FAIR and interactive data graphics from a scientific knowledge graph

Lapin sota
Osa toista maailmansotaa
Saksalaisten Muonioon jättämä kyltti: ”Kiitoksena aseveljeyden osoittamatta jättämisestä!”
Päivämäärä: 15. syyskuuta 1944 – 27. huhtikuuta 1945 Paikka: Suomi Kymenlaakso (Suursaari) Pohjois-Pohjanmaa (Pudasjärvi, Kuusamo, Ii) Lappi Casus belli: Moskovan välirauhan ehdot Lopputulos: Saksalaisjoukot vetäytyivät Suomen alueelta
Osapuolet
Saksa	Suomi
Komentajat
Lothar Rendulic	Hjalmar Siilasvuo
Vahvuudet
213 000 (alkuvaiheessa)	60 000 (alussa) 75 000 (suurimmillaan 31. lokakuuta 1944) 12 000 (1. joulukuuta 1944 jälkeen)[1]
Tappiot
arviolta 1 000 kaatunutta yli 2 000 haavoittunutta 1 300 vangittua[2][3][4]	774 kaatunutta 264 kadonnutta 2 904 haavoittunutta[5]
Lapin sodan taistelut Syysmanööverit • Pudasjärvi • Olhava • Tornion maihinnousu • Tornionlaakso • Kemi • Ylimaa • Taipaleenkylä • Rovaniemi • Tankavaara • Muonio • Käsivarren asemasota

Lapin sota käytiin osana toista maailmansotaa Suomen ja Saksan välillä pääasiassa Suomen Lapissa 15. syyskuuta 1944 – 27. huhtikuuta 1945.

4. syyskuuta 1944 sovittuihin jatkosodan aselepoehtoihin kuului saksalaisten joukkojen karkottaminen Suomesta 15. syyskuuta 1944 mennessä.^[6] Saksan ja Suomen välillä puhkesi Lapin sota. Saksalaiset katsoivat tärkeimmiksi tavoitteikseen Petsamon nikkelikaivosten tuotannon turvaamisen itselleen ja Pohjois-Norjassa olevien joukkojensa paluureitin varmistamisen.^[7][8] Saksalaisjoukot ryhmittyivät uudelleen ja ryhtyivät vetäytymiseen ennalta valmistellun operaatio Birken mukaisesti. Armeija vetäytyi taistellen suomalaisjoukkojen tieltä pohjoiseen turvautuen samalla poltetun maan taktiikkaan. Talvella sota muuttui asemasodaksi Käsivarressa, kunnes viimeisetkin saksalaisjoukot huhtikuun lopussa 1945 vetäytyivät Norjan puolelle.^[4]

Varsinaista sodanjulistusta ei antanut kumpikaan osapuoli. Suomessa Paasikiven hallitus totesi maaliskuussa 1945 sotatilan vallinneen 15. syyskuuta 1944 lähtien ja vasta vuonna 1954 Tuomiojan hallitus totesi, että sotatila oli päättynyt.^[9]

Pohjois-Suomessa oli Saksan 20. vuoristoarmeijan joukkoja noin 213 000 miestä.^[10] Vastuualueenaan heillä oli 700 kilometriä pitkä rintamalinja Oulujoen korkeudelta Jäämerelle. Huomattava osa sotilaista kuului erilaisiin SS-muodostelmiin. Joukkojen komentajana toimi kesäkuussa 1944 kuolleen Eduard Dietlin jälkeen kenraalieversti Lothar Rendulić.^[3][11][12]

Pohjoisimmalla Petsamon rintamalla oli vastuussa XIX vuoristoarmeijakunta. Sen eteläpuolella Sallan-Alakurtin alueella taisteli XXXVI armeijakunta. Eteläisin XVIII vuoristoarmeijakunta oli vastuussa Kiestingin–Uhtuan rintamalinjasta.^[3]

Miehistön lisäksi mukana oli esimerkiksi 32 000 hevosta tai muulia ja 17 500–26 000 moottoriajoneuvoa. Joukoilla oli varastoituna puolen vuoden tarve ammuksia, ruokaa, polttoainetta ja muita tarvikkeita, yhteensä noin 180 000 tonnia pääasiassa Oulussa ja Rovaniemellä. Varastoja oli kuitenkin myös esimerkiksi Uhtuassa tuhannen kilometrin päässä Norjan rajasta.^[3]

Suomen armeijan päämajan tiedusteluosasto oli laatinut elokuussa 1944 raportin, jossa arvioitiin saksalaisjoukkojen vetäytymismahdollisuuksia. Raportin mukaan joukkojen evakuointi meriteitse kestäisi kaksi kuukautta, ja materiaalin laivaus vielä puoli vuotta lisää. Aikataulu arvioitiin kesäajaksi – talvella aikaa kuluisi huomattavasti enemmän.^[13]

Suomen pohjoisia joukkoja, III armeijakuntaa, johti kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo. Suomalaiset keskittivät Pohjois-Suomeen syyskuun lopulla armeijakunnan esikunnan ja sen johtoon neljä divisioonaa ja kaksi prikaatia. Vahvuus oli kuitenkin yhteensä vain noin 30 000 miestä. Lapin sotaa on kutsuttu myöhemmin ”lasten ristiretkeksi”, koska Moskovan välirauhan perusteella Suomen armeija piti saattaa rauhanajan kannalle. Sodan kestäessä vanhemmat ikäluokat jouduttiin kotiuttamaan, ja loppuvaiheessa joukot muodostuivat varusmiehistä.^[14]

Lapin armeijalta puuttui heti alusta lähtien ilmatuki ja tykistö. Tykistön kuljettaminen oli mahdotonta saksalaisten tuhottua sillat ja tiet.

