Infrastructure tools to support an effective radiation oncology learning health system

Pigmentti (lat. pigmentum) on värillinen hienojakoinen jauhe, joka ei liukene sideaineeseen. Pigmentti antaa maalauksessa käytettäville väreille värin^[1] tai muun optisen ominaisuuden. Pigmentti voi olla läpikuultava tai peittävä. Pigmenttejä on käytännössä saatavilla jauhemaisina, ja ne yleensä sekoitetaan tai hierretään sideaineeseen, jolloin saadaan maalia. Osalla pigmenteistä on värjäävä ominaisuus.

Pisimpään on käytetty luonnosta löytyneitä aineita, jotka sisältävät sopivia kemiallisia aineita luonnostaan. Maavärejä kuten okraa ja punaista rautaoksidia, sekä hiiltä on käytetty jo tuhansien vuosien ajan kehon värjäämiseen ja luolamaalauksiin. Pigmenttejä on saatu myös puolijalokivistä, kuten lapislatsulista. Nykyisin pigmentit valmistetaan pääsääntöisesti teollisesti.

Pigmentin ominaisuuksien merkitys riippuu pigmentin käyttötarkoituksesta. Pigmenttien ominaisuuksia ovat muun muassa värjäyskyky, peittokyky, värivoima, emäksien kesto, happojen kesto, valonkesto, lämmönkesto, vakaus, reaktiivisuus ja myrkyllisyys.^[2]

Pigmentteihin lisätään sideaineita. Sideaine sitoo maalin ja pitää sen kiinni maalattavassa pinnassa^[3]. Maalien sideaineina on käytetty muun muassa rasvoja, munanvalkuaisia, maitoa, verta, mehiläisvahaa, liimaa, arabikumia ja kalkkimaaleja, keskiajalta lähtien pähkinä-, pellava- ja unikonsiemenöljyä, sekä 1500-luvulta lähtien kuivuvia öljyjä.^[4]

Jotkut pigmentit ovat myrkyllisiä, etenkin raskasmetalleista valmistetut. Lyijyvalkoinen eli emäksinen lyijykarbonaatti oli suosittu 1800-luvulle asti, kunnes sen tilalle saatiin myrkyttömiä synteettisiä valkoisia pigmenttejä. Lyijyvalkoinen oli niin myrkyllinen, että jotkut sitä käyttäneet taiteilijat saivat siitä lyijymyrkytyksen oireita^[5]. Suomessa lyijyvalkoisen käyttö kiellettiin joitain historiallisia kohteita lukuun ottamatta vuonna 1993.^[6] Myös muut lyijystä, kromista ja kadmiumista valmistettavat pigmentit^[7], sekä aito sinooperi^[8] ovat myrkyllisiä.

Esihistoriallisella ajalla luolamaalauksia tehtiin väreillä, jotka koostuivat maasta, hiilestä ja eläinrasvasta. Värit levitettiin kallioon siveltimin, sormin ja puhaltamalla. Värit luultavasti jauhettiin ja niistä tehtiin sideaineiden avulla tahnaa. Kalliomaalarien suosimia väriaineita olivat punainen ja keltainen okra, umbra, hiilimusta, luumusta ja kalkkivalkoinen.^[9]

Muinaiset egyptiläiset sekoittivat maavärien sideaineiksi kumia ja eläimistä saatua liimaa, ja maalasivat hautakammioidensa sisäseiniin levittämän ohuen laastikerroksen päälle. Egyptiläiset käyttivät etupäässä kuutta väriä: punaista, vihreää, sinistä, keltaista, valkoista ja mustaa. He pesivät pigmenttinsä niiden pysyvyyden parantamiseksi.^[10] Egyptiläisten tuntemia pigmenttejä olivat muun muassa orpimentti, malakiitti, amatsoniitti, hematiitti, egyptinsininen, indigonsininen, atsuriitti, sinooperi, alitsariini, mönjä ja liuskevalkoinen. Egyptiläiset myös sekoittivat metallisuoloja kiinnittääkseen väriaineet. Foinikialaiset tekivät purppurakotiloista arvokkasta purppuraa, josta tuli pitkäksi aikaa rikkaiden statussymboli ja kuninkaallisten vaatteiden väri^[11].

