Type a search term to find related articles by LIMS subject matter experts gathered from the most trusted and dynamic collaboration tools in the laboratory informatics industry.
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
C (c) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten kolmas kirjain. C-kirjaimen nimitys on suomeksi see.[1]
Kirjaimen äännearvo vaihtelee. Läntisen Euroopan kielissä tai niiltä oikeinkirjoituksen mallin ottaneissa kielissä muualla maailmassa C on yleensä [k] takavokaalien ja [s] (tai [t͜ʃ]) etuvokaalien edellä latinassa tapahtuneen äänteenmuutoksen peruina. Itäisen Euroopan kielissä sen sijaan C (joka voi saada eri tarkkeita ja esiintyä osana digrafeja) on useimmiten aina affrikaatta [t͜s] tai [t͜ʃ].[2]
Kyrillisessä kirjaimistossa on ulkonäöltään latinalaisen C:n kaltainen kirjain kyrillinen С (с), jonka äännearvo on [s]. Yhdennäköisyydestään huolimatta nämä kirjaimet ovat niin historialtaan kuin Unicode-merkistön koodiltaankin eri merkkejä.
C-kirjain on kehittynyt kreikan kirjaimesta gamma (Γ), jonka varhainen kirjoitusasu vaihtelu Γ-maisen ja pyöreämmän C-mäisen muunnelman välillä.[3] Kreikasta kirjain välittyi etruskeille, jotka merkitsivät k:ta enimmäkseen sillä, koska etruskin kielessä ei ollut soinnillisia klusiileja [b d g]; tosin a-vokaalin edellä käytettiin K-kirjainta ja u-vokaalin edellä Q-kirjainta, vaikkei tähän tiettävästi ollut mitään kielijärjestelmään perustuvaa syytä.[4]
Myöhemmin niin etruskit kuin roomalaisetkin yksinkertaistivat järjestelmäänsä. Etruskien pohjoisilla alueilla k:n merkkinä säilyi K, eteläisellä alueella C. Latinaan k:n merkiksi vakiintui C paitsi joissakin sanoissa a:n edellä (esim. Kalendæ).[5] u-vokaalin edellä kirjoitettiin Q, mutta tätä on selitetty paitsi etruskeilta perityllä tavalla myös sillä, että latinassa kantaindoeurooppalainen [kʷ] oli säilynyt erillisenä foneemina.[6] Sen sijaan latina on itsessään toiminut mallille joillekin muille kielille, missä ainakin hetkellisesti on saatettu käyttää Q-kirjainta u:n edellä k:n merkkinä, esimerkiksi Mikael Agricolan aikaiselle suomelle.[7]
Koska C toimi latinassa k:n merkkinä, aluksi jäi puuttumaan g-äänteen merkki, vaikka latinaan soinnilliset klusiilit kuuluivat. Alkuaan roomalaiset käyttivät C-kirjainta kummankin äänteen – sekä k:n että g:n – merkitsemiseen, mikä on tuottanut nykypäiviin asti ulottuvaa epäselvyyttä. Esimerkiksi nimi Gaius kirjoitettiin CAIVS, mistä syystä myöhemmissä eurooppalaisissa kielissä esiintyy yhä nimenä Kai, Kaius. Kolmannella esiajanlaskuisella vuosisadalla Spurius Carvilius Ruga lisäsi aakkostoon uuden G-kirjaimen täydentämällä C-kirjainta pienellä tarkeviivalla; kirjaimen paikaksi aakkosjärjestyksessä tuli F:n perään paikalta aiemmin poistetun Ζ:n (kreikan zeeta) tilalle.[8][9]
Suomessa C-kirjainta käytetään vain sitaattilainoissa sekä vierasperäisissä erisnimissä. Tällöin se äännetään yleensä samoin kuin lainojen alkukielessä, tavallisimmin [s] laveiden etuvokaalien ja y:n edellä, muulloin [k]. Sanoittain voi esiintyä vaihtelua. Esimerkiksi italialaisperäisessä cembalo-sanassa C voidaan ääntää [tš][10]. Muutoin se korvataan lainasanoissakin yleensä S- tai K-kirjaimella.