Saksalaisten selustaan rakennettiin sodan aikana Kyynel-radioiden varassa toiminut tiedusteluverkosto, joka ulottui Osloon asti. Tiedustelussa auttoivat Norjan ja Tanskan vastarintaliikkeet.^[15]

Läänin pohjoisemmista kunnista oli evakuoitu partisaanivaaran vuoksi 12 000 ihmistä jo ennen Lapin sotaa. Heti aselevon jälkeen 6. syyskuuta annettiin koko Lapin lääniä ja Oulun läänin itäisiä kuntia koskeva koko siviiliväestön evakuointikäsky. Suurin osa väestöstä evakuoitiin Pohjanmaalle ja muualle Suomeen. Koska maassa oli myös 400 000 Karjalan evakkoa, pyydettiin Ruotsilta 7. lokakuuta, voisiko maa ottaa vastaan 100 000 pakolaista Lapista. Myöntävä vastaus tuli jo muutaman tunnin kuluttua: Lopulta Ruotsiin siirtyi 56 500 pakolaista pikaisesti perustetuille pakolaisleireille.^[16] Kirjassaan Jätetyt kodit – tuhotut sillat Veikko Erkkilä ja Pekka Iivari kuitenkin esittävät, että Ruotsi viivytteli evakuoitavien tuontia maahan pelätessään Neuvostoliiton valtaavan tyhjentyvän Lapin.^[17] Yhteensä Lapin läänin väestöstä evakuoitiin 75 prosenttia, 168 000 henkeä. Ihmisten lisäksi oli turvaan kuljetettava myös kotieläimet ja karja, esimerkiksi nautoja evakuoitiin 22 000 päätä Ruotsiin ja 8 000 eteläiseen Suomeen.^[18][19] Sallan muutamasta kylästä karja jouduttiin sotatilanteen vuoksi kuljettamaan turvaan Neuvostoliiton alueen kautta kiertämällä.^[20]

Siviiliväestö karjoineen pyrki turvaan länteen ja etelään. Väestön ja karjan kokoamispaikat olivat täynnä ja kuljetusvälineistä kova puute. Liikenneväylät olivat saksalaisten hallussa ja saksalaisten kolonnat täyttivät pohjoiseen vievät tiet. Saksalaiset eivät häirinneet siviilievakuointia, mutta sotilaskuljetukset olivat etusijalla.^[20] Taka-Lapin siviiliväestön evakuoinnissa saksalaisilla oli merkittävä rooli, Ivalon saksalaisen komendantin ehdottaessa, että siviiliväestöä voitiin kuljettaa myös pohjoisesta päin Rovaniemelle ajavilla saksalaisilla autoilla. Nämä autot olivat evakuoimassa saksalaisten varastoja Rovaniemeltä ja palaamassa tyhjinä takaisin. Ehtona oli, että Rovaniemeltä palaavat suomalaiset evakuontiautot puolestaan ottaisivat kuljettaakseen saksalaista tavaraa. Taka-Lapin is-piirin evakuoinneista jopa noin 90 prosenttia kuljetettiin saksalaisten kalustolla.^[21]

Pääartikkeli: Operaatio Birke

Saksalaisilla oli jo valmis suunnitelma, Operaatio Birke, joukkojen vetämisestä uusiin asemiin siltä varalta, että Suomi romahtaisi tai irrottautuisi sodasta. Joukot tuli vetää uudelle valmiiksi linnoitetulle linjalle Kaaresuvanto-Ivalo-Petsamo. Linja oli suunniteltu turvaamaan erityisesti Petsamon nikkelikaivosten tuotanto saksalaisille, mutta myös suojaamaan Norjan rannikon Valtatie 50:tä siinä tapauksessa, että Suomi romahtaisi. Suomalaisten katkaistua aseveljeyden saksalaiset käynnistivät Operaatio Birken 4. syyskuuta, ja ryhmittivät siihen liittyen nopeasti osan joukoistaan etelään suuntautuvalle rintamalle. Tarkoituksena oli muodostaa pääjoukkojen pohjoiseen siirtymistä turvaava linja. Oulujärven itäpuolelle muodostettiin taisteluosasto Ost, ja länsipuolelle Ouluun asti toimivana taisteluosasto West. Lisäksi Uhtualla asemissa ollut kenraaliluutnantti August Krakaun johtama 7. Vuoristodivisioona komennettiin suojaamaan Kainuuta, ja Kiestingissä asemissa ollut eversti Matthias Kräutlerin Divisioonaryhmä Kräutler komennettiin vetäytymään Tornion ja Oulun väliselle rannikkoalueelle.^[22][23]

Pääjoukkojen vetäytymistä suojaamaan perustetut taisteluosastot olivat vahvasti aseistettuja ja motorisoituja. Osasto Westiin kuului 6. moottoroitu SS-jalkaväkipataljoona, 6. moottoroitu SS-pataljoona, 776. tiedustelupataljoona, 520. moottoroitu kenttätykistöpataljoona, kaksi panssaritorjuntakomppaniaa, moottoroitu pioneerikomppania ja ilmatorjuntapatteristo.^[24] Osasto Ostin ydin oli hiihtoprikaati, johon kuului kolme motorisoitua konekivääripataljoonaa ja jalkaväkeä.^[23] Räjäytystehtäviä varten West sai välittömästi 4 400 ja Ost 2 000 miinaa pioneerikomppanioilleen.^[24]

Saksan sotateollisuuden todettua nikkelivarastoja olevan jo tarpeeksi kotimaahan laivattuna Hitler antoi 3. lokakuuta käskyn luopua Petsamon kaivosten hallinnasta ja vetää armeija rakennetun puolustuslinjan sijaan Norjaan asti. Operaation peitenimi oli Nordlicht.

