten koko vaihtelee jalostuksen ansiosta suuresti. Maailman pienimpien miniatyyrihevosrotujen edustajat ovat pienimmillään vain vajaan puolen metrin korkuisia eli keskimittaisen koiran kokoisia, kun taas maailman suurimman hevosrodun eli shirehevosen edustajat saattavat kasvaa yli kaksimetrisiksi. Tavallisimmin hevosen säkäkorkeus kuitenkin on jotakin väliltä 120–170 cm. Alle 148 cm korkeita hevosia kutsutaan poneiksi, mutta poniksi nimittäminen voi asiayhteydestä riippuen perustua joko säkäkorkeuteen tai rotuun. Tiettyjä pieniä rotuja (esimerkiksi islanninhevonen ja miniatyyrihevonen) ei myöskään koosta huolimatta pidetä poni- vaan hevosrotuina.
Hevosella on sen runkoon nähden suhteellisen pitkät ja kevyet jalat, joissa on lihaksia vain yläosassaan. Tämä yhdessä lavan ja lonkan vahvan lihaksiston sekä rintakehän joustavan rakenteen kanssa tekee hevosesta hyvän juoksijan.[9]
Hevosen jaloissa on lukitusjärjestelmä, joka tekee sille mahdolliseksi nukkua seisaallaan tuhlaamatta energiaa.[9]
Hevoset yleensä kengitetään metallisilla kengillä, jotta niiden kaviot eivät vahingoittuisi raskaassa käytössä.[10]
Hevosella on pilkkovat etuhampaat (insisiivit) ja jauhavat poskihampaat (molaarit). Tammalla on yleensä 36 hammasta ja orilla 40–42. Etuhampaita on 12 ja takahampaita vähintään 24. Etu- ja takahampaiden välissä on hampaaton alue, johon kuolaimet sopivat. Oreilla ja ruunilla voi olla myös kulmahampaat, ja joillakin yksilöillä lisäksi pienet ja terävät hampaat takahampaiden edessä. Maitohampaiden tilalle ovat ilmestyneet kolmeen ja puoleen ikävuoteen mennessä pysyvät etuhampaat ja vuotta myöhemmin kaikki muutkin pysyvät hampaat. Hevosen hampaiden niin sanottujen jyväkuoppien vaiheittaisesta kulumisesta ja katoamisesta pystytään määrittämään hevosen ikä 12-vuotiaaksi saakka. Sen jälkeen iän voi määrittää hampaiden purupintojen muodoista.[5][11]
Kylmässä ilmastossa kehittyneet hevosrodut ovat pitkäkarvaisia, kuumilla seuduilla kehittyneet lyhytkarvaisia. Hevosen karva nousee pystyyn sen palellessa, jolloin syntyy eristävä ilmakerros. Lämpimällä ilmalla karvat lepäävät ihon myötäisesti, jolloin lämpö pääsee haihtumaan. Hevoselle kasvaa talvella pitkä talvikarva, joka korvautuu keväällä lyhyemmällä kesäkarvalla. Hevosella on pitkä harja, otsatukka ja häntä, jotka auttavat sitä suojautumaan kärpäsiltä.[9]
Hevosen alkuperäinen väritys lienee ollut hallakko: esimerkiksi Lascaux’n luolan kymmeniä tuhansia vuosia vanhoissa maalauksissa esiintyvät hevoset ovat tunnistettavissa hallakoiksi. Nykyisinkin elävä viimeinen aidosti villi hevoslaji przewalskinhevonen on aina ruunihallakko, ja 1800-luvun lopussa sukupuuttoon kuollut tarpaani taas oli hiirakko eli mustapohjainen hallakko. Eri rotuja risteyttämällä kehitetty ”uusi tarpaani” on sekin miltei aina hiirakko.
Kesyhevosilla esiintyy useita kymmeniä eri värejä. Yleisimmät niistä ovat niin kutsutut perusvärit eli rautias, ruunikko tai musta. Jokainen hevosyksilö on geneettisesti jokin näistä kolmesta. Perusväriä voi muuttaa yksi tai useampi lukuisista väriin vaikuttavien geenien alleeleista, jolloin pohjaväri esimerkiksi haalistuu osittain tai kokonaan (diluutiovärit), jää muodostumatta yksittäisissä karvoissa (päistäriköt, päistär- ja sekakarvaiset), jää muodostumatta tietyillä yhtenäisillä alueilla (kirjavat, tiikerinkirjavat) tai muuttuu hevosen iän myötä harmaaksi ja lopulta kauttaaltaan valkoiseksi (kimot).
Valkoinen hevonen on useimmiten kimo, joka on iän myötä ehtinyt harmaantua täysin valkoiseksi. Jo syntyessään valkoinen hevonen on valkovoikko tai hyvin valkovoittoinen kirjava tai tiikerinkirjava. Albiinoja ei hevoseläimissä ole lainkaan; albiinoutta aiheuttavaa geeniä ei ole todettu hevoseläimissä. Albinistisia mutta osittain pigmentoituneita värityksiä ovat muun muassa kermanvaalea ja sinisilmäinen valkovoikko ja samppanjaväritykset. Täysvalkoisena syntyvät myös homotsygootit frame overo -kirjavat varsat, mutta nämä yksilöt kuolevat epämuodostuneen elimistön vuoksi parin päivän sisällä syntymästään.
Kaikilla hevosväreillä ei ole toistaiseksi vakiintuneita suomenkielisiä nimityksiä. Tämä pätee erityisesti väreihin, jotka ovat Suomessa harvinaisia (samppanjavärit, tiikerinkirjavuuden eri muodot), mutta myös suhteellisen tavallisen kirjavuuden eri tyypeistä käytetään toistaiseksi englanninkielistä terminologiaa.