Ennen nykysuomen kautta C-kirjainta on kuitenkin käytetty myös suomen kirjakielessä. Vanhassa kirjasuomessa sitä käytettiin takavokaalin edellä yksinäis-k:n merkkinä, esim. olcon ’olkoon’. Sillä saatettiin merkitä myös h-äännettä: tacto ’tahtoo’. Harvemmin C esiintyi digrafina CH, esimerkiksi perchele ’perkele’. kk-kaksoiskonsonantin kirjoitustapa oli yleisesti CK.[11][12]
C-kirjaimen käytöstä takavokaalia edeltävän k:n merkkinä luovuttiin 1700-luvun jälkipuoliskolla.[12]
C oli latinassa aluksi [k], minkä lisäksi sitä arkaaisina aikoina ja myöhemmässäkin monumentaalikirjoituksissa käytettiin [ɡ]:n merkkinä. Jo Rooman keisarikunnan aikana kielessä tapahtuneen äänteenmuutoksen seurauksena [k] etuvokaalien e:n ja i:n edellä alkoi ääntyä affrikaattana [t͜s] tai [t͜ʃ], ja koska oikeinkirjoitusta ei muutettu, C:n äännearvo vaihteli sen mukaan, mikä vokaali sen jäljellä oli. Vaihtelu periytyi myöhempiin romaanisiin samoin kuin moniin muihin kieliin, jotka joko ottivat latinasta oikeinkirjoituksensa mallin (kuten vanha kirjasuomi) tai lainasivat laajalti sanoja romaanisista kielistä tai klassisesta latinasta (kuten englanti). Tämän vuoksi C:n äännearvo vaihtelee edelleen kielittäin, minkä lisäksi se on yleinen kirjain osana digrafeja.
Koska kaikki Länsi-Euroopan kielet ovat perineet latinan äänteenmuutoksen aiheuttaman vaihtelun, on helpointa erotella kolme eri tapausluokkaa: 1) C laveiden etuvokaalien e:n ja i:n, mahdollisesti myös pyöreän y:n edellä, 2) yksinäis-C muualla eli takavokaalien ja toisten konsonanttien edellä, paitsi milloin kyse on 3) digrafitapauksista.
Tätä luokitusta käyttäen C:n ääntämys on romaanisissa kielissä seuraava:[13]
Ranskassa, portugalissa ja katalaanissa esiintyy lisäksi sediljitarkkeellinen Ç, joka on äänneympäristöstä riippumatta aina [s].[13]
Germaanisista kielistä englannissa on sama sääntö kuin ranskassa mutta ilman Ç-kirjainta; lisäksi CZ on yleinen tapa transkriboida tšekissä esiintyvä Č. Ruotsissa C esiintyy e:n ja i:n edellä lainasanoissa ja lausutaan tällöin [s] (esimerkiksi citron, cirkus), mutta omaperäisissä sanoissa se esiintyy vain digrafissa CK [k]. Saksassa esiintyvät lisäksi digrafi CH, joka ääntyy etuvokaalien jäljessä soinnittomana palataalifrikatiivina [ç], muualla velaarisena [x], sekä CK, joka on aina [k]; lisäksi trigrafilla SCH osoitetaan [ʃ]-äännettä. Hollannissa ja afrikaansissa CH on aina [x].[14]
Kelttiläisissä kielissä C on yleensä [k], mutta sananalkuisesti se on voinut heikentyä joko soinnillistumalla [ɡ]:ksi tai muuttumalla frikatiiviksi. Iirissä digrafilla CH kirjoitetaan [x] ja sananalkuinen C tai GC voi olla [ɡ].[15] Kymrissä C on aina [k], mutta digrafi CH on [x].[16]
Itä-Eurooppaan latinan oikeinkirjoitus on vaikuttanut välillisemmin, minkä ansiosta alueen kielten oikeinkirjoituksissa C useimmiten on affrikaatta. Lisäksi se voi toimia osana digrafeja tai saada tarkkeita. Turkkia lukuun ottamatta kaikissa alueen kielissä C on soinniton alveolaarinen affrikaatta [t͜s]: niin slaavilaisissa kielissä puolassa, sorbissa (sekä ylä- että alasorbissa), tšekissä, slovakiassa, sloveenissa, serbokroaatissa, balttilaisissa kielissä liettuassa ja latviassa, albaniassa kuin uralilaisista kielistä unkarissakin. Turkissakin C on affrikaatta, mutta soinnillinen postalveolaarinen affrikaatta [d͡ʒ].[17] Lisäksi Itä- ja Etelä-Euroopassa esiintyy joitakin tarkkeellisia kirjaimia tai digrafeja:[17]
Keinotekoisista kielistä esperanto käyttää jokseenkin slaavilaista järjestelmää. Kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa [c] osoittaa soinnitonta palataalista klusiilia.
| C | c | |
|---|---|---|
| ASCII | 67 | 99 |
| Unicode | U+0043 | U+0063 |
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta C Wikimedia Commonsissa
LIMS forum content by LIMS forum members is licensed under a Creative Commons Attribution-NonCommercial-ShareAlike 4.0 International License. Based on a work at www.limsforum.com.