Muinaiset kreikkalaiset kehittivät lyijyvalkoisen, josta tuli tärkein valkoinen pigmentti nykyaikaan saakka. Antiikin roomalaiset hyödynsivät egyptiläisten ja kreikkalaisten kehittämiä pigmenttejä, etenkin Espanjasta louhittua punaista vermilionia.^[10]

Keskiajalla kehitettiin entistä parempia menetelmiä pigmenttien kiinnittämiseen, kuten munatempera. Maavärien suosio jatkui. Afganistanista louhitusta, harvinaisesta ultramariininsinisestä tuli hyvin tärkeä väri etenkin Neitsyt Marian vaatteiden kuvauksessa.^[12] Espanjalaiset conquistadorit löysivät inkojen viljelemien kokenillikirvojen verestä saatavan karmiininpunaisen väriaineen ja alkoivat tuoda sitä Eurooppaan suuria määriä. Uudesta voimakkaasta punaisesta tulikin nopeasti hyvin suosittu väri Euroopassa.^[13]

Renessanssimaalarit alkoivat käyttää kasviöljyjä munatemperan sijaan, mikä antoi taiteilijoille suurempia teknisiä vapauksia. Uusia pigmenttejä olivat napolinkeltainen, sininen smaltti ja karmiinilakka. Ajan tunnetuimpien taiteilijoiden kuten Hieronymus Boschin, Caravaggion ja Rembrandtin paletista löytyi myös okraa, umbraa, atsuriittia, vermilionia, lyijynkeltaista, malakiittia, kupariresinaattia, lyijynvalkoista, luumustaa, hiilimustaa, vandykeruskeaa ja ultramariinia.^[14]

1700-luvulta alkaen vesivärien laatu ja suosio kasvoivat. Taiteilijat eivät enää valmistaneet omia värejään, vaan syntyi erityinen värinvalmistajien ammattikunta. Uusia pigmenttejä olivat synteettinen preussinsininen ja koboltinvihreä.^[15] 1800-luvulla kehitettiin ensimmäiset tinaputkilot värien säilyttämiseen, ja pellavaöljy otettiin käyttöön sideaineena, mikä antoi taiteilijoille uusia vapauksia ja johti muun muassa impressionismin syntyyn. Uusia väriaineita olivat muun muassa kromikeltainen ja -oranssi, marsinpunainen, koboltinsininen, viridian, kadmiumkeltainen, seruliinisininen, synteettinen ultramariini, sinkkivalkoinen, kobolttivioletti ja smaragdinvihreä. Uudet väriaineet kehitettiin yleensä aluksi värjäysteollisuuden tarpeisiin, ja ne levisivät sieltä hitaasti taiteilijoidenkin käyttöön. Etenkin impressionistit hyödynsivät uutta kirkasta väripalettiaan innokkaasti.^[16] Intiassa valmistettua Intiankeltaista käytettiin Euroopassa 1800-luvun ajan, kunnes siitä luovuttiin 1900-luvun alussa eettisistä syistä, kun saatiin selville, että pigmenttiä tuotettiin pelkillä mangonlehdillä ruokitun karjan virtsasta^[17].

1910-luvulla keksittiin muun muassa titaanivalkoinen, jolla voitiin korvata myrkyllinen lyijynvalkoinen.^[6]

• 
  Okrapitoisia kallioita Ranskassa
• 
  Hiilenmusta eli kimrööki
• 
  Kromikeltainen
• 
  Kobolttisininen
• 
  Atsuriitti
• 
  Egyptinsininen
• 
  Preussinsininen
• 
  Poltettu siena
• 
  Sinooperi
• 
  Alitsariini
• 
  Luonnollinen ultramariini
• 
  Indigonsininen
• 
  Intiankeltainen
• 
  Sinkkioksidi
• 
  Lohikäärmeen veri

Pigmenteillä tarkoitetaan myös eliöiden tuottamia väriaineita, jotka antavat niille niiden värin. Eliöiden yleisimpiä pigmenttejä ovat melaniini ja erilaiset karotenoidit, flavonoidit, antosyaanit ja lehtivihreä.^[18]

• Värjäys
• Väriaine

• Finlay, Victoria: Värimatka. Otava, 2002. ISBN 951-1-17525-4