Merkeiksi kutsutaan hevosyksilön erityisiä tuntomerkkejä, jotka ovat lähinnä valkeita alueita hevosen päässä ja jaloissa. Tällaisia merkkejä ovat esimerkiksi tähti, kuonopilkku, piirto ja läsi sekä jaloissa olevat sukat. Myös tummia ja muunlaisia merkkejä kuitenkin on. Valkoisten merkkien alueelta hevosen iho on aina vaaleanpunainen. Pienehköt valkeat merkit ovat tavallisia eikä niitä yleensä mielletä kirjavuudeksi, vaikka ne saattavatkin olla jonkin kirjavuusgeenin aiheuttamia. Jos valkeaa on rungossa, hevosta kutsutaan kirjavaksi.
Aikuisen hevosen sydän lyö normaalisti 40–50 kertaa minuutissa, ja se hengittää 8–15 kertaa minuutissa. Hevosen normaali ruumiinlämpö on 37,2–38,3 astetta.[12]
Hevonen nukkuu vuorokauden aikana kahdesta neljään tuntia, usein 15–30 minuutin jaksoissa. Hevonen voi nukkua makuulla tai seisaallaan.[13]
Hevosen näkökenttä on hyvin laaja, noin 340 astetta. Hevonen ei näe aivan päänsä eteen eikä pään osoittaessa suoraan eteen myöskään taakseen tai alleen. Suurin osa näkökentästä on monokulaarista näköä; binokulaarista näköä on vain noin 65 astetta, hieman yli puolet ihmisen vastaavasta.[14] Hevosen silmien koko ja niissä olevien sauvasolujen suhteellinen runsaus viittaa siihen, että hevonen näkee hämärässä ihmistä paremmin. Hevosen värinäköä ei tarkkaan tunneta. Carrolin et. al. vuoden 2001 tutkimus viittaa siihen, että hevonen pystyisi näkemään väreinä vain keltaisen ja sinisen sävyjä.[15]
Laajan, mutta enimmäkseen monokulaarisen näkökentän vuoksi hevosen on vaikea arvioida lähestyvien kohteiden nopeutta tai nähdä lähelle. Liikkeet hevonen kuitenkin näkee tarkasti, ja hevosten välinen kommunikointi koostuukin suurelta osin pienistä liikkeistä.[15]
Hevosen korvat kääntyvät 180 astetta, ja kääntämällä korviaan hevonen tunnistaa tarkasti äänen tulosuunnan. Hevonen aistii ainakin ihmisen kuuloaluetta vastaavat taajuudet, mahdollisesti laajemmankin alueen.[15]
Hajuaisti on hevoselle tärkeä muun muassa toisten hevosten tunnistamisessa ja ne aistivat myös esimerkiksi hormonitoimintaan liittyviä feromoneja. Nenän aistivan limakalvon laajuuden perusteella hevosen hajuaistin arvioidaan olevan 100–1000 kertaa voimakkaampi kuin ihmisen. Hevonen voi tehdä flehmen-eleen rullaamalla ylähuulensa, mikä sulkee sieraimet ja ohjaa hajun kemikaalit herkempiin aistinsoluihin nenässä.[16]
Makuaistin avulla hevonen valikoi ravintonsa, mikä on erityisen tärkeää, koska hevonen ei voi oksentaa. Hevoset voivat erottaa perusmauista ainakin makean, happaman, suolaisen ja karvaan, mutta hevosen makuaistin tarkkuutta ei tunneta.[16]
Hevosen tuntoaisti on niin herkkä, että se tuntee esimerkiksi hyönteisen kyljellään. Toisaalta hevosen hermosto turtuu helposti samanlaisena toistuvaan ”turhaan” ärsykkeeseen kuten ratsastajan vääränlaiseen apuun. Hevosen herkin tuntoelin on sen ylähuuli, jota vastaava aivoalue on suhteellisen suuri. Hevosen turvan alueella kasvaa myös tuntokarvoja.[16]
Hevonen on erikoistunut ruohonsyöjäksi, ja sen luontaisinta ravintoa ovat huonosti sulavat ja runsaskuituiset heinäkasvit. Se tulee hyvin toimeen ravintoarvoltaan köyhällä kasviravinnolla, kunhan sitä on saatavilla runsaasti. Ravinto ei kuitenkaan saa olla esimerkiksi homeista, ja lisäksi hevonen tarvitsee melko runsaasti vettä juodakseen.
Hevonen on yksimahainen, vaikka sillä käytetään samoja rehutaulukkon arvoja kuin märehtijöillä lukuun ottamatta valkuaisarvoja.[17] Hevosen ruoansulatusjärjestelmä on sopeutunut jatkuvaan laiduntamiseen: mahalaukku on kooltaan pieni. Vapaana ollessaan hevonen syö jopa 16–17 tuntia päivittäin eli suurimman osan vuorokaudesta. Olosuhteiden salliessa hevonen syö suurimmaksi osaksi pelkkää uutta lyhyttä ruohoa ja liikuskelee laiduntaessaan hitaasti. Ihmisen käytössä hevonen saa yleensä kuivaa heinää sekä kasvaneen energiatarpeen vuoksi jyvä- tai väkirehua, mihin hevosen ruoansulatus ei ole sopeutunut. Kesyhevonen viettää myös usein suurimman osan aikaansa miltei liikkumattomana tallissa ja saa rehua suurina annoksina muutamia kertoja päivässä. Raskas liikunta, esimerkiksi kilpahevosen harjoittaminen, huonontaa myös hevosen ruoansulatusta. Hevonen onkin herkkä ruokinnan häiriötekijöille, mikä johtaa helposti esimerkiksi ähkyyn.[18]
Hevosille hankitaan joskus myös suolakivi, jota nuolemalla ne saavat tarvitsemiaan mineraaleja.[19]
Mahdollisuus ”napostella” jatkuvasti korsirehua on tärkeää hevoselle myös henkisenä virikkeenä. Mikäli hevoselle annetaan suhteessa liian paljon runsasenergiaista rehua korsirehun määrään nähden, hevonen voi laiduntamisen puutteessa jyrsiä karsinan tai aitauksen puurakenteita tai syödä pahnoja tai jopa ulosteita.
