Type a search term to find related articles by LIMS subject matter experts gathered from the most trusted and dynamic collaboration tools in the laboratory informatics industry.
Avioliitto on määrämuodoin vahvistettu kahden ihmisen välisen tiiviin yhteiselämän muoto.[2] Avioliiton osapuolia kutsutaan aviopuolisoiksi eli puolisoiksi.[3]
Suomen avioliittolain 1 §:ssä avioliitto määritellään kahden henkilön väliseksi liitoksi, joka vahvistetaan vihkimällä.[3]
Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien julistus sekä kansainväliset ihmisoikeussopimukset takaavat jokaiselle täysi-ikäiselle ihmiselle oikeuden mennä avioliittoon. Käytännössä jokaisen valtion omat lait sääntelevät tämän oikeuden toteutumista tarkemmin.[4]
Länsimaissa avioliitto ei nykyisin oikeuta miestä vaimonsa edusmieheyteen, vaan puolisot ovat lain edessä keskenään tasavertaiset.[5]
Ranskassa presidentti voi antaa luvan solmia avioliiton kuolleen henkilön kanssa erityisissä tapauksissa.[6]
Suomessa avioliittoa säätelee avioliittolaki. Avioliittoon voivat mennä kaksi henkilöä, jotka ovat täyttäneet 18 vuotta ja jotka eivät ole ennestään naimisissa tai rekisteröidyssä parisuhteessa. Aiemmin oli mahdollista, että oikeusministeriö myönsi erityisestä syystä luvan mennä alaikäisenä naimisiin,[7] mutta poikkeuslupamenettely kumoutui 1. kesäkuuta 2019 alkaen, ja avioliiton voi solmia vain 18 vuotta täyttänyt[8].
Aikaisemmin, kun täysi-ikäisyys alkoi 21-vuotiaana, avioitumisikäraja vanhempien luvalla oli naisilla 17 ja miehillä 18. Nuorempien avioitumiseen tarvittiin presidentin lupa.[9] Naisten avioliittoikä korotettiin 17 vuoteen 16. joulukuuta 1911.[10] Täysi-ikäisyyden rajan laskettua 18 vuoteen naisilla oli avioitumisikä vanhempien luvalla 17 vuotta, mutta tämä poistettiin avioliittolaista 1987lähde?.
Suomessa serkut voivat avioitua keskenään normaalisti. Avioliittolain mukaan avioliittoon ei voi mennä lapsensa, lapsenlapsensa, vanhempiensa tai näiden vanhempien tai muun suoraan ylenevässä ja alenevassa polvessa olevan sukulaisensa kanssa. Myöskään sisarukset tai puolisisarukset eivät saa mennä avioliittoon. Setä, eno tai täti voi mennä naimisiin sisaruksensa lapsen kanssa ainoastaan erityistilanteissa oikeusministeriön myöntämällä poikkeusluvalla. 2000-luvulla näitä tapauksia on ollut ainoastaan kaksi.[3][7][11]
Ennen vihkimistä avioliittoon aikovien on yhdessä pyydettävä avioliiton esteiden tutkintaa. Pyyntö esitetään joko Digi- ja väestötietovirastolle tai Ahvenanmaan valtionvirastolle taikka evankelis-luterilaisen kirkon tai ortodoksisen kirkkokunnan seurakunnalle, jos suunnitellaan kirkkohäitä. Kihlakumppanien on tällöin vakuutettava, etteivät he ole lähisukulaisia ja että he eivät ole avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa. Mikäli kihlakumppani on ollut aiemmin avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa, myös tämä on ilmoitettava.[7]
Avioliiton esteiden tutkija tarkistaa väestötietojärjestelmästä, pitävätkö tiedot paikkansa. Mikäli esteitä ei ole, tutkija antaa kihlakumppaneille todistuksen esteettömyydestä. Todistus annetaan aikaisintaan seitsemän päivän kuluttua tutkinnan aloittamisesta, ja se on voimassa neljä kuukautta.[7]