3. syyskuuta 1944 saksalaisjoukkojen komentoon alistetut neljä suomalaispataljoonaa saivat Päämajasta määräyksen irrottautua ja siirtyä muodostamaan poikittaista rintamaa kohti saksalaisjoukkoja: Erillisosasto Sau ja Erillinen Pataljoona 5 määrättiin Ouluun, Erillinen Pataljoona 8 Kajaaniin. Vahvin yksikkö, Osasto Pennanen, sai määräyksen siirtyä turvaamaan Kemin tehtaita. Samana päivänä Mannerheim määräsi pohjoisen tulevan rintaman turvaksi muitakin joukkojensiirtoja. 6. divisioonan tuli siirtyä Antreasta Kajaaniin ja 15. prikaatin Impilahdelta Liminkaan: Joukot olivat paikoillaan 8–9. syyskuuta. Kenraalimajuri Laguksen panssaridivisioona määrättiin 18. ja 20. syyskuuta siirtymään Ouluun, mutta rautateiden heikon kapasiteetin vuoksi se oli perillä vasta 28. syyskuuta. Ouluun määrättiin myös 3. ja 11. divisioona. Itään Kontiomäelle keskitettiin rajajääkäriprikaati.^[25][23][26] Joukkojen komentajaksi nimitettiin talvisodassa kunnostautunut kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo, joka otti komennon käsiinsä 27. syyskuuta.

Ilmavoimat saivat 4. syyskuuta määräyksen perustaa erikoisosasto Pohjois-Suomeen. Komentajaksi määrättiin eversti O.J. Sarko. Erikoisosasto Sarko sai käyttöönsä Tiedustelulentolaivue 14:n tukikohtanaan Paltamo. Esikunta sijoitettiin ensin Iisalmeen ja siirrettiin sieltä lokakuun alkupuolella Ouluun. Yhteensä Sarkolla oli käytössään yksi tiedustelu- ja kaksi hävittäjälentolaivuetta.^[27]

Pääartikkeli: Syysmanööverit

Suomen armeijan ja Saksan 20. Vuoristoarmeijan johdon välillä aloitettiin Rovaniemellä 11. syyskuuta 1944 neuvottelut saksalaisten rauhanomaisesta vetäytymisestä Suomesta. Neuvottelijana olivat Mannerheimin nimittämä everstiluutnantti Usko Sakari Haahti ja saksalaisten puolelta armeijakunnan komentajan kenraalieversti Lothar Rendulićin edustajana esikuntapäällikkö kenraaliluutnantti Herman Hölter.^[24][28]

Haahti lensi Rovaniemelle 11. syyskuuta ja kaksipäiväisten neuvottelujen jälkeen laaditun sopimuksen mukaan suomalaiset antaisivat saksalaisten käyttöön 26 veturia ja 700 junavaunua evakuointia varten. Oulujoen sillat ja eteläpuoli jäisivät suoraan suomalaisille, ja taisteluosasto Westin tuli siirtyä joen pohjoispuolelle viimeistään 15. syyskuuta. Myös Toppilan satama jäisi suomalaisille, mikä oli saksalaisille hankala myönnytys, sillä satama oli tärkeä evakuoinnissa. Saksalaiset lupasivat myös jättää Oulu–Kajaani-radan ehjäksi, mutta räjäyttivät myöhemmin Kiehimän sillan.^[24][3]

Saksalaisten tarvetta vetäytyä ilman taisteluita lisäsi lokakuussa 1944 Neuvostoliiton käynnistämä voimakas hyökkäys Petsamon rintamalla. Saksalaisia huolestutti pelko jäädä pohjoisen venäläisten ja etelän suomalaisten väliin. Materiaalin ja miehistön evakuointi aloitettiin nopeasti; saksalaisten suurimmassa varuskuntakaupungissa Oulussa Tuiran rautatieasema ja Toppilan satama toimivat yötä päivää. Satamasta rahdattiin nelinkertainen määrä lastia päivässä sataman tavanomaiseen lastauskykyyn verrattuna. Omien joukkojensa avuksi saksalaiset palkkasivat paikallista väestöä lastaajiksi, lisäksi sotavankeja määrättiin pakkotyöhön satamaan. Hävikki oli melkoinen paikallisväestön salaa upottaessa salmeen lastia, jota sitten myöhemmin naarattiin ylös.^[24]

Oulun paikallinen komendantti majuri Krenzer lupasi sopimuksen mukaisesti, ettei kaupunkia tuhottaisi.^[29] Joukkojen vetäytyminen Oulusta tapahtui hyvässä järjestyksessä, joskin etenevät suomalaisjoukot ampuivat kaksi saksalaissotilasta joen eteläpuolella. Suomalaisjoukot saapuivat Ouluun 14. syyskuuta. Saksalaisilta jäi kaupunkiin muun muassa toista sataa hevosvaunua täynnä sotatarvikkeita. Toppilan satama oli täynnä tavaraa, josta siviilit ehtivät ottaa osansa.^[24]

Pääartikkeli: Operaatio Tanne Ost

Varhain aamuyöllä 15. syyskuuta saksalaiset laukaisivat operaatio Tanne Ostin, maihinnousuyrityksen Suursaaren valtaamiseksi. Hyökkäyksen ensimmäiseen aaltoon osallistui noin 1 400 Wehrmachtin ja Kriegsmarinen sotilasta, mutta saaren suomalaisjoukkojen ja Neuvostoliiton ilma- ja merivoimien vastarinnan ansiosta maihinnousu epäonnistui, eivätkä toisen aallon kokemattomat Kriegsmarinen yksiköt päässeet maihin asti. Ensimmäisen aallon 1 400 miehestä noin puolet jäi suomalaisten vangeiksi. Saksalaisille Suursaaren valtausyritys oli poliittinen virhe, suomalaiset saivat sen ansiosta itselleen oivan propaganda-aseen.^[30]

Kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo oli siirtynyt 26. syyskuuta Ouluun, jossa esikunta perustettiin Seurahuoneelle, nykyiselle kaupungintalolle. Päämaja oli perehdyttänyt hänet saksalaisten kanssa tehtyyn vetäytymissopimukseen ja sen aikatauluun. Siilasvuo näki kuitenkin taistelutoiminnan tarpeelliseksi. Otettuaan komennon 27. syyskuuta hän katkaisi heti kaiken yhteistoiminnan saksalaisten kanssa puhelinyhteyksiä myöten.^[31] Pudasjärven yhteenoton aikana 28. syyskuuta saksalaisten joukkojen komentaja Rendulić toimitutti suomalaisten Mikkelin päämajaan kirjeen, jossa esitti, että solmitusta vetäytymissopimuksesta pidettäisiin kiinni. Mukana oli karttaliite aikatauluineen. Kirje ei aiheuttanut Päämajassa toimenpiteitä, sillä sopimusta ei enää noudatettu.^[31]