Maan tai puun syömisen syynä saattaa olla kuidun tarve, itselääkintä pieneliöillä tai ikävystyminen.[20]
Hevonen tulee täysikasvuiseksi rodusta ja yksilökohtaisista eroista riippuen 4–6-vuotiaana. Kesyhevonen saattaa elää jopa 50-vuotiaaksi mutta yleensä korkeintaan noin 30-vuotiaaksi. Elinikä vaihtelee suuresti roduittain, ja yleisesti ottaen karaistuneet kylmäveri- ja ponirodut elävät noin kymmenen vuotta vanhemmiksi kuin lämmin- ja täysiveriset. Luonnonvaraiset hevoset kuolevat huomattavasti nuorempina, ja moni kesyhevonenkin joudutaan lähinnä ruoansulatuskanavan tai hengityselimistön sairauksien tai jalkavaivojen vuoksi lopettamaan 10–20 vuoden iässä.
Maailman vanhin hevonen oli englantilainen työhevonen Old Billy, joka eli 62-vuotiaaksi.[21]
Hevosen luontainen ihanneympäristö on laaja aukea ruohomaa, jossa ruokaa on koko ajan saatavilla, pedot voi havaita jo kaukaa ja niiltä pakeneminen on helppoa. Hevonen myös kaipaa lajitovereita ympärilleen.[22] Hevonen pyrkii suojautumaan kuumalta auringonpaisteelta hakeutumalla varjoon. Se suosii lämpimällä tuulisia paikkoja, joissa kärpäsiä on vähän. Talvella hevonen viihtyy kuivassa ja tyynessä paikassa, ja se kisailee mielellään uudessa lumessa. Hevonen välttelee talvella tuulta, sadetta, räntää, rakeita ja jatkuvaa lumisadetta.[23]
Hevonen viihtyy parhaiten niityllä, joka on vähintään neljän hehtaarin kokoinen. Karsinassa se tutkimusten mukaan tarvitsee vähintään 16 neliömetriä tilaa.[23]
Hevosen elinolot ihmisen järjestämissä tiloissa poikkeavat yleensä selvästi ihanneympäristöstä. Hevosia pidetään paljon sisätiloissa, ne eivät ulkonakaan aina mahdu liikkumaan kunnolla, eikä niillä ole koko ajan ruokaa saatavillaan. Hevoset kuitenkin yleensä voivat hyvin näissäkin olosuhteissa.[22]
Hevosta ei pidetä perinteisessä mielessä erityisen älykkäänä eläimenä. Se on kuitenkin motorisesti etevä liikkuja ja erittäin herkkä aistimaan toisten hevosten ja ihmisenkin mielentilan ja pienetkin liikkeet ja eleet. Erittäin sosiaalisena eläimenä hevonen myös pyrkii miellyttämään varsinkin niitä muita hevosia ja ihmisiä, jotka se katsoo johtajakseen. Johdonmukaisesti opetettuna se oppiikin yhdistämään vaativia ja monimutkaisiakin suorituksia tiettyihin hienovaraisiin, mutta selkeisiin merkkeihin. Tämä mahdollistaa hevosten hyvin monipuolisen käytön ratsastuksessa, ajossa, työssä ja vaikkapa sirkusnäytöksissä. Luonnollinen hevosmiestaito hyödyntää juuri hevosen sosiaalista älykkyyttä koulutusmenetelmissään. Tunnettu esimerkki hevosen sosiaalisesta ”lukutaidosta” on Viisas Hans, joka vaikutti osaavan laskea ja ilmoitti laskutehtävien tulokset koputtamalla kaviollaan maata. Todellisen laskutaidon sijasta temppu perustui kuitenkin siihen, että hevonen vaistosi yleisön mielenliikkeet ja osasi lopettaa koputtamisen juuri oikean vastauksen kohdalla.
Hevosilla on usein selkeästi erottuvat persoonallisuudet. Hevosyksilön luonne ja temperamentti vaihtelevat paitsi yksilöittäin myös roduittain ja hevostyypeittäin. Esimerkiksi puolivilleistä kannoista polveutuvat ponit ovat usein nokkelia ja nopeita oppimaan, ja nopeiksi laukkahevosiksi jalostetut englannintäysiveriset ovat puolestaan kiihkeitä ja herkkiä. Valtavan voimakkaiden kylmäverihevosten täytyy jo turvallisuussyistä olla luonteeltaan rauhallisia ja auliita tottelemaan.
Tammoja pidetään usein hieman oikukkaina, mihin vaikuttaa paljolti kiimakiertoon liittyvä hormonitoiminta. Kiimakierron vaikutus tamman käytökseen, käyttökelpoisuuteen ja hyvinvointiinkin on joskus niin voimakas, että tamma katsotaan parhaaksi steriloida ”ruunatammaksi”; toimenpide on oriin kastroimiseen verrattuna iso ja harvinainen, mutta sterilointi helpottaa ääritapauksissa tamman elämää ja käsittelyä huomattavasti. Oriit puolestaan ovat yleensä rohkeita ja sitkeitä mutta vaativat kokeneen käsittelijän ja huolellisen koulutuksen. Ruunat ovat tavallisesti tasaluonteisia, varsinkin jos ne on ruunattu jo varsana tai korkeintaan muutaman vuoden iässä. Myöhemmällä iällä ruunatut yksilöt saattavat kuitenkin jatkaa tottumuksesta orimaista käytöstä ja esimerkiksi tapella muiden hevosten kanssa ja pyrkiä astumaan kiimassa olevia tammoja.