Vihkiminen voidaan toimittaa, kun avioliiton esteet on tutkittu ja avioliittoon aikoville on annettu tästä todistus. Avioliitto voidaan solmia siviilivihkimisenä eli siviiliviranomaisen vahvistamana avioliittona tai eräiden uskontokuntien suorittamana vihkimisenä.[12] Siviilivihkimisen toimittaa laamanni, käräjätuomari, käräjänotaari, julkinen notaari tai henkikirjoittaja, uskonnollisen vihkimisen yleisimmin pappi.[7]
Vihkimisellä tulee olla vähintään kaksi todistajaa. Vihkimisessä kihlakumppaneiden tulee olla läsnä, ja heidän on vastattava myönteisesti heille tehtyihin kysymyksiin, minkä jälkeen vihkijä toteaa heidät aviopuolisoiksi. Vihkijä ei saa toimittaa vihkimistä, jos avioliitolle on este tai jos jompikumpi kihlakumppaneista ei kykene mielenhäiriön vuoksi ymmärtämään avioliiton merkitystä. Jos vihkiminen tapahtuu näistä seikoista huolimatta tai jos sen toimittaa siihen oikeuttamaton henkilö, vihkiminen on mitätön eikä avioliittoa ole syntynyt. Tasavallan presidentti voi kuitenkin erityisestä syystä määrätä, että tällaistakin vihkimistä on pidettävä pätevänä, jos jompikumpi vihityistä näin pyytää.[13]
Pääosa siviilivihkimisistä tapahtuu Suomessa maistraatin tiloissa virka-aikana. Henkikirjoittaja voidaan myös kutsua vihkimään juhlapaikalle, mutta palvelua tarjoaa vain osa maistraateista.[14][15] Siviilivihkimisten osuus on lisääntynyt tasaisesti 1980-luvun puolivälistä lähtien. Vuonna 2014 vihkimisistä 50,7 prosenttia oli siviilivihkimisiä.[16] Vuonna 2022 siviilivihkimisten osuus oli noussut 56 prosenttiin.[17] Virastossa virastoaikana suoritettu vihkiminen ei maksa mitään, samoin papin suorittama vihkiminen on ilmaista. Eräiden väitteiden mukaan siviilivihkimisessä sulhasen ja morsiamen ei tarvitse stressata vihkimisen ja juhlan järjestämisestä.[18] Mikään ei kuitenkaan estä siviilivihkiäisissä naimisiin menevää paria järjestämästä vaikka kuinka suuria juhlia ja esimerkiksi kirkollisen siunaustilaisuuden. Myös kirkkohäät voidaan toimittaa hyvin pienimuotoisesti vain papin ja todistajan läsnä ollessa, ilman sen kummempia juhlallisuuksia. Tästä eräänä esimerkkinä toimivat suosiotaan kasvattavat vihkihetket, joihin parit saapuvat vihittäviksi saapumisjärjestyksessä.
| Vuosi | %-osuus |
|---|---|
| 1980 | 86,5 |
| 1990 | 82,0 |
| 2000 | 79,9 |
| 2005 | 63,3 |
| 2010 | 55,5[20] |
| 2013 | 49,0[21] |
| 2014 | 47,7[22] |
| 2015 | 46,9[23] |
| 2016 | 45,7[24][25] |
| 2017 | 41,2[26] |
Avioliiton esteet voi tutkia myös evankelis-luterilaisen kirkon tai ortodoksisen kirkkokunnan seurakunta, jonka jäseniä kihlakumppanit ovat tai toinen heistä on. Avioliiton esteiden tutkija tarkistaa tiedot avioliiton esteettömyydestä kihlakumppanin kotiseurakunnasta.[7] Seurakunnat kuuluttavat tutkinnan yhteydessä kihlakumppanien aikeen astua avioliittoon sunnuntain päiväjumalanpalveluksessa, mikäli tutkittavat eivät vastusta tätä.[27]
Kirkollisen vihkimisen lailliset vaikutukset ovat kaikilta osin samat kuin siviilivihkimisen. Kirkollinen vihkiminen voidaan toimittaa evankelis-luterilaisessa tai ortodoksisessa kirkossa tai rekisteröidyssä uskonnollisessa yhdyskunnassa.[28] Rekisteröidyistä uskonnollisista yhdyskunnista 61:llä on vihkioikeus.[29] Vihkijänä toimii evankelis-luterilaisessa ja ortodoksisessa kirkossa pappi, muissa uskonnollisessa yhdyskunnissa se, jolle Digi- ja väestötietovirasto tai Ahvenmaan valtionvirasto on yhdyskunnan tekemästä hakemuksesta myöntänyt vihkimisoikeuden.[30]