Neuvostoliittolaiset seurasivat syysmanööverisopimuksen perusteella tapahtunutta vetäytymistä tarkasti, ja huomasivat ennen pitkää todellisten taistelujen puutteen. Valvontakomissio vaati suomalaisilta tiukempia otteita. 29. syyskuuta valvontakomission edustajat saapuivat kenraalimajuri Sergei Tokarevin johdolla Päämajaan Mikkeliin. Vaadittuaan nähtäväkseen suomalaisten sotatoimisuunnitelmat Tokarev totesi, ettei uskonut sotaa johdettavan niin suurpiirteisillä papereilla ja vaati tehtäväksi yksityiskohtaiset hyökkäyssuunnitelmat. Vastedes valvontakomissiolle oli päivittäin toimitettava tarkka operatiivinen tilanneilmoitus, josta ilmeni joukkojen ryhmitys pataljoonan tarkkuudella, taistelut sekä sotavankien ja sotasaaliin määrä. Seuraavana päivänä Suomen hallitus sai Valvontakomission varapuheenjohtaja kenraaliluutnantti Grigori Savonenkovin kirjelmän, jossa vaadittiin suomalaisia aloittamaan aktiiviset sotatoimet saksalaisia vastaan viimeistään seuraavana aamuna. Venäläisille oli toimitettava sotatoimisuunnitelma.^[32] Mikäli ei ryhdyttäisi todellisiin taisteluihin saksalaisia vastaan, Suomi uhattiin miehittää.^[33]

Pääartikkelit: Pudasjärven välikohtaus ja Olhavan taistelu

Suomalaiset aloittivat Siilasvuon käskystä varsinaiset sotatoimet 28. syyskuuta yhteenotolla Pudasjärvellä Sillankorvan maastossa 20 km kunnan keskustasta Ouluun. Etenevien suomalaisten ja saksalaisten varmistusjoukkojen välille syntyi suomalaisten aloitteesta laukaustenvaihtoa. Kaksi saksalaissotilasta kaatui, neljä haavoittui ja kaksi joutui vangiksi. Seuraava välikohtaus syntyi seuraavana päivänä Olhavajoen sillalla, jonka suomalaiset yrittivät vallata ennen kuin saksalaiset pääsisivät räjäyttämään sillan. Yritys kuitenkin epäonnistui, ja viisi suomalaista kuoli, kolme heistä sillalla yrittäessään viime hetkellä purkaa räjähteitä, kun saksalaisten SS-Tiedustelupataljoona 6 räjäytti panokset. Räjäytyksessä kuoli myös sillalla ollut saksalainen vartio.^[34]

Syyskuun 30. päivänä suomalaisten 6. divisioona ja Panssaridivisioona kohtasivat Pudasjärvellä ja jatkoivat kohti pohjoista Ranualle ja Posion kautta Rovaniemen suuntaan. Syksyn kosteuden pehmentämät tiet, saksalaisten miinoitteet ja infrastruktuurin hävittäminen tekivät etenemisestä hidasta, eikä varsinaisesta takaa-ajosta voida puhua.^[3]

Pääartikkelit: Röytän maihinnousu, Tornionlaakson taistelut ja Tornion valtauksen panttivangit

Suomalaiset iskivät saksalaisten selustaan tekemällä 1. lokakuuta Oulusta käsin uhkarohkean maihinnousun Tornioon. Tornionlaakson rajut taistelut kestivät noin viikon ja vaativat yli tuhannen sotilaan hengen. Tornion kaupunki vallattiin, ja tärkeät Tornionjoen sillat säilyivät ehjänä.^[35]

Tornion taisteluiden aikana saksalaiset ottivat panttivangeiksi Kemissä ja Rovaniemellä yhteensä 262 siviiliä, jotka he uhkasivat ampua, ellei sotavangeiksi saatuja saksalaissotilaita päästettäisi vapaaksi. Suunnitelma raukesi suomalaisjoukkojen komentaja Siilasvuon tiukkaan vastaukseen; minkäänlaisiin myönnytyksiin tai sopimuksiin saksalaisten kanssa ei suostuttu. Saksalaiset vapauttivat vangit myöhemmin vahingoittumattomina vetäytyessään Jaatilasta Rovaniemen lähistöltä.^[36]

Sota jatkui etenevien suomalaisjoukkojen kannalta raskaana takaa-ajona. Saksalaiset pyrkivät viivyttämään suomalaisten etenemistä teiden varrelle ennalta linnoitetuissa ja varustetuissa viivytysasemissa, kunnes Norjaa kohti vetäytymissuunnitelmien Birken ja Nordlichtin mukaan matkanneet pääjoukot olivat ehtineet riittävän kauas. Tulivoimaiset jälkivarmistusjoukot pysäyttivät suomalaisten etenemisen. Suomalaiset joutuivat tiedustelemaan ympäristön ja ryhtyivät tiettömän maaston kautta tekemään uuvuttavia koukkauksia saksalaisten selustaan. Yleensä soisessa korpimaastossa voitiin ottaa mukaan vain kevyt aseistus. Motorisoidut nopeat saksalaisjoukot irtautuivat tällöin viime hetkellä kohti seuraavaa valmiiksi linnoitettua viivytysasemaa, jossa asetelma toistui. Viimeinen poistuva ryhmä räjäytti valmiiksi panostetut sillat ja tierummut. Suomalaisten raskas aseistus ja huolto jäivät jälkeen tuhottujen tieyhteyksien vuoksi. Joukkojen muonitus perustui pitkälti näkkileipään ja veteen, ampumatarvikkeista oli jatkuva pula. Miinavaara vallitsi kaikkialla.^[12][37]