Aggressiivinen hevonen on yleensä kipeä tai kaltoin kohdeltu, ja hevonen on harvoin täysin vihamielinen.
Ihmisen harjoittamassa jalostustoiminnassa ylipäätään hevosen luonteen kehittäminen helpommaksi käsitellä on ollut tärkeä tavoite, ja jalostuksesta on poistettu vihamieliset ja vikuroivat yksilöt. Toisaalta erityisen menestyneiden urheiluhevosten osalta tästä säännöstä on tehty poikkeuksia: kuuluisa esimerkki hurjaluonteisesta mutta kilparadoilla ja jalostuksessa menestyksekkäästä hevosesta on ravuriori Nevele Pride, joka jätti satoja jälkeläisiä.
Hevosella on useita tapoja liikkua eteenpäin. Käynti on nelitahtinen askellaji, joka muodostuu diagonaalisista jalansiirroista: ensin liikkuu vasen etujalka, sitten oikea takajalka, oikea etujalka ja vasen takajalka. Ravi on kaksitahtinen askellaji, jossa ristiin vastakkaiset jalkaparit polkevat peräjälkeen. Laukka on kolmitahtinen askellaji, jossa hevosen jalat ovat hetken ajan kokonaan irti maasta sen ponnistettua johtavalta etujalalta. Se tulee alas ristikkäisille takajaloille, joita seuraa toinen takajalka. Kiitolaukka on nopeaa ja venytettyä laukkaa.[24]
Saaliseläimenä hevonen on hyvin herkkä ja säikky kaikenlaisille ympäristönsä muutoksille ja yllättäville tilanteille. Sen ensimmäinen ja välitön reaktio kaikkeen yllättävään on pako siltä varalta, että kyseessä on petoeläin. Hevonen onkin varsin nopea ja kestävä juoksija, ja nopeimmat yksilöt voivat yltää lyhyillä matkoilla jopa 60–80 kilometrin tuntinopeuksiin. Hevonen kykenee myös hyppäämään melko korkealle ja pitkälle, vaikkakin se luonnossa yleensä mieluummin kiertää esteet.
Mikäli pakeneminen ei ole mahdollista, hevonen puolustautuu potkimalla ja tarvittaessa puremalla. Hevosen potku on voimakas ja voi tappaa ihmisen esimerkiksi osuessaan päähän. Hevoset itse eivät isokokoisina ja vankkoina eläiminä luonnonoloissa yleensä saa toistensa potkuista ruhjetta pahempia vammoja, mutta kesyhevosten kavioissa usein olevat metalliset kengät lisäävät potkujen tehoa huomattavasti. Erityisen vakavia vammoja voi koitua liukkailla keleillä käytetyistä hokkikengistä, joiden pohjassa on teräviä metallipiikkejä liukastumisten estämiseksi.
Kesyhevosen luontaista pakoreaktiota hillitsee jalostustausta, koulutus ja tottuminen ihmisten elinpiirissä yleisiin ärsykkeisiin sekä turvautuminen pelottavissa tilanteissa ihmiseen johtajana. Jos esimerkiksi hevosen luotettavaksi kokema ratsastaja pysyy yllättävässä tai uhkaavassa tilanteessa rauhallisena, hevonen seuraa hänen esimerkkiään ja jää aloilleen, vaikka saattaakin säpsähtää. Vastaavasti ratsastajan säikähtäminen voi saada hevosenkin pelästymään. Hevosroduista erityisesti raskaaseen työhön käytetyt kylmäverirodut on jalostettu mahdollisimman rauhallisiksi.
Hevonen viestii eleillä, asennoilla ja liikkeillä, kuten korvanliikkeillä, silmänväläytyksillä, pään- ja ruumiinasennoilla ja jalankohotuksilla.[25]
Korkea hännänasento kertoo hevosen olevan hallitseva, kiihtynyt tai kiinnostunut. Rentoutunut ja roikkuva häntä kertoo hevosen olevan rento. Kun liikkuvan hevosen häntä heiluu rennosti, hevosella on hyvä olla ja se on tyytyväinen. Koipien väliin vedetty häntä saattaa paljastaa hevosen olevan kiukkuinen ja itsepäisellä tuulella. Ollessaan levoton ja vihainen hevonen huiskii hännällään ympäriinsä.[25]
Säikähtäneen tai jotain kiinnostavaa havainneen hevosen korvat osoittavat eteenpäin. Rennosti sivuilla olevat korvat kertovat että hevonen on tyyni, unessa tai sairaana. Taakse luimuun vedetyt korvat kertovat keskittymisestä tai aggressiosta. Vihaisuudesta kertovat myös alas vedetty pää, ojossa oleva turpa ja kiukkuiset silmät.[25]
Sierainten rypistäminen ylöspäin kertoo kivusta, levottomuudesta tai vihaisuudesta. Pyöreiksi levitetyt sieraimet kertovat innostuksesta, pelosta tai uteliaisuudesta.[25] Jos hevonen nostaa päänsä korkealle ja kääntää ylähuulensa ylös, se pyrkii vangitsemaan hajuja Jacobsonin elimeensä.[25]
Levoton tai ärsyyntynyt hevonen voi kuopia maata etukavioillaan, tosin nuori hevonen voi tehdä sitä muistakin syistä.[25]
Varsojen ja vuotiaiden suun aukominen vanhemman hevosen edessä kertoo alistumisesta ja hyväksymisen tarpeesta. Myös kiimaiset tammat saattavat napsautella suitaan oriille.[25]
Hevonen käyttää samoja merkkejä niin lajitovereidensa kuin ihmistenkin kanssa viestiessään. Hevonen saattaa luopua viestittelystä ihmiselle havaitessaan ettei ihminen ymmärrä sen merkkejä. Ihmisen antamia merkkejä hevonen voi kuitenkin oppia tulkitsemaan hyvin.[25] Niin kutsutussa luonnollisessa hevostaidossa käytetään hevosen ymmärtämää viestintää.