Vuoden 1734 lain Naimakaaren avioliitto oli aina solmittava kirkollisella vihkimisellä. Siviilivihkiminen tuli lailliseksi vasta vuonna 1917 annetulla erillislailla.[31]
Evankelis-luterilaisen kirkon suorittamien kirkollisten vihkimisten osuus kaikista vihkimisistä laski alle puoleen vuonna 2013, ollen 49,0 prosenttia.[21] Vuonna 2017 kirkollisia vihkimisiä oli enää 41,2 prosenttia.[26] Siviilivihkimisten absoluuttinen määrä on viime vuosina pysytellyt samalla tasolla, mutta solmittujen avioliittojen määrä on vähentynyt, ja tämä on vähentänyt erityisesti kirkkovihkimisten määrää.[32]
Vaikka avioliittolaki mahdollistaa maaliskuusta 2017 alkaen myös samaa sukupuolta olevien liitot, pitäydytään Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa käsityksestä avioliitosta miehen ja naisen välisenä.[33] Tosin jotkut papit ovat ilmoittaneet alkavansa vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja huolimatta kirkon kannasta.[34]
Avioliittoon vihittävät voivat valintansa mukaan joko säilyttää avioliitossa omat sukunimensä tai ottaa yhteisen sukunimen tai kaksoisnimen.[7][12]
Avioliitto ei vaikuta omaisuuden omistukseen ja puolisot vastaavat itse veloistaan. Puolisolla on kuitenkin avio-oikeus joka oikeuttaa puolison ensimmäiseksi edunsaajaksi omaisuuden jaossa. Avioehtosopimuksessa puolisot voivat sopia, että avioliiton päättyessä heidän omaisuuttaan ei jaeta tasan heidän keskenänsä.[35] Merkittävimmät yhteiskunnalliset vaikutukset ovat aviopuolison elatusvelvollisuus ja oikeus hoitaa toisen asioita toisen ollessa estynyt. Lisäksi puolisolla on oikeus estää omaisuuskauppoja, oikeus leskeneläkkeeseen ja vapautus eräisiin asumissuhteista johtuviin sosiaalitukialennuksiin.[3]
Vuonna 2021 solmittiin 19 579 avioliittoa. Määrä on pienin yli sataan vuoteen. Näistä 375 oli samaa sukupuolta olevien välisiä. Avioeroja oli 12 166.[36]
Avioliiton keskipituus on Suomessa (2004) 11,3 vuotta.[37]
Ensimmäistä kertaa avioituneiden keski-ikä on noussut viime vuosikymmeninä. Vuonna 1970 ensimmäisen avioliiton solmineiden naisten keski-ikä oli noin 23 ja miesten noin 25 vuotta. Vuonna 2000 vastaavat iät olivat naisilla noin 28,5 ja miehillä noin 31 vuotta,[38] ja vuonna 2017 naisilla 31,7 ja miehillä 33,9 vuotta.[39]
Tutkimuskirjallisuuden perusteella avioliitolla näyttää olevan todellisia myönteisiä vaikutuksia vanhempiin ja lapsiin. Tämä selittää vain osan avioliiton näennäisistä vaikutuksista, loppu tulee siitä, ketkä valikoituvat avioliittoihin. Suurin osa näytöstä perustuu regressioanalyyseihin, joissa muut tekijät on kontrolloitu. Uudemmassa tutkimuksessa valikoitumisen vaikutus on eliminoitu monilla muilla keinoilla, kuten pitkittäisvertailuilla ja instrumenttimuuttujilla. Toisaalta tutkijat ovat olettaneet rahan, työtaidot ja vanhemmuuskäytännöt ulkoisesti määräytyneiksi, vaikka avioliitto saattaa vaikuttaa niihin. Siten avioliiton kausaalinen vaikutus tuloihin, terveyteen ja lasten hyvinvointiin saattaa olla suurempikin kuin tutkimukset ovat osoittaneet.[40]
Avioliitto lisää miesten tuloja, myös valikoitumista kontrolloivissa tutkimuksissa, joskin vähemmän. Naisten tuloihin vaikutus näyttää olevan vähäinen, joissain tutkimuksissa positiivinen, toisissa negatiivinen tai olematon.[40]