Rintama jakaantui kolmeen osaan: Tornionjokilaakso lännessä Ruotsin rajan kupeella (Tornio, Ylitornio, Kolari, Muonio), Keski-Lappi (Pudasjärvi, Rovaniemi) ja itäinen rintama (Taivalkoski, Kuusamo, Kemijärvi). Rovaniemen jälkeen keskinen rintama jakaantui pääteiden mukaisesti: Muonio-Sodankylä -linjan pohjoispuolella taisteluita käytiin kahdella rintamalla, Käsivarren Lapissa ja Sodankylä-Ivalo-Inari -suunnalla. Merkittäviä taisteluita olivat suomalaisten toteuttama Kemin valtaus 7.–8. lokakuuta, Ylimaan (7.–10. lokakuuta) ja Taipaleenkylän viivytystaistelut 12.–14. lokakuuta, Rovaniemen valtaus 16.–17. lokakuuta, Tankavaaran taistelu 23.–31. lokakuuta, sekä Muonion taistelu 26.–30. lokakuuta.^[38]

Pääartikkeli: Rovaniemen valtaus

Suomalaisjoukot lähestyivät Rovaniemeä neljän taisteluosaston voimin. Osasto Kurenmaa eteni Pöykkölään ja osasto Hanste Kemijoen yläpuolista jokivartta pitkin 14. lokakuuta Pullinrantaan, josta joukot etenivät Katajarannalle asti. Saarenkylään joukot pääsivät seuraavana päivänä. Kemin suunnasta maantietä ja rautatielinjaa pitkin edennyt taisteluosasto Halsti saavutti kauppalan ympäri kulkevat saksalaisten Ringwall-puolustusasemat 16. lokakuuta. Neljäs osasto, Loimu, juuttui Kemintietä edetessään taisteluun saksalaisten Kuolakankaalle rakentaman puolustusaseman luo. Saksalaisten vetäydyttyä suomalaisjoukot valtasivat kauppalan 17. lokakuuta 1944.^[39]

Neuvostoliittolaiset joukot etenivät saksalaisten perässä Suomen puolelle Suomussalmelle ja Kuusamoon asti, joista ne poistuivat marraskuussa. Lähtiessä alueen kylät ryöstettiin. Petsamoon ja Pohjois-Norjaan kohdistuneen neuvostohyökkäyksen joukot etenivät Petsamosta Ivalon tienhaaraan asti, kuitenkin vasta saksalaisten vetäydyttyä. Ivalosta neuvostojoukot poistuivat vasta syyskuussa 1945.^[40]

Pääartikkeli: Käsivarren asemasota

Suomalaisten oli välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti kotiutettava joukkonsa 5. joulukuuta 1944 mennessä. Palvelukseen jäivät ainoastaan vuonna 1924 ja 1925 syntyneet ikäluokat sekä alle kaksi vuotta vakinaisessa väessä palvelleet. Sodan tätä vaihetta on kutsuttu nimellä ”lasten ristiretki”, tai ”nuorukaisten sota”.^[4]

Saksalaisten vahvennettu 7. vuoristodivisioona miehitti Käsivarren Lapissa Lätäsenon länsipuolella kulkevat vahvasti linnoitetut ja varustetut Sturmbock-asemat lokakuun lopulla 1944. Rintamajoukot täydensivät lähes valmiin linnoitusketjun rakennustyöt. Sturmbock-linnoitusketju turvasi armeijan pääjoukkojen vetäytymisen etelään Norjan puolella. Käsivarren poikki kulkevassa 26 kilometriä pitkässä puolustuslinjassa oli 12 000 miestä, 800 konekivääriä, 100 kranaatinheitintä, yli 160 tykkiä ja ammusvarasto koko talven tarpeiksi. Jo vaatimattomaan miesvahvuuteen, kahteen vahvennettuun varusmiespataljoonaan riisutut suomalaisjoukot pysähtyivät Markkinan kylään, ja alkoi asemasotavaihe.^[41][7] Sotatoimet jähmettyivät pieniksi partiokahakoiksi.

Saksalaisjoukot jättivät Sturmbock-linjan taisteluitta 10. tammikuuta 1945 ja vetäytyivät Lyngen-asemiin, jotka sijaitsivat pääosin Norjan puolella. Puolustuslinjan toinen reuna ylettyi Suomen puolelle Kilpisjärvelle.^[7] Suomalaiset seurasivat, mutta eivät hyökänneet asemia vastaan.

Loppukeväästä suomalaisten puolella asemasotaa kävi enää 13. tammikuuta perustettu taisteluosasto Loimu, mikä käsitti kantahenkilökuntaa ja varusmiehistä kootun vahvennetun kiväärikomppanian, 600 miestä. Keväällä saksalaisjoukot oli kokonaan vedetty Ruijasta, maakunta oli tyhjennetty siviileistä ja rakennuskanta poltettu, joten suojajoukkoja Käsivarressa ei enää tarvittu. Sodan viimeinen laukaustenvaihto käytiin tiedustelupartioiden välillä Kilpisjärvellä 25. huhtikuuta 1945. Viimeiset saksalaisyksiköt poistuivat Suomen alueelta 27. huhtikuuta Norjan puolelle. Suomi katsoi sodan omalta osaltaan tosiasiallisesti päättyneeksi, vaikkei aselepo- tai rauhansopimusta tehtykään. Norja oli tuolloin pääosin vielä Saksan miehittämänä, vaikka liittoutuneet olivat jo valloittaneet suurimman osan Saksastakin.^[42]

Lapin sodan päättymisen vuosipäivää, 27. huhtikuuta, on vietetty vuodesta 1987 kansallisena veteraanipäivänä.