Vaikka hevosilla on lukuisia selkeämerkityksisiä äännähdyksiä, niiden kommunikaatio on suureksi osaksi äänetöntä. Hevosen ääntelytavoista tunnetuimpia lienevät hirnuminen ja hörähtely. Hirnahdus on yleensä kutsu tai tervehdys toiselle hevoselle ja hörinä ystävällinen tervehdys. Muita yleisiä äännähdyksiä ovat muiden muassa terävä pärähdys tai korskahdus (jotakin kiinnostavaa tai yllättävää tapahtuu), pitkä raskas puuskahdus tai huokaus (tyytyväisyys ja rentous) sekä vingahtelu (ärtymys, kiihtyneisyys). Kovaääninen kiljahdus on usein aggressiivinen, uhkaava vastalause, mutta oriit ja tammat kiljahtelevat toisilleen myös astumista edeltävän kosiskelun aikana. Vingahtelu tai kiljahtelu voi kuulua myös leikkiin.
Ääntelyn ja erityisesti hirnunnan laatu ja sävy vaihtelee yksilöittäin ja tilanteittain. Hirnunta voi yhdellä hevosella kuulostaa korkealta ja kirkkaalta, toisella karkealta ja miltei karjunnalta. Aitoa karjuvaa kiljuntaa kuulee hevosten, yleensä oriiden, tapellessa tosissaan.
Hevonen on sosiaalinen pakeneva laumaeläin. Luonnonoloissa se elää laumoissa, joihin hallitsevan oriin lisäksi kuuluu noin 3–8 tammaa varsoineen. Lauman ”moraalisena” johtajana toimii vanha ja kokenut tamma, ja johtajaori toimii enemmänkin lauman vartijana ja puolustajana. Varsat jättävät lauman 2–4 vuoden iässä ja liittyvät ennen pitkää toiseen laumaan. Orivarsat saattavat elää pitkäänkin ”poikamiesryhmissä” ennen kuin keräävät itselleen oman lauman.
Lajitovereiden seura on yksi hevosen tärkeimmistä perustarpeista. Ihanteellisessa tapauksessa kesyhevosetkin voivat elää suurimman osan vuorokaudesta suhteellisen samana pysyvän pienen lauman seurassa tarpeeksi suuressa aitauksessa, jossa ne voivat sekä helposti väistää toisiaan tarpeeksi kaukaa mutta myös kirmailla ja peuhata yhdessä. Ilman seuraa hevonen muuttuu alakuloiseksi ja saattaa jopa menettää ruokahalunsa. Toisaalta jotkin yksilöt vaikuttavat viihtyvän melko hyvin myös yksin.
Hevosten tiedetään muodostavan myös laumaolosuhteissa tiiviimpiä toverisuhteita tiettyjen yksilöiden kesken. Tällaiset toverukset yleensä sietävät toisiaan tavanomaista lähempänä itseään ”oman tilansa” sisäpuolella ja esimerkiksi laiduntavat usein lähekkäin. Toisaalta tietyt yksilöt eivät totuttelusta huolimatta välttämättä koskaan siedä toistensa läheistä seuraa. Jotkin yksilöt ovat erittäin seurankipeitä mutta toisaalta arkoja vieraiden hevosten seurassa. Esimerkiksi kilpahevosilla saattaakin olla ”kokopäiväseuralaisena” tuttu pikkuponi, joka otetaan mukaan myös kilpailumatkoille.
Nuoret hevoset tottuvat helposti uusien laumatoverien seuraan, mutta jotkin yksilöt ja erityisesti vanhat, tiettyihin järjestelyihin tottuneet hevoset saattavat uuteen laumaan jouduttuaan jäädä ulkopuolisiksi ja innottomiksi osallistumaan lauman puuhiin. Pitkään yhdessä olleille toveruksille toisen kuolema tai siirto muualle voi olla kova kokemus ja johtaa masennukseksi tunnistettaviin muutoksiin käytöksessä.
Hevoselle on tärkeää olla säännöllisesti vuorovaikutuksessa muiden hevosten kanssa, ja jopa pelkkä näkö- ja kuuloyhteys toiseen hevoseen on parempi kuin ei mitään. Mikäli toisen hevosen seuraa ei voida järjestää, seuraavaksi paras vaihtoehto hevosen kannalta on esimerkiksi aasin tai muulin seura. Muutkin laumoissa elävät sosiaaliset eläimet kuten naudat ja lampaat soveltuvat hevosen seuraksi – tiedetäänpä hevosten kiintyneen jopa koiriin, tallikissoihin ja kaneihin.lähde? Myös runsas sosiaalinen vuorovaikutus ihmisen kanssa voi tyydyttää hevosen tarvetta sosiaalisuuteen. Paras vaihtoehto on kuitenkin aina toinen hevonen.