Avioliitto parantaa terveyttä ja vähentää kuolleisuutta. Tähän liittyvät pitkittäistutkimukset ja regressiotutkimukset ovat kuitenkin metodologisesti heikkojen sen suhteen, miten ne eliminoivat valikoitumista. Parisuhdevuorovaikutuksen laatu vaikuttaa tutkimusten mukaan stressiin kausaalisesti, joten parisuhdetaitojen parannusohjelmat saattaisivat parantaa terveyttä.[40]
Lasten hyvinvoinnista vakuuttavin kausaalinen näyttö on saatu tutkimuksista, joiden avioeroihin sallivasti suhtautuva ympäristö heikentää lasten hyvinvointia. Muissakin tutkimuksissa avioliiton todettu edistävän lasten hyvinvointia, mutta niissä ainakin osa yhteydestä näyttää johtuvan valikoitumisesta. Kausaalinen osa on niissä osoitettu kontrollien ja pitkittäisdatan avulla. Myös parisuhteen laatu on yhteydessä lasten hyvinvointiin.[40]
Aviomiehet käyttävät paljon vähemmän huumeita ja alkoholia kuin muut miehet, ovat todennäköisemmin öisin kotona, aamulla työpaikallaan ja erossa ongelmista. Syynä pidetään vastuuntunnetta perheestä, välittämistä muiden perheenjäsenten tunteista ja sitä, että kotona on seuraa. Avioliiton elinikäisen sitoumuksen arvellaan myös tekevän miehistä enemmän tulevaisuus-orientoituneita, välittämään enemmän tekojensa pitkäaikaisista seurauksista. Silläkin voi olla vaikutusta, että vaimo valvoo miehensä tekoja. Naiset alun perinkin ottavat vähemmän riskejä ja harjoittavat vähemmän tuhoisaa käyttäytymistä, joten heillä on vähemmän varaa hyötyä avioliitosta.[40]
Avioliiton tulopreemiota voi selittää sekin, että aviomiehet saattavat valita ikävämpiä töitä paremman palkan vuoksi, esimerkiksi joustamattomia työaikoja tai stressaavia olosuhteita. Aviovaimot saattavat tehdä päinvastoin, esimerkiksi valita joustavampia työaikoja. Työnantajat saattavat myös suosia aviomiehiä naimattomiin miehiin nähden, mutta jos tämä ei ole työntekijöiden tuottavuuserojen mukaista, tällaiset väärin ennakkoluuloiset työnantajat kärsivät tappioita työntekijänsä paremmin valitseviin nähden.[40]
Samaa sukupuolta olevien avioliitto on sallittu Alankomaissa, Argentiinassa, Belgiassa, Espanjassa, Etelä-Afrikassa, Islannissa, Kanadassa, Norjassa, Portugalissa, Ranskassa, Ruotsissa, Suomessa, Tanskassa, Uruguayssa, Uudessa-Seelannissa, osassa Brasiliaa ja Meksikoa sekä kaikissa Yhdysvaltojen 50 osavaltiossa.[41] Suomessa eduskunta hyväksyi avioliittolain muuttamiseen tähtäävän kansalaisaloitteen vuonna 2014, ja laki on astunut voimaan 1. maaliskuuta 2017.[42] Monissa maissa kahden samaa sukupuolta olevan henkilön on mahdollista solmia välilleen rekisteröity parisuhde.
Avioliittoinstituutio ja sen käytännöt ja säännöt ovat vaihdelleet ajan myötä riippuen kulttuurista ja väestörakenteesta.[43] Edvard Westermarckin mukaan avioliittoinstituutio oli todennäköisesti ikivanhan tavan jatke.[44] Suomessa avioliittoja on solmittu jo ennen kristinuskon saapumista alueelle. Paavi Innocentius IV antoi suomalaisille noin vuosien 1245–1249 aikana erivapauden pysyä vapaasti niissä avioliitoissa, joita he olivat sopineet ”omien menojensa mukaan” heidän kääntyessään kristinuskoon.[45]
Antropologi George P. Murdockin vuoteen 1949 mennessä tutkimista 250 yhteiskunnasta vain Brasilian Caingang-yhteisössä oli ryhmäavioliittoja, joihin saattoi kuulua yhtaikaa ainakin kaksi miestä ja ainakin kaksi naista[46].
