NetBurst-mikroarkkitehtuuri oli Intelin Pentium 4 -suoritinten mikroarkkitehtuuri.

Ensimmäisen kerran arkkitehtuuria käytettiin Willamette-koodinimellisissä suorittimissa, joka julkaistiin vuonna 2000. Suoritinperheitä olivat muun muassa Pentium D, ja Xeon. Myös Pentium 4 -pohjaisissa Celeroneissa käytettiin NetBurst-arkkitehtuuria.

NetBurstin suunnitteluperiaatteena oli mahdollisimman suuri kellotaajuus laskentatehon kasvattamiseen. Tähän pyrittiin pidentämällä suorittimen liukuhihna 28 vaiheeseen, jolloin jokaisesta yksittäisestä liukuhihnan vaiheesta pystyttiin tekemään mahdollisimman lyhyt. Pentium 4 hävisi samalla kellotaajuudella Pentium 3:lle ja kilpailija AMD:n 32-bittiselle Athlon XP:lle.

Intelin tavoitteena oli skaalata NetBurst-arkkitehtuuri 5 GHz kellotaajuuteen ja myöhemmin 10 GHz kohti. Tämä kuitenkin epäonnistui täysin. Pentium 4 "Prescott" -malissa Intel nosti liukuhihnan pituuden lähelle 40 vaihetta ja valmistustekniikka uusittiin 90 nanometriin. Prescott saavutti korkeintaan 3,8 GHz:n nopeuden. Tämä vaati 115 watin tehon, josta 35–50 % päätyi vuotovirtoihin. Pitkä liukuhihna hyytyi hyppykäskyihin, jopa vaikka suoritin käytti uutta haarautumisenennustusta. Pentium 4 "Prescott" ja kaksiytiminen "Smithfield " on luettu heikoimmiksi tuotteiksi, jotka Intelillä oli sen kilpailijaan nähden.[1][2]

Intel palasi Intel Core 2 -suorittimessa heinäkuussa 2006 ja myöhemmässä Intel Core -tuotesarjassa takaisin P6-tyyppiseen suunnittelufilosofiaan ja keskipitkään liukuhihnaan.

Lähteet

source: https://fi.wikipedia.org/wiki/NetBurst