Hevoslaumassa on aina arvojärjestys, Jokainen hevonen tietää oman arvonsa laumassa ja tuntee turvallisuutta kun laumassa on kuri. Jos arvojärjestys on joskus epäselvä, se ratkaistaan uhkailujen tai tappelemisen avulla, minkä jälkeen laumassa on taas rauha. Koulutettu hevonen katsoo ihmistä ylöspäin ja alistuu ihmisen tahtoon. Mikäli hevosta käsitellään liian pehmeästi, se saattaa alkaa pitää itseään johtajana ja käyttäytyä hankalasti esimerkiksi välttelemällä kaikkia epämiellyttäviä asioita. Koska hevoset viestivät toisilleen paljon fyysisten kosketusten kuten näykkimisen kautta, myös ihmiselle voi olla tarpeen tönäistä tai lyödä hevosta pyrkiessään palauttamaan oikean arvojärjestyksen.[26]
Vapaudessa elävien hevosten laumoissa arvojärjestys ei ole yhtä selkeästi havaittavissa kuin kesyjen hevosten kotilaumoissa. Nuoremmat hevoset vain osoittavat alistumista ja kunnioitusta vanhemmille, jotka saattavat joskus kurittaa nuorempiaan. On arveltu, että kesyjen hevosten laitumien pienuus saattaa voimistaa kesyjen hevosten välisiä kahnauksia ja kilpailua.[27]
Oriit tulevat puberteettiin keskimäärin 14 (10–24) kuukauden iässä, joskin täyden sukukypsyyden ne saavat noin neljän vuoden iässä[28]. Tammat tulevat sukukypsäksi noin 2,5–3,5-vuotiaina.[29]
Vahinkotiineyksien estämiseksi orivarsat yleensä erotetaan tammavarsoista ja ylipäätään tammoista noin puolentoista vuoden iässä tai viimeistään niiden alkaessa käyttäytyä orimaisesti ja osoittaa sukupuolisen kiinnostuksen merkkejä tammoja kohtaan. Yleistä on myös orivarsojen ruunaus 1–2 vuoden iässä, jotta ne voivat ongelmitta jatkaa ulkoilemista tammojen kanssa. Niillä voi silti ruunauksen jälkeen olla orimaisia piirteitä. Yleensä niin oriita kuin tammojakin käytetään tarkoituksella siitokseen aikaisintaan 3-vuotiaina.
Hevonen on kausilisääntyjä[30] Kausi alkaa tyypillisesti huhtitoukokuun vaihteessa. Kiimaton kausi kestää keskimäärin 101 päivää varsallisilla tammoilla ja 95 päivää muilla tammoilla. Kiimakierron pituus on keskimäärin 18–23 päivää, mutta yksilöllinen vaihtelu on huomattavaa.[28][29] Normaali tiineys kestää 320–365 vuorokautta, keskimäärin noin 335 vuorokautta.[31]
Tamma voidaan tiinehdyttää joko luonnollisesti astuttamalla tai keinosiemennyksellä. Astuminen voi tapahtua joko hevosten ollessa vapaana laitumella tai valvotuissa ja säädellyissä olosuhteissa esimerkiksi hevoskasvattajan siittolassa. Astutukseen liittyy aina riskejä, koska hevoset voivat vahingoittaa toisiaan esimerkiksi potkimalla. Arvokkaita siitosoreja voidaan suojella ei-suosiollisen tamman potkuilta esimerkiksi kiinnittämällä tamma erityiseen astutuskarsinaan tai -telineeseen tai käyttämällä keinosiemennystä. Hevosilla esiintyy myös sukupuoliteitse tarttuvia sairauksia, joiden leviämistä on vaikea valvoa luonnollisissa astutuksissa. Näistä syistä keinosiemennyksen käyttö on yleistynyt.
Keinosiemennyksessä on myös se etu, että oriin yhdestä sperma-annoksesta riittää yleensä useiden tammojen siemennykseen. Sperma kerätään hyppyyttämällä oritta tätä tarkoitusta varten rakennetun pukin päälle. Jotkut oriit eivät kuitenkaan suostu astumaan pukkia, joten niille on käytettävä niin kutsuttua pukkitammaa, jolta yleensä on poistettu munasarjat ja jolle aikaansaadaan kiima hormonivalmisteella.
Useimmat varsat syntyvät illalla kello 21:n ja kello 2:n välisenä aikana. Varsan synnytys eli varsominen kestää yleensä noin 20 minuuttia, lyhimmillään vain viisi minuuttia ja normaalisti aina alle tunnin.[32] Pisimmillään se voi kuitenkin kestää monta tuntia.
Varsa on syntyessään jo pitkälle kehittynyt ja pääsee jaloilleen minuuteissa, normaalisti aina alle kahdessa tunnissa. Se alkaa heti juoda emonsa ternimaitoa, jossa on paljon ravinteita ja runsaasti myös vasta-aineita, jotka suojaavat varsaa infektioilta. Tamman ja varsan suhde on hyvin kiinteä, ja emä imettää nuorta varsaa 40–50 kertaa vuorokaudessa. Emän maito on varsan pääasiallista ruokaa kolmen kuukauden ajan, ja senkin jälkeen se imee emäänsä noin vuoden ikäiseksi. Tällöin varsa on saavuttanut noin 80 prosenttia lopullisesta korkeudestaan. Varsan kasvu loppuu kolmen vuoden ikäisenä.[33]
Hevosrotuja ja -tyyppejä on nykyään jalostuksen myötä satoja, ja erilaisia käyttötarkoituksia on paljon. Todennäköisesti vanhin samankaltaisena säilynyt hevosrotu on arabianhevonen, jota tiedetään jalostetun vähintään viidentuhannen vuoden ajan. Lämminveriravureita käytetään raviurheiluun, lämminverisiä ratsurotuja eli täysiverisiä ja puoliverisiä hevosia lähinnä ratsastuksen eri lajeissa ja valjakkoajossa, ja raskastekoisia kylmäverirotuja työhevosina. Yleisroduksi katsottu suomenhevonen on erittäin monipuolinen: yksi ja sama hevonen voi elämänsä aikana kilpailla niin raveissa kuin ratsastuksen eri lajeissakin ja lisäksi tehdä pelto- tai metsätöitä. Joitakin hevosrotuja kasvatetaan nykyään lähinnä ihmisen silmäniloksi näyttelyeläiminä sekä lemmikkeinä.