Yalen yliopiston professori ja historioitsija John Boswell kirjassaan (1994) "Same-sex Unions in Premodern Europe" rinnasti homoliittoihin siunauskaavan, jolla kirkko vihki miespareja ystävyysliittoon vielä 1000-luvulla. Tämän mielipiteen mukaan kirkko olisi alkanut vasta 1300-luvulla suhtautua kielteisesti homoseksuaalisuuteen.[47] Yleisimmän tulkinnan mukaan käytäntö on ollut ilmeisesti kahden heteroseksuaalisen platonisen ystävyyden siunaaminen, koska samaan aikaan sekä idän että lännen kirkkojen opeissa tuomittiin homoseksuaaliset suhteet. Sekä ortodoksinen kirkko, jossa liitto on käytössä vielä joillakin alueilla, sekä katolinen kirkko, jossa ystävyysliitosta on luovuttu, pitävät ystävyysliittoa veljeksi ottamisena hengellisessä mielessä eikä se ole lainkaan seksuaalinen suhde.[48][49]
Etymologisen sanakirjan mukaan suomen avio-sanan vastineita inkeroisen kielen aivoi-, joka esiintyy esimerkiksi sanassa aivoinaine ’aviovaimo’, viron abi-, joka esiintyy esimerkiksi sanoissa abielu ’avioliitto’, abikaasa ’aviopuoliso’ ja liivin aʾb-, joka esiintyy esimerkiksi sanassa aʾb-jelāmi ’avioliitto’ (-jelāmi 'elämä'). Sanan on arveltu kuuluvan laajaan ava-pesyeeseen. Sitä on pidetty vanhana germaanisena, lakia, liittoa, avioliittoa tai normia merkitsevänä lainana, mutta nykyisin germaanista alkuperää pidetään epätodennäköisenä.[50]
Pääosan Euroopan historiaa avioliitto on ollut kahden perheen välinen taloudellinen sopimus, jossa perheiden lapset naitettiin keskenään. Romanttinen rakkaus tai kiintymys ei ollut olennaista.[51] Historiallisesti on painotettu avioliiton väitettyä ”välttämättömyyttä”[52].
Muinaisessa Kreikassa ei ollut erityistä avioliittoseremoniaa, vain keskinäinen yhteisymmärrys siitä, että pari piti toisiaan miehenä ja vaimona[53]. Miehet olivat yleensä 20–40-vuotiaita[54] ja olettivat vaimojensa olevan varhaisteinejä. Tämä saattoi johtua siitä, että asepalvelus oli yleensä suoritettu 30. ikävuoden paikkeilla ja nuoren naisen naiminen varmisti tämän neitsyyden[55]. Vaimoilla oli vähän oikeuksia yhteiskunnassa ja heidän oletettiin huolehtivan kodista ja lapsista[56]. Perintö oli tunteita tärkeämpi: jos naisen isä kuoli ilman miesperillisiä, nainen saatettiin pakottaa naimaan lähin miessukulaisensa ja tarvittaessa eroamaan ensin nykyisestä miehestään[57].
Perinteinen roomalainen avioliitto conventio in manum solmittiin seremoniassa todistajineen ja erokin suoritettiin seremoniallisesti.[52] Nainen siirtyi uuden perheen jäseneksi saaden sen perintöoikeudenkin vanhan perheensä perintöoikeuden tilalle ja siirtyen aviomiehensä määräysvaltaan[58]. Vapaammassa avioliitossa sine manu vaimo säilyi isänsä määräysvallassa ja perijänä uuden perheen sijaan[58]. Vaimon tuli olla vähintään 12-vuotias[59].
Varhaiskristillisenä aikana (30–325 jaa.) avioliitto oli yksityisasia ilman yhtenäistä uskonnollista tai muuta seremoniaa. Tosin piispa Ignatius antiokialainen kirjoitti kirjeessään (noin 110 jaa.), että jos avioliitto solmitaan piispan luvalla, se tapahtuu Jumalan mukaan eikä heidän himonsa mukaan."[60]
1100-luvulla naisilta alettiin usein vaatia miehen sukunimen ottamista ja 1500-luvun puolivälistä alkaen vanhempien ja kirkon lupaa[61].
Joitain paikallisia poikkeuksia lukuun ottamatta vuoteen 1545 asti Euroopan kristilliset avioliitot solmittiin 1. molemminpuolisesta suostumuksesta, 2. julistamalla aie naida, ja 3. suorittamalla tämän jälkeen keskinäinen yhdyntä; pappia ei tarvittu[62][63][64].
Kirkot saattoivat rekisteröidä avioliittoja mutta tämä ei ollut välttämätöntä, eikä valtiollakaan ollut roolia avioliitossa. Keskiajalla avioliitot olivat yleensä järjestettyjä, etenkin ylimmissä säädyissä, joskus jo syntymän aikaan, aatelisperheiden välisten sopimusten varmistamiseksi. Kirkko vastusti näitä pakotettuja avioliittoja[61]. Kristinuskon levitessä kumppanin vapaa valinta vähitellen yleistyi[61].