Pääartikkeli: Suomen ilmavoimien historia: Lapin sota

Suomella oli Lapin sodassa käytössään 71 lentokoneen taisteluvahvuus 11. lokakuuta 1944, ja 15. tammikuuta 1945 koneita oli enää 55. Muu lentokalusto kuin Lapin sotaan osallistuva oli lentokiellossa välirauhan ehtojen mukaisesti. Koneet toimivat toimialueiltaan kaukaisilla kentillä, kunnes Pudasjärven kenttä saatiin korjattua ja käyttöön 24. marraskuuta 1944. Saksalaisilla oli käytössään noin 300 taisteluvalmista konetta, kokeneet miehistöt ja aukoton ilmapuolustus, joka perustui useisiin tutka-asemiin ja vahvaan ilmatorjuntaan.^[43]

Välirauhan valvontakomissiossa neuvostoliittolaiset painostivat Suomea käymään aktiivista sotaa myös ilmassa. Toisaalta valvontakomission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov antoi suomalaisille lupauksen neuvostoilmavoimien puuttumisesta tilanteeseen tarpeen vaatiessa. Lupaus käsitti ilmatukea, tiedustelu- ja pommituslentoja. Neuvostokoneet tekivät syyskuun ajan tiedustelulentoja Lapin ilmatilaan, Pohjanlahdelle asti. Taistelujen puhjettua neuvostoilmavoimat lisäsivät tuntuvasti toimintaansa, 15. lokakuuta Suomen Ilmavoimat raportoivat Pohjois-Suomessa havaitun 43 neuvostokonetta.^[44] Lentosota ei ollut erityisen kiivasta, lentosää oli huono sodan useimpina päivinä, ja suomalaisilla koneita oli käytössä vain vähän, viitisenkymmentä. Lokakuussa alkanut neuvostohyökkäys Petsamoon vaati saksalaiskoneiden huomion pohjoiseen.^[45] Lokakuun loppupuolella saksalaisten ilmatoiminta suomalaisia vastaan loppui kokonaan.^[44]

Suomen pääministeri Sakari Tuomioja päätti sotatilan muodollisesti 1954 ilmoittamalla asiasta valtioneuvoston pöytäkirjaan: ”Valtioneuvoston pöytäkirjaan merkittiin maaliskuun 3. päivänä 1945, että Suomen ja Saksan välillä vallitsee syyskuun 15. päivästä 1944 sotatila. Sotatoimien sittemmin lakattua ja kanssakäymisen Suomen ja Saksan välillä viime vuosina kehityttyä rauhanomaisesti on aiheellista todeta, että mainittu sotatila on päättynyt.”^[9] Varsinaista rauhansopimusta Suomen ja Saksan välille ei kuitenkaan koskaan solmittu.^[46][47]

Tämä tarkoitti, että toukokuussa 1945 Saksan valtakunnan lakattua olemasta samalla myös sotatila päättyi. Sitten miehitetyn Berliinin (Itä- ja Länsi-Berliini) sekä vuonna 1949 perustetun kahden Saksan eli Saksan demokraattisen tasavallan (Itä-Saksa) ja Saksan liittotasavallan (läntinen Saksa) – kumpikaan ei julistautunut Saksan valtakunnan seuraajavaltioksi – muodostamaan Saksan maantieteelliselle alueelle kanssakäyminen oli kehittynyt rauhanomaisesti.

Suomen valtio maksoi korvauksia sodassa omaisuutensa menettäneille. Tarkoitusta varten kerättiin erityinen omaisuuden luovutusvero. Keskustelut Lapin sodan tuhojen korvaamisesta aloitettiin valtioiden välillä epävirallisesti jo 1950-luvulla. 1970-luvulla, kun Suomi oli tunnustanut molemmat Saksat sekä solminut niihin diplomaattiset suhteet, käytiin korvausasiasta maiden kanssa virallisia neuvotteluja.^[42]

Vuonna 1974 annettiin Suomen ja läntisen Saksan neuvotteluista yhteinen julkilausuma. Siinä todettiin, että vuonna 1953 laaditun Lontoon velkasopimuksen mukaan korvauskysymys on lykätty tutkittavaksi ”lopullisen järjestelyn yhteydessä”. Tällä tarkoitettiin tulevan, tuolloin hyvin epätodennäköisenä pidetyn yhtenäisen Saksan kanssa tehtävää rauhansopimusta.^[42]

Saksan jälleenyhdistyttyä vuonna 1990 Suomi selvitti muiden sotakorvauskysymyksissä samantyyppisessä asemassa olevien maiden kuten Alankomaiden, Belgian, Norjan ja Tanskan suhtautumista sotakorvauksiin. Selvityksen mukaan sotakorvauskysymystä pidettiin näissä maissa käytännössä loppuun käsiteltynä.^[42]

Yhdysvaltain, Neuvostoliiton, Britannian ja Ranskan sekä kummankin Saksan välinen sopimus Saksan jälleenyhdistymisestä ei sisällä mitään mainintaa sotakorvauskysymyksestä tai rauhansopimuksesta.^[48] Koska yhdistymissopimus korvaa rauhansopimuksen, mutta ei vastaa sitä, sotakorvauskysymykset on loppuun käsitelty. Niinpä Suomen hallitus vastasi vuonna 1997 sotakorvauksista esitettyyn kirjalliseen kysymykseen eduskunnassa, että se ei pidä aiheellisena ottaa esille sotakorvausten vaatimista Saksalta.^[42]

Lapin sodassa Suomi menetti 774 miestä kaatuneina ja 262 kadonneina (näistä jäi 164 vangeiksi) sekä 2 904 haavoittui.^[4] Kolmasosa suomalaisista kaatuneista kuoli jalkaväkimiinoihin.^[19] Saksalaisten tappiot olivat lähes 1 000 kaatunutta, yli 2 000 haavoittunutta sekä 1 300 vangiksi joutunutta.^[4] Suomalaisten saamat vangit luovutettiin Neuvostoliittoon, josta henkiin jääneet palautettiin kotimaahansa 1950-luvun mittaan. Saksalaisten ottamat suomalaisvangit kuljetettiin Norjaan, josta useimmat vapautettiin keväällä 1945.