Hevosen lihaa käytetään ihmisravinnoksi, ja joissain maissa hevosia kasvatetaan suoraan lihantuotantoon. Suomessa hevosenlihaa kulutetaan suhteellisen vähän, lähinnä meetvurstissa. Joissain maissa hevosenliha on ruokatabu, eikä sitä mielellään teurasteta syötäväksi. Hevosenliha on vähärasvaista ja matalakolesterolista ja sisältää paljon rautaa.[34]
Hevostamman maitoa käytetään ihmisen ravintona esimerkiksi Saksassa, Itä-Euroopassa ja Kirgisiassa. Sen makua on luonnehdittu makeaksi ja mantelimaiseksi.[35]
Hevosella on menneinä aikoina ollut erittäin suuri merkitys veto- ja kuormajuhtana sekä ratsuna. Vanhimpina hevosajoneuvoina pidetään kaulahihnaa ja purilaita. Pyörän ja satulan keksimisen jälkeen suuria edistysaskeleita hevosvarusteissa olivat länget ja rintahihnavaljaat sekä jalustimet.
Ennen kuin rautatiet 1800-luvulla ja myöhemmin autot yleistyivät, hevosajoneuvot olivat härkien ohella suuressa osassa maailmaa käytännössä ainoita maakulkuneuvoja, joskin paikallisesti myös esimerkiksi aasia, muulia ja kamelia on käytetty veto- ja kantojuhtana. Vankkurien ja kärryjen ohella käytettiin pohjoisilla seuduilla talvisin myös hevosvetoisia rekiä. Lisäksi hevosella oli suuri merkitys myös maataloudessa työjuhtana, mutta tästäkin työstä traktori on sen teollisesti kehittyneissä maissa nykyisin pitkälti syrjäyttänyt. Monissa lähinnä Aasian ja Afrikan maissa hevonen on kuitenkin yhä tärkeä työeläin ja kulkuneuvo erityisesti syrjäseuduilla.
Hevosella on eri aikoina ollut myös suuri sotilaallinen merkitys. Sen kesyttämisen on arveltu tehneen indoeurooppalaisia kieliä puhuville kansoille aikoinaan mahdolliseksi levittäytyä Ukrainasta lähes kaikkialle Eurooppaan.[36] Samoin se teki hyksoille mahdolliseksi valloittaa Egypti ensimmäisen välikauden alkaessa noin 1700 eaa., sillä egyptiläisillä ei sitä ennen ollut hevosia.[36] Osittain samasta syystä myös espanjalaiset konkistadorit pystyivät paljon myöhemmin helposti kukistamaan asteekkien ja inkojen valtakunnat. Ratsuväellä oli keskeinen sotilaallinen merkitys 1900-luvulle saakka, ja vasta ensimmäisessä maailmansodassa kuorma-autot ja panssarivaunut syrjäyttivät sen tärkeimpänä hyökkäysaseena.[36]
Suomessa hevosten ottamisesta puolustusvoimien käyttöön liikekannallepanossa ja sotatilan aikana säädettiin hevosottolailla ja -asetuksella. Hevosottoa varten maa jaettiin yhden tai useamman kunnan käsittäneisiin hevosottoalueisiin. Ottohevosten ja -ajoneuvojen määrän vahvisti puolustusministeriö rauhan aikana ja ne jaettiin hankittaviksi eri kuntien kesken. Jokaisessa hevosottoalueessa toimi kolmijäseninen hevosottolautakunta. Lautakunnan puheenjohtajana toimi sotilasviranomaisten tehtävään määräämä henkilö, ja kahdesta muusta jäsenestä toisen nimesi lääni ja toisen kunta. Kullakin jäsenellä oli hemkilökohtainen varamies. Hevosottolautakunta arvioi otettavien hevosten ja muun materiaalin arvon ja antoi hevosten luovuttajille ottotodistuksen. Sotilasviranomaiset maksoivat hevosten omistajille vuokra- ja korvausrahat.[37] Sotilaskyydityksestä vuonna 1919 annettu laki velvoitti hevosten omistajat, eräitä laissa mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta, kyyditsemään valtakunnan sotaväkeä ja sen kalustoa valtion varoista suoritettavaa korvausta vastaan.[38]
Viimeiset pienimuotoiset ratsuväkihyökkäykset modernissa sodankäynnissä nähtiin toisessa maailmansodassa. Näistä parhaiten muistettaneen puolalaisten ratsuväkiyksiköiden epätasainen kohtaaminen Saksan moottoroidun sotavoiman kanssa 1939. Suomen puolustusvoimien viimeinen ratsuväkiosasto, Nurmon eskadroona osallistui talvisotaan.[39]
Hevonen oli kuitenkin vielä tärkeä armeijassa kuljetustehtävissä. Esimerkiksi Suomen talvisodassa joukkojen liikkuvuus ja huolto oli suurimmaksi osaksi riippuvainen hevosista. Hevosten pienestä kuljetuskyvystä johtuen niitä tarvittiin hyvin suuria määriä. Hevonen saattoi vetää 300-400 kilogramman painoista kuormaa 30-35 kilometriä vuorokaudessa.[40]
Talvisodassa armeijan palveluksessa oli noin 72 000 hevosta, jatkosodassa hevosia oli noin 62 000. Hevosia kuoli tai katosi sodissa yli 20 000. Sotahevoset olivat sotilaille kuin ystäviä, ja niiden menetys oli raskasta. Suomalaisten sotahevosten muistomerkki sijaitsee Seinäjoella ja kaatuneiden sotahevosten muistomerkki Myllykoskella.[41]
Hevosurheilulajeja on lukuisia, niistä maailmanlaajuisesti tärkein on laukkakilpailut kevyillä ja nopeilla täysiverihevosilla, paikallisesti myös muilla roduilla. Muut tärkeimmät lajit ovat ravi- ja peitsauskilpailut ajetuilla hevosilla, koulu-, este- ja kenttäratsastus sekä valjakkoajo. Amerikoissa erilaiset rotukohtaiset erikoisaskellajeja ja muita ratsun miellyttävyyttä mittaavat kilpailut ovat suosittuja. Lännenratsastuksen eri lajit ovat hyvin suosittuja Yhdysvalloissa mutta niitä harjoitetaan myös muualla.
Näiden lajien lisäksi kansainvälisiä kilpailuita järjestetään ainakin matkaratsastuksessa ja vikellyksessä, paikoittain esiintyy myös pooloa ja erilaisia työhevosten voimaa ja taitoja mittaavia lajeja. Paikallisina erikoisuuksina esiintyy lisäksi liuta muita lajeja kuten gymkhana Britanniassa ja Keski-Euroopassa, ban’ei-rotuisten hevosten voima- ja nopeusajot Japanissa ja vuohenruhon hallinnasta kilpailu joukkueina kokpar-pelissä Keski-Aasiassa.
Ratsastus ja hevosten hoitaminen on nykyisin erityisesti tyttöjen suosima harrastus, joka viime vuosina on yleistynyt voimakkaasti nuorten ja vanhempienkin naisten harrastuksena. Ratsastusta harrastavat pojat ja miehet ovat yleensä vähemmän kiinnostuneita hevosenhoidosta ja keskittyvät ratsastajana kehittymiseen sekä kilpailemiseen erityisesti esteratsastuksessa. Suomessa on noin 150 000 ratsastuksen harrastajaa.[42] Harrastaminen tapahtuu pääsääntöisesti ratsastuskouluilla, ja ratsastuksen ohella talleilla hoidetaan hevosia ja poneja. Opetushevosilla saattaa kullakin olla oma vapaaehtoinen hoitajansa tai useitakin hoitajia, jotka huolehtivat hoitohevosensa puhdistamisesta ja opetustunneille valmistelemisesta esimerkiksi tiettyinä viikonpäivinä. Oman hevosen pitokaan ei ole ratsastuksen harrastajien keskuudessa harvinaista. Hevosen hoito on kuitenkin vastuullista ja vie päivittäin runsaasti aikaa, ja hevosen ylläpito tulee varsin kalliiksi varsinkin, jos ei asu maaseudulla ja pysty pitämään hevostaan omassa tallissa.
Hevosharrastus saattaa keskittyä myös raviurheiluun. Ravimaailma on ratsastusta miehisempi, mutta nuoretkin tytöt saattavat toimia hevosenhoitajina ja valmennusapulaisina ja päätyä myös työskentelemään ravihevosten parissa hoitajina, ohjastajina tai valmentajina. Ravikilpailujen seuraaminen ja siihen liittyvä veikkaus on myös suosittua ajanvietettä.[43]
Nuoret hevosharrastajat laativat usein hevosaiheisia sometilejä, jossa esimerkiksi kuvaillaan omia ratsastustunteja, internetsivuja, osallistuvat hevosaiheisten foorumien keskusteluihin ja saattavat myös harrastaa virtuaalista hevosenhoitoa. Melko yleistä on myös hevosten valokuvaaminen sekä esimerkiksi jouhinippujen keräily. Ennen Internetin käytön yleistymistä keräiltiin myös esimerkiksi hevosten sukutietoja.
Hevosiin liittyy useita myyttejä ja legendoja. Tarujen hevosilla on usein satumaisia ominaisuuksia, kuten siivet ja yliluonnollisia voimia. Yksisarvinen on tarujen hevonen, jolla on otsassaan kierteinen sarvi. Kreikkalaisen mytologian Pegasos-hevosella on siivet. Muinaisskandinaavinen Odin-jumala ratsasti kahdeksanjalkaisella Sleipnirillä, joka kantoi ratsastajansa taivaaseen ja kuolleiden maahan. Hindujen Uchchaihshravas on seitsenpäinen lentävä hevonen. Monessa mytologiassa tavataan paholaishevosia, kuten kelttien vetehishevonen Kelpie ja hindujen Keshi.[44]
Kirjallisuudessa hevonen on usein päähenkilön luottokumppani, joskus itsekin sankari. Kirjojen tunnetuimpia hevosia ovat esimerkiksi Anna Sewellin Uljas Musta ja Walter Farleyn Musta ori.[45] Valkokankaalla hevoset ovat olleet näkyvässä osassa etenkin lännenelokuvissa.[46]
Lähinnä hevosurheilusäännösten vuoksi hevosen ikävuosi vaihtuu virallisesti 1. tammikuuta (eteläisellä pallonpuoliskolla 1. elokuuta).
Maailmassa elää useita villiintyneiden kesyhevosten laumoja. Pohjois-Amerikan mustangit polveutuvat espanjalaisten tuomista hevosista. Ranskan camarguenhevoset ovat ikivanhaa alkuperää, mutta niissä virtaa myös vähän arabihevosen ja berberihevosen verta. Osa camarguenhevosista otetaan kiinni ratsukoulutettaviksi. Australian brumbyt ovat sekoitus monista roduista. Britanniassa elää muun muassa villejä exmoorinponilaumoja.[48]
Hevonen voi risteytyä muiden hevoseläinten kanssa. Tällaiset lajiristeymät perivät molempien lajien ominaisuuksia ja ovat lähes aina steriilejä.
LIMS forum content by LIMS forum members is licensed under a Creative Commons Attribution-NonCommercial-ShareAlike 4.0 International License. Based on a work at www.limsforum.com.