Vastauskonpuhdistuksen osana vuonna 1563 Trenton kirkolliskokous määräsi, että roomalaiskatolinen avioliitto tunnustettiin vain, jos se oli solmittu papin ja kahden muun todistajan läsnä ollessa. Neuvosto myös auktorisoi vuonna 1566 julkaistun katekismuksen, jonka mukaan avioliitto velvoitti ”elinikäiseen yhteiselämään”[65].
Englannissa avioliitto oli pätevä sillä, että puolisot olivat suostuvaisia ja asuivat yhdessä kunnes lordi Hardwicken asetus 1753 asetti lisävaatimuksia kuten todistajien läsnä ollessa suoritetun uskonnollisen seremonian[66].
Uskonpuhdistuksen myötä avioliittojen kirjaaminen ja sääntöjen asettaminen siirtyi valtiolle. 1600-lukuun mennessä monissa protestanttisissa maissa valtio vaikutti avioliittoon.
Vuonna 2000 keskimääräinen avioliiton solmimisikä Euroopan maissa oli miehillä 25–44 vuotta ja naisilla 22–39 vuotta .
Suomessa oli vanhastaan käsitys, että vihkimisakti olisi vain solmitun avioliiton vahvistamista. Alttarille astuminen ei ollut avioliiton solmimista, vaan jo solmitun liiton vahvistamista siunauksin ja rukouksin. Avioliiton solmiminen tapahtui jo kihlauksen yhteydessä. Kihlaus oli siis sitova sopimus. Tämä ajattelutapa murtui vasta 1700-luvulla, kun vallalle tuli nykyinen käsitys. Toisaalta kirkollinen ja yhteiskunnallinen elämä muodostivat jakamattoman kokonaisuuden, eikä avioliittoa ilman kirkkoa voinut tuolloin ajatella.[67]
Historiallisesti miesten ja naisten roolit avioliitoissa ovat heijastaneet heidän roolejaan yhteiskunnassa. Lait ja tavat ovat perinteisesti rajoittaneet naisten mahdollisuuksia, rajoittaneet heidän oikeuksiaan ja vaatineet heitä olemaan miehen suojeluksessa ja kontrollissa. Esimerkiksi couverture-nimisen oikeusopin mukaan, joka kehittyi Englannissa keskiajalla, laki näki avioparin yhdeksi henkilöksi - ja tämä henkilö oli aviomies. 1700-luvulla englantilainen oikeustieteilijä Sir William Blackstone tiivisti avioliiton lait todeten, että "naisen olemassaolo tai oikeudellinen asema on keskeytynyt avioliiton aikana tai ainakin yhdistynyt" aviomiehen olemassaoloon. Englantilaiset siirtolaiset Pohjois-Amerikassa toivat oikeusperinteensä mukanaan, ja Yhdysvaltojen ja Kanadan yleinen laki sisällytti naisten oikeudelliset rajoitukset. Couverture-opin seurauksena naimisissa oleva nainen menetti monet oikeudet, joita hänellä saattoi olla ennen avioliittoa. Esimerkiksi naimaton nainen menetti omaisuutensa oikeudet avioliiton myötä. Morsiamen varallisuus siirtyi hänen miehelleen.[68]
Lakiin perustuva patriarkaattinen perinne (miesten valta) näkyy sosiaalisissa käytännöissä, jotka liittyvät häihin ja avioliittoon. Esimerkiksi monissa kulttuureissa morsiamen isä "antaa" tyttärensä sulhaselle. Häiden aikana isä voi fyysisesti saattaa morsiamen sulhasen luo ja luovuttaa hänet sulhasen haltuun tai hän voi sanallisesti todeta antavansa tyttärensä avioliittoon. Perinteisesti naisen neitsytnimen menettäminen avioliiton jälkeen merkitsi, että hänen identiteettinsä sulautui miehensä identiteettiin. Se merkitsi myös naisten alisteisuutta miehelle monissa asioissa. Esimerkiksi vaimo oli oikeudellisesti velvollinen asumaan siellä, missä aviomies valitsi, sekä hoitamaan kotia ja alistumaan miehensä seksuaalisiin vaatimuksiin. Miehellä oli myös oikeus kontrolloida ja fyysisesti kurittaa vaimoaan. Vastineeksi aviomiehen oli taloudellisesti tuettava perhettä. Vaimoilla ei ollut kontrollia omaisuuteen, vaikka he olisivat omistaneet sen ennen avioliittoa.[68]