Tappiot eivät loppuneet sodan päättyessä. Saksalaiset asettivat maastoon huomattavan määrän räjähteitä turvatessaan vetäytymistään miinasuluilla. Miinoitteet aiheuttivat vakavia siviiliuhreja vielä vuosia sodan jälkeen, viimeiset 1970-luvulla.^[12] Vuoteen 1973 mennessä räjähteitä oli raivattu yhteensä 1 142 000 kappaletta, ja yksittäisiä räjähteitä löytyy yhä vielä yli 70 vuotta sodan päättymisen jälkeen.^[19]

Rovaniemen Norvajärvellä on 1963 käyttöön otettu lähinnä Lapin sodassa kaatuneiden saksalaisten sotilaiden hautausmaa.

Lokakuun 9. päivänä 20. Vuoristoarmeijan komentaja kenraalieversti Lothar Rendulić antoi käskyn poltetun maan taktiikasta. Käskyä oli valmisteltu jo pitkään: Aikaisemman komentajan kenraalieversti Eduard Dietlin käskystä oli laadittu jo vuonna 1942 suunnitelma Pohjois-Suomen infrastruktuurin tuhoamisesta tarpeen vaatiessa.^[12] Sillat, tiet, rakennukset ja myös kaikki siviilikohteet tuhottiin joukkojen vetäytyessä. Tornionjokilaaksossa kylien tuho jouduttiin kokemaan rankalla tavalla: Evakkoon lähteneet asukkaat seurasivat kotitalojensa polttamista Ruotsin puolelta Tornionjokea.

Saksalaisten tuhoamistaktiikka oli perusteellista ja järjestelmällistä. Rakennukset ja liikenneyhteydet hävitettiin tai miinoitettiin. Rautatiestä käyttökelvottomaksi joutui 471 kilometriä. Maantieverkostoa miinoitettiin tai räjäytettiin kulkukelvottomaksi 9 500 kilometriä. Kaikki lossit laitureineen, 675 siltaa ja noin 2 800 maantierumpua tuhottiin. Puhelin- ja lennätinlinjoja tuhottiin eri asteisesti 3 700 kilometriä.^[49][19]

Pienempien kylien lisäksi vilkas Rovaniemen kauppala tuhottiin käytännössä kokonaan: Rakennuksista säästyi ainoastaan noin kymmenesosa.^[50] Rakennukset tuhottiin käyttötarkoituksesta välittämättä; jopa Rovaniemen, Enontekiön, Kemijärven, Turtolan ja Kuusamon kirkot poltettiin.^[51]

Lapin sodassa hävitettiin noin 18 000 rakennusta. Lapin läänissä tuhottiin kaikkiaan noin 14 900 rakennusta, arviolta 40–46 % koko läänin rakennuskannasta. Taajamista pahiten tuhoutui Savukoski, jonka rakennuksista hävitettiin 95 prosenttia. Rovaniemen ja Enontekiön rakennuksista tuhottiin 90 %. Sodankylän, Kolarin, Turtolan (nykyisin Pello), Muonion ja Sallan tuhoprosentti vaihteli noin 60–75 % välillä. Oulun läänissä tuhoutui noin 3 100 rakennusta, pahiten kärsi Kuusamo, jonka rakennuskannasta hävisi 65 prosenttia.^[52]

Pääartikkeli: Saksalaismielinen vastarintaliike Suomessa

Lapin sodan aikana Etelä-Suomessa toimi saksalaisten tukema maanalainen aseellinen vastarintaorganisaatio, joka muun muassa kartoitti mahdollisia maihinnousupaikkoja, kätki aseita, rakensi viestiyhteyksiä ja kuljetti huolellisesti järjestettyjen etappireittien kautta satoja henkilöitä ulos maasta, lähinnä Ruotsiin ja sieltä eteenpäin. Organisaatio piti yllä yhteyksiä saksalaisten kanssa huhtikuuhun 1945, liikenne Suomen ja Saksan välillä hoidettiin sukellusveneillä ja lentokoneilla. Liikkeen tarkoitus oli nousta aseelliseen vastarintaan, mikäli Neuvostoliitto miehittäisi maan.^[53]

Lisäksi saksalaisten puolelle loikkasi sotatilan puhjettua pieni määrä suomalaisia, muun muassa Mannerheim-ristin ritari Lauri Törni, joka kurssitettiin Suomeen perustettavan vastarintaliikkeen kouluttajaksi. Norjaan Kongsvikenin linnoitukseen muodostettiin koulutuskeskus, jonne saatiin pestattua kourallinen suomalaisia SS-miehiä. Heistä koulutettiin ryhmänjohtajia joukko-osastolle, jonka miehistö muodostettaisiin suomalaisista vapaaehtoisista. Kun miehistöä ei sanottavammin ilmaantunut, lähetettiin ryhmänjohtajiksi ajatellut suomalaiset helmikuussa 1945 Saksan tiedustelupalvelu SD:n koulutuskeskukseen Saksaan. Keskuksessa koulutettiin myös kymmenkunta saksalaisjoukkojen mukana maasta poistunutta suomalaista naispuolista vapaaehtoista viestitehtäviin. Vielä keväällä 1945 perustettiin Neusterlitziin Saksaan majuri Otto Skorzenyn Jagdregiment 1 -rykmenttiin 30 suomalaisen SS-miehen joukko-osasto koulutettavaksi aseellisiin erikoistehtäviin. Koulutusta ei ehditty aloittaa, ennen kuin sota loppui.^[54] Osa Saksan puolelle loikanneista palasi tai palautettiin sodan jälkeen Suomeen ja tuomittiin maanpetoksesta tai lievemmistä rikoksista.

Saksalaissotilaat loivat vuosia Suomessa kestäneen oleskelunsa aikana yhteyksiä ja suhteita suomalaisiin siviileihin, jopa avioliittoja solmittiin. Aviottomien saksalaismorsianten tilanne oli joukkojen lähdettyä huono: Osalla oli lapsikin saksalaissotilaan kanssa. Sodanjälkeisessä Suomessa yksinhuoltajilla ja aviottomilla lapsilla oli vaikeaa. Naiset vaikenivat asiasta, ja lapsia pilkattiin.^[55]

Kaikkiaan runsaat tuhat suomalaista naista lähti saksalaisjoukkojen matkaan näiden perääntyessä Norjaan. Osa heistä työskenteli saksalaisjoukkojen huollossa ja seurasi joukkoja epätietoisina tulevasta, osa halusi pois maasta pelätessään neuvostomiehitystä. Suuri osa naisista seurasi saksalaisia miesystäviään, joihin he olivat tutustuneet jatkosodan aikana. Joiltakuilta heistä jäi Suomeen aviomies ja lapsiakin. Fiktiossa asiaa on kuvannut muun muassa Paavo Rintala romaanissaan Pojat, jonka pohjalta Mikko Niskanen ohjasi samannimisen elokuvan.^[56]

Suomen johtavalle suomenkieliselle sanomalehdistölle saksalaisten muuttuminen liittolaisista viholliseksi tuotti jopa yllättävän vähän vaikeuksia. Oma vaikutuksensa Helsingin Sanomien, Uuden Suomen, Suomen Sosialidemokraatin, Ajan Suunnan ja Vapaan Sanan kirjoitteluun oli saksalaisten aloittamalla suomalaisten asutuskeskuksien tuhoamisella. Pitkästä aseveljeydestä huolimatta kyseisten lehtien kirjoittelussa ei Lapin sodan aikana esiintynyt juuri minkäänlaista saksalaisten puolustelua tai Suomen harjoittaman politiikan arvostelua. Samaan aikaan sotasensuuri kuitenkin höllentyi koko ajan, joten mahdollisuuksia kritiikkiinkin olisi ollut. Heti Suursaaren taistelusta ja Tornion maihinnoususta lähtien lehdet arvostelivat saksalaisten toimia erittäin rajusti. Yleisesti esitetty Rovaniemen tuho suhtautumisen käännekohtana ei enää vaikuttanut lehtien kirjoittelun sävyyn mitenkään, vaan paremminkin kirjoittelu alkoi vähentyä jo hieman ennen Rovaniemen valtausta.

Lehdistössä yksittäisiä saksalaisia sotilaita parjattiin ja jopa demonisoitiin. Myös koko Saksan armeijaa kohtaan tunnettiin voimakasta suuttumusta heti siitä lähtien, kun lehdistöön alkoi kantautua tietoja tuhotöistä esimerkiksi Porissa ja Hyrynsalmella. Kaiken kaikkiaan lehdistö hyökkäsi voimalla Saksaa vastaan jo paljon ennen kuin armeija alkoi ottaa pohjoisen sotaretken tosissaan. Rajuimmin saksalaisia arvosteli Suomen sosialidemokraatti, kun taas SKDL:n Vapaa Sana kirjoitti saksalaisista hyvin vähän. IKL:n Ajan Suunta tuomitsi muiden mukana saksalaisten toimet heti Suursaaren taistelun jälkeen. Sotasensuurilla ei ollut merkittävää hillitsevää vaikutusta lehdistön kirjoitteluun.^[57]

Saksalaiset olivat asentaneet Lappiin runsaat miinoitteet. Aluksi raivaus pyrittiin suorittamaan armeijan vakinaisen väen pioneerikunnan voimin. Kesän 1945 alussa perustettiin erillinen Pohjois-Suomen miinanraivausorganisaatio, johon palkattiin siviiliväestöä. Enimmillään henkilöstöä oli 1 500 raivaajaa. Vahvuutta vähennettiin asteittain, mutta organisaatio toimi vuoteen 1952.^[58]

Raivaustyö suoritettiin käsin miinaharavalla ja piikkitutkaimella. Suojavarustus oli puutteellista, raivaajilla oli kasvojen suojana suojalasit ja metalliverkkosilmikko. Varsinkin työn alkuvaihe vaati suuret tappiot: Raivaustyössä menetti henkensä yhteensä 72 ja haavoittui 141 raivaajaa. Noin 600 varusmiesraivaajasta kuoli 28 ja haavoittui 43.^[58]

Vuoteen 1973 mennessä saksalaisten jäljiltä Lapista oli kaikkiaan raivattu yli 800 000 ammusta, noin 70 000 miinaa ja 400 000 muuta räjähdettä, yhteensä 1 142 000 kappaletta. Yksittäisiä räjähteitä löytyy yhä vielä yli 70 vuotta sodan päättymisen jälkeen.^[58][19] Esimerkiksi keväällä 2024 löytyi Rovaniemellä sijaitsevalta Joulupukin pajakylän alueelta Napapiirillä 150 sodanaikaista miinaa alueen rakennustöiden yhteydessä^[59].

Yli 100 000 lappilaista pakolaista palasi sodan jälkeen takaisin kotiseudulleen. Monet olivat hävityksessä menettäneet kaiken. Läänin karjasta menetettiin yli kolmannes, 25 000 päätä. Saman verran hävisi poroja. Osa perheistä saattoi jatkaa elämäänsä tuhoamatta jääneissä saunoissa tai navetoissa. Jälleenrakentaminen oli mittavaa: Kaikkiaan Lapin läänissä rakennettiin yli 20 000 rakennusta.^[60] Erityisesti asuntotilanne oli kuitenkin pitkään vaikea ja rakennusmateriaaleista huutava pula.

Asutustoimintaa ja jälleenrakennusta johti Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön rakennusasian osasto KYMRO. Merkittävin kansainvälinen avustusjärjestö jälleenrakennuksen aikana oli UNRRA, United Nations Relief and Rehabilitation Administration, joka jakoi muun muassa elintarvikkeita, tekstiilejä, lääkkeitä ja taloustarvikkeita. Suurin osa avusta tuli Yhdysvalloