Suufilaisuus ei ollut vain kansanusko; sillä oli kannattajia myös oppineiden keskuudessa. (Kuvassa filosofi Ibn Arabi, yksi tunnetuimpia suufilaisuuden edustajia).
Afrikkalainen suufilainen marabout eli pyhä mies.

Suufilaisuus (arab. تصوف‎, taṣawwuf) on islamin kansanomainen ja uskonnollista mystiikkaa, iloa ja eläytymistä korostava virtaus ja uskonnollis-poliittinen liike. Se alkoi kehittyä 1100-luvulla, kun islamilainen uskonoppineiden luokka oli vieraantunut kansasta ja muuttunut sivistyneeksi oppineistoksi.[1] Suufilaisuus oli kansanliikkeenä usein vastarintaa yläluokkaista islamia vastaan.[2]

Sana suufi on luultavasti johdettu arabian sanasta villa (arab. صوف, suuf), koska suufeilla oli tapana pukeutua vaatimattomaan villakauhtanaan.[3] Suufilaisuuden esikuvana saattoi olla Syyrian kristillisten munkkien asketismi.[1] Suufilaisuudelle ovat ominaisia pyhien miesten perustamat veljeskunnat. Useimmat niistä ovat sunnalaisia, mutta on myös šiialaisia veljeskuntia.[4]

Suufilaisuus ei ole täsmällinen oppisuunta vaan pikemminkin pyrkimys yhdistää paikallisia uskomuksia ja mielenlaatuja puhdasoppiseen islamiin. Suufilaisuuteen on siksi kuulunut erilaisia ja toisilleen jopa vastakkaisia asioita. Lähi-idässä suufilaisuus yhdisti islamiin panteistismia, Indonesiassa illuminationismia. Länsi-Afrikassa suufit muuttivat afrikkalaisen uhraamisen, henkienmanauksen ja parantamisen islamilaisiksi rituaaleiksi.[5] Veljeskunnille niiden identiteetin antoivat niiden omat rituaalit, jotka ulottuivat Jumalan nimien toistamisesta veriuhreihin, miekkatansseihin, tulen ja käärmeiden käsittelyyn, keskinäiseen ruoskimiseen ja moneen muuhun.[6] Yleinen mielikuva suufilaisuudesta liittyy usein pyöriviin derviššeihin, mutta tämä tanssirituaali kuuluu lähinnä vain turkkilaiseen mevlevi-koulukuntaan.[7]

Historiaa

Kuuluisa bagdadilainen uskonoppinut Al-Ghazali (1057–1111) loi pohjaa suufilaisuudelle, kun hän hylkäsi työnsä oppineita kouluttavassa madrasassa ja vetäytyi mystikko-askeetiksi. Hän katsoi, että madrasoiden opetuksella ei enää ollut yhteyttä ikuisen elämän tavoitteluun. [1] Uskonnolliseen virkamieskoulutukseen keskittyneet madrasat syntyivät 1000-luvulla seldžukkien valtakunnassa Lähi-idässä ja levisivät koko islamilaiseen maailmaan.[8] Mahdollisesti ne vaikuttivat siihen, että islamilainen papisto eli ulama virkamiehistyi, ja papiston asenne kehittyi elitistiseksi.[1]

1100-luvulta lähtien erityisesti Marokosta kehittyi suufilaisuuden keskus. 1400-luvulta lähtien maahan alkoi syntyi runsaasti suufilaisia veljeskuntia.[9]

Suufi-veljeskunnat

Suufilainen veljeskunta eli tariqa rituaalisessa rukouksessa (dhikr)

Pian al-Ghazalin kuoleman jälkeen muslimit alkoivat perustaa miesryhmiä eli veljeskuntia, jotka ryhtyivät harjoittamaan uskontoa valitsemiensa johtajien ympärillä.[10] Toisinaan tällaiset ryhmät myös asuivat yhdessä. Näiden suufilaisten veljeskuntien toiminta palveli tavallisten ihmisten uskonnollisia tarpeita, ja niiden rituaalit ja opit poikkesivat usein virallisesta islamista. Suuria ristiriitoja kuitenkin vältettiin, ja uskonoppineet sietivät veljeskuntia, joiden kautta tavallinen kansa kuitenkin pysyi islamilaisessa kontrollissa. Myös islamin rajoja määrittelevässä Ammanin julistuksen lisäpöytäkirjassa 2005 vahvistettiin erikseen, että suufilaisuus ei ole uskosta luopumista.[11] Veljeskuntien mestarit muodostivat silti perinteisestä ulamasta poikkeavan oman luokkansa.[1]

Veljeskunniksi järjestyneessä muodossa suufilaisuus muuttui 1200-luvulla suurten joukkojen uskonnollispoliittiseksi liikkeeksi. Se edusti etenkin maaseudun ja heimoyhteisöjen vastarintaa kansasta etääntynyttä kaupunkilaista islamia vastaan.[12][13] Afrikassa suufilaiset veljeskunnat olivat tärkeitä islamin leviämisessä kauppakeskuksista maaseudulle.[14] Pohjois-Afrikassa pyhät miehet eli maraboutit olivat suufilaisia saarnaajia, Koraanin selittäjiä ja suufi-veljeskuntien johtajia, joilla oli maagisia voimia. [15] Heidän haudoistaan tuli usein pyhiinvaelluskohteita.[16][17]

Veljeskunnista käytetty arabialainen sana tariqa (arab. طريقة) tarkoittaa tietä ja muslimin hengellistä polkua välittömään tietoon Jumalasta. [18] Käsitettä suufilaisuus käytetään monenlaisista näkemyksistä ja käytännöistä, sillä veljeskuntia johtavat sheikit irtautuivat virallisesta islamista.[1] Kullakin veljeskunnalla oli omat rituaalinsa ja käytäntönsä. Jotkut suuntaukset olivat puhdasoppisia ja toiset lähes rajatapauksia.[14] Yksi radikaaleimmista suufilaisuuden muodoista on 1100-luvun lopulla vaikuttanut Qalandar-liike, jonka jäsenet arvostelivat avoimesti konservatiivista kulttuuria ja käyttäytyivät anarkistisesti.[19]

Suufilaisuuden piirissä syntyi opillista kirjallisuutta. Suufilaiset harjoittivat mystistä teologiaa ja siihen liittyviä tieteitä, mutta laiminlöivät muut, minkä takia suufilaisuus ei koskaan noussut hallitsemaan uskonoppineiden koulutusta madrasoissa.[1] Suufit hyväksyvät, tosin jossain määrin valikoivasti, šarian Jumalan lakina.[1]

Pyhimykset

Suufilaisuuteen kuuluu pyhimyshautojen palvonta.

Maaseutumaisen, tribalistisen islamin tunnusomaisin piirre on pyhimyskultti. [20] Pyhimykset eli englantilaisittain derviššit ja ranskalaisittain maraboutit ovat kunnioitettuja pyhiä miehiä, itsensä nimittäneitä saarnaajia, suufi-veljeskuntien johtajia, Koraanin opettajia tai vaeltavia askeetteja.[2] Maraboutien voima perustui siihen, että heillä oli baraka eli yliluonnollinen voima, joka teki heistä pyhimyksiä. He olivat myös profeetta Muhammedin jälkeläisiä eli šarifeja.[15] Afrikkalainen suufilaisuus ilmeni pyhimyskulttina, joka keskittyi kuolleiden maraboutien haudoille sekä veljeskuntina, jotka olivat jakautuneet loošeiksi.[17]

Pyhimysten rooliin kuuluu erilaisia tehtäviä, kuten tärkeiden kokousten ja sopimusten valvominen. Yksi tehtävä on toimia islamilaisen identifikaation välineenä lukutaidottomille paimentolaisille. Pyhimykset herättävät uskonnollista tietoisuutta tunnevaltaisesti ilman kaupungeissa elävien uskonoppineiden kirjasivistyksen keinoja. Puritanismin ja oppineisuuden sijaan suufilaisuudessa korostuu iloisuus ja juhla. [20]

Jihad

Suufilaisuus ei ole pasifismia. Suufilainen mystikkofilosofi Al-Ghazali kehitti 1000-luvulla ajatusta "sisäisestä" tai "suuremmasta" jihadista. Se oli henkistä kamppailua, joka kuitenkin yhtä lailla oli valmistautumista sodankäyntiin siinä kuin itsensä sisäiseen kehittämiseen.[21] Suufilainen oppinut Ibn Arabi (k. 1240) korosti vastaavasti jihadia henkisenä kilvoitteluna, jonka yhtenä muotona oli taistelu Jumalan tiellä uskottomia vastaan.[22]

Rakkausmystiikka ja intialainen asketismi

Henri Bromsin mukaan suufilainen rakkausmystiikka keksittiin Persiassa, missä melkein kaikki runoilijat olivat suufeja, esimerkkinä Jalal al-Din Muhammad Rumi. Rakkaudella oli tärkeä asema tiedon tikapuina Koraanin jäädessä sivuun. Laulettiin viinistä, mutta tarkoitettiin suufiklassikoiden kiellettyä tietoa.[23]

Suurmogulien valtakunnan myötä persialainen kirjallisuus ja suufilaisuus siirtyivät myös Intiaan, missä suufilainen rakkausmystiikka sai innostuneen vastaanoton.[23] Intialaisessa islamissa fakiirit olivat suufilaisia askeetteja.[24] Intiassa suufilaisuutta edustavat myös esimerkiksi Amir Khusron runous ja qawwali-musiikki.[25]

Uskonnon heiluriliike

Antropologi Ernest Gellner katsoo, että uskonnot ilmenevät usein kahdessa muodossa, oppineena ja kansanuskona. Oppineisuudessa korostuu puritanismi ja oikeaoppisuus, kansanuskossa eläytyvä ja ekstaattinen kokemus. Gellner viittaa David Humen teoriaan heiluriliikkeestä, jossa uskonnollisuus siirtyy polyteismista monoteismiin ja palaa polyteismiin, kun ihmiset tarvitsevat konkreettisia välittäjiä ihmisen ja jumalan välille. Pakanuskontojen jumalsankarit, katolisen kristinuskon pyhimykset ja islamilaisen suufilaisuuden dervissit ja maraboutit ovat tällaisia välittäjiä ja vastaavat siinä suhteessa toisiaan. [26]

Suufilaisia filosofeja

Katso myös

Lähteet

  • Bennison, Amira K.: The Great Caliphs. The Golden Age of the Abbasid Empire. I.B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-976-0 (englanniksi)
  • Broms, Henri: Saudisamppanjaa. Suomalaisena islamin maailmassa. Terra Cognita, 2003. ISBN 952-5202-68-2
  • Geertz, Clifford: Islam Observed, Religious Development in Morocco and Indonesia. The University of Chicago Press, 1968. ISBN 0-226-28511-1
  • Gellner, Ernest: Muslim Society. Cambridge University Press, 1981. ISBN 978-0-521-27407-4
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Jumalasta juopuneet: Islamin mystiikan käsikirja. Helsinki: Basam Books, 2002. ISBN 952-9842-61-9
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Todellisuuden maailmat: Runoja ja proosaa islamin mystikoilta. Helsinki: Basam Books, 2002. ISBN 952-9842-62-7
  • Lapidus, Ira, M.: ”Tribes and State Formation in Islamic History. Teoksessa: Philip S. Khoury & Joseph Kostmer (toim.)”, Tribes and State Formation in the Middle East. University of California Press, 1990.
  • Maristo, Joonas & Sergejeff, Andrei (toim.): Sanasto. Teoksessa: Aikamme monta islamia, s. 317–323. Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-371-9
  • Robinson, David: Muslim Societies in African History. Cambridge University Press, 2011 (1. painos 2004). ISBN 978-0-521-53366-9 (englanniksi)
  • Watt, William Montgomery: Islam and the Integration of Society. Routledge, 1961.

Viitteet

  1. ↑ a b c d e f g h Watt 1961, s. 244-248
  2. ↑ a b Geertz 1968, s. 30–31
  3. ↑ Haeri, Fadhlalla: Islam, s. 84. Tammi, 1996.
  4. ↑ Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin monimuotoisuus, s. 79–80. Gaudeamus, 1999.
  5. ↑ Geertz 1968, s. 48
  6. ↑ Geertz 1968, s. 51–52
  7. ↑ Maristo & Sergejeff 2015, s. 322
  8. ↑ Bennison, 2011, s. 44
  9. ↑ Robinson 2011, s. 100–101
  10. ↑ Schimmel. Annemarie: Sufism Encyclopaedia Britannica. Viitattu 23.6.2022.
  11. ↑ Three Points of the Amman Message 2020. The Official Web Page of the Amman Message.
  12. ↑ Robinson 2004, s. 102
  13. ↑ Lapidus 1990. s. 43-44
  14. ↑ a b Robinson 2004, s. 19
  15. ↑ a b Geertz 1968, s. 32–33
  16. ↑ Marabout. Muslim holy man Encyclopaedia Britannica. Viitattu 15.3.2023.
  17. ↑ a b Geertz 1968, s. 49
  18. ↑ tariqa Encyclopaedia Britannica. Viitattu 10.7.2022.
  19. ↑ Hämeen-Anttila 2002
  20. ↑ a b Gellner 1981, s. 40–41
  21. ↑ Cook, 2005, 37; Hämeen-Anttila, 2012, s. 97
  22. ↑ Cook. D.: Understanding jihad, s. 38–39. University of California Press, 2005.
  23. ↑ a b Broms 2003, s. 179–182
  24. ↑ Baul-Fakirs of Nadia Go to Japan[vanhentunut linkki] Indo Festival
  25. ↑ Zahid Hussain Al-Qadri: Is it permissible to listen to Qawwali? TheSunniWay. 22.4.2012. Viitattu 15.3.2023.
  26. ↑ Gellner 1981, s. 5, 9–11

Kirjallisuutta

  • Arberry, A. J.: Sufilaisuus: Kuvaus islamin mystikoista. ((Sufism: An Account of the Mystics of Islam, 1950.) Suomentanut Heikki Eskelinen) Espoo: Biokustannus, 1995. ISBN 951-9413-60-X
  • Hallenberg, Helena & Perho, Irmeli: Heijastuksia valosta: Mystikkojen islam. Helsinki: Palmenia: Helsinki University Press, 2008. ISBN 978-951-570-736-9

Aiheesta muualla

source: https://fi.wikipedia.org/wiki/Suufilaisuus