1800-luvun lopulla uudistusmieliset haastoivat tätä patriarkaalista oikeudellista perinnettä ja saivat läpi naimisissa olevien naisten omaisuuden suojaan liittyviä lakeja Yhdysvalloissa ja muualla. Nämä lait antoivat naisille kontrollin heidän omistamaansa omaisuuteen ja avioliittoon tuomaansa varallisuuteen sekä ansioihin, jotka he saivat kodin ulkopuolella. Mutta nämä lait eivät tehneet aviomiehestä ja vaimosta oikeudellisesti tasa-arvoisia. Esimerkiksi aviomies voisi edelleen laillisesti kieltää vaimoaan työskentelemästä kodin ulkopuolella. Länsimaissa avioliitto ei alkanut näkyä tasa-arvoisena liittona ennen 1900-luvun puoliväliä.[68]
Vaikka naisten oikeudellinen asema saavutti tasa-arvon miesten kanssa, muut tekijät lisäsivät eroa miesten ja naisten roolien välillä. Teollisen vallankumouksen aikana myöhäisellä 1700- ja varhaisella 1800-luvulla yhteiskunta alkoi siirtyä pois kotitalouteen perustuvasta taloudesta. Esiteollisella ajalla perhe työskenteli yhdessä taloudellisena yksikkönä - esimerkiksi maatilan pyörittämisessä. Vaikka miestä pidettiin perheen päänä, sekä aviomies että vaimo osallistuivat työhön perheyrityksessä. Tehdasteollisuuden kehittyminen ja kaupunkien kasvu johtivat työn ja perheen eriytymiseen. Tämä jako puolestaan johti voimakkaaseen eroon miesten ja naisten roolien välillä. Miehen rooli leivän ansaitsijana ja naisen rooli kotiäitinä tulivat myöhemmin kulttuurisiksi avioliiton ihanteiksi.[68]
Monet tutkijat uskovat, että nykyään länsimaissa avioliiton keskeinen kysymys on sukupuolisuhteiden uudelleen määrittely. Yhteiskunta on keskellä vaikeaa siirtymää pois vanhoista avioliittokuvioista, erityisesti miesten dominanssista ja työnjaosta, jotka vallitsivat teollisen aikakauden aikana. Yhdysvalloissa ja muissa teollistuneissa demokratioissa yksi 1900-luvun merkittävimmistä sosiaalisista ja poliittisista kehityksistä on naisten aseman nousu. Taloudelliset ja poliittiset trendit ovat heikentäneet sukupuolten epätasa-arvoa. Siirtyminen jälkiteolliseen, palvelu- ja tietointensiiviseen talouteen on houkutellut yhä useampia naisia työelämään. Nykyaikaiset demokratiat eivät enää kiellä naisten perusoikeuksia sukupuolen perusteella.[68]
Vastauksena näihin muutoksiin tutkijat odottavat avioliiton muuttuvan entistä symmetrisemmäksi, jossa on suurempi kumppaneiden tasa-arvo ja vähemmän stereotyyppisiä sukupuolirooleja. Naiset eivät enää ole pelkästään kotiäitejä, ja miehet eivät ole enää pelkkiä elättäjiä. Kuitenkin naisten elämä on muuttunut enemmän kuin miesten toistaiseksi. Naisten siirtyminen työelämään ei ole saanut vastaavaa muutosta miesten rooleissa kotona. Tutkimukset osoittavat, että vaikka miehet ovat lisänneet kotitöiden ja lastenhoidon määrää, epätasapaino jatkuu.[68]
Perinteisestä moderniin yhteiskuntaan siirtyminen on lisännyt yhteiskunnan painotusta rakkauden perustana avioliitolle. Käsitys romanttisesta rakkaudesta on olemassa kaikissa kulttuureissa, mutta sitä ei yleensä yhdistetä avioliittoon. Rakkaus kuvataan usein vaarallisena tunteena, joka voi päättyä tragediaan. Historiallisesti monet ihmiset länsimaisissa yhteiskunnissa ovat myös suhtautuneet epäluuloisesti rakkauteen perustuviin avioliittoihin, huolimatta rakkauden ylistämisestä lauluissa ja tarinoissa. Monet ihmiset uskoivat, että intohimo ja romantiikka haihtuisivat nopeasti jättäen pariskunnan elämään elinikäiseen katumukseen.[68]
1800-luvun jälkeen uusi avioliiton ideologia alkoi vähitellen vakiintua. Se syntyi erilaisten yhteiskunnallisten ja taloudellisten tekijöiden seurauksena, jotka liittyivät modernin yhteiskunnan nousuun: työn siirtyminen kodin ulkopuolelle, kaupunkiasumisen kasvu ja demokraattisten tasa-arvo- ja yksilöoikeusihanteiden leviäminen. Kaveruus ja emotionaalinen tyydytys tulivat nähtäväksi onnistuneen avioliiton kriteereiksi. Kaveruusmalli avioliitosta johtuu myös demografisista muutoksista eli väestön ominaisuuksien muutoksista. Kun keskimääräinen elinikä piteni ja ihmiset saivat vähemmän lapsia kuin ennen, pariskunnat alkoivat kokea pitkittyneen jakson, jolloin avioliitto jatkui ilman nuoria lapsia. Yhteensopivuus kumppanin kanssa nousi yhä tärkeämmäksi.[68]
Kun rakkausavioliitosta tuli normi, ihmiset, jotka eivät löytäneet tyydytystä avioliitoissaan, alkoivat yhä useammin harkita avioeroa. Avioerojen määrä Yhdysvalloissa alkoi nousta 1800-luvun puolivälissä. Sittemmin jokaisella seuraavalla sukupolvella suurempi osa avioliitoista on päättynyt eroon. Viime aikoina trendi on tasoittunut. Enemmistö eronneista henkilöistä menee kuitenkin uudelleen naimisiin, mikä viittaa siihen, että avioero ei heijasta avioliittoinstituution hylkäämistä, vaan pikemminkin mieltymystä erilaiseen aviopuolisoon.[68]
Muinaisessa Kiinassa saman sukunimen omaavat ihmiset eivät saaneet mennä naimisiin keskenään, koska sitä pidettiin insestinä, mutta äidin sukulaisia saattoi naida, joten kaksi perhettä saattoi naida keskenään sukupolvi toisensa jälkeen.lähde?
Perinteisesti vanhemmilla on ollut suuri rooli aviopuolison valinnassa heidän lapsilleen, ja tämä käytäntö jatkuu edelleen kehittyvissä maissa. Vanhempien vaikutus on suurimmillaan silloin, kun heillä on merkittävä osuus siinä, kenen kanssa heidän lapsensa menee naimisiin. Avioliittoa on perinteisesti pidetty kahden perheen välisenä liittona, ei vain kahden yksilön välisenä. Aatelisperheet ovat voineet kasvattaa omaisuuttaan tai saada kuninkaallisia arvonimiä lapsen avioliiton kautta. Avioliittoa on myös käytetty tapana sinetöidä rauha entisten vihollisten välillä, olivatpa he sitten kuninkaita tai kiisteleviä kyläläisiä.[68]
Kaikkein äärimmäisin vanhempien vaikutusmuoto on järjestetty avioliitto, jossa morsian ja sulhanen eivät saa sanavaltaa. Esimerkiksi perinteisessä kiinalaisessa käytännössä morsian ja sulhanen tapaavat ensimmäistä kertaa vasta hääpäivänään. Joissakin korkealuokkaisissa hindujen avioliitoissa lapset kihlataan hyvin nuorella iällä eikä heillä ole osaa päätöksenteossa. Vähemmän äärimmäisessä järjestetyssä avioliitossa vanhemmat voivat toimia välittäjinä, mutta nuorilla on valta hylätä ehdotus.[68]
Vaikka järjestetty avioliitto on säilynyt monissa kulttuureissa tänä päivänä, modernisaation edetessä ja monet alueet liittyessä osaksi globaalia taloutta, vanhempien vaikutus avioliittoon jatkaa laskuaan. Palkkatyötä tekevät nuoret eivät enää ole yhtä riippuvaisia vanhempiensa resursseista kuin aiemmin. Länsimaisen populaarikulttuurin - kuten elokuvien, televisio-ohjelmien, musiikin ja muodin - leviäminen maailmanlaajuisesti houkuttelee monia nuoria länsimaisiin käsityksiin rakkaudesta, romantiikasta ja yksilöllisestä valinnasta. Jotkut paikat, kuten Japani, yhdistävät modernin länsimaisen ja vanhemman kulttuurin käytäntöjä. Esimerkiksi vanhemmat ja tietokonepohjaiset matchmaking-palvelut auttavat löytämään potentiaalisia puolisoita, ja yksilöt voivat hyväksyä tai hylätä ehdotetun osuman.[68]
|
Sitaatteja aiheesta Avioliitto Wikisitaateissa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Avioliitto Wikimedia Commonsissa
LIMS forum content by LIMS forum members is licensed under a Creative Commons Attribution-NonCommercial-ShareAlike 4.0 International License. Based on a work at www.limsforum.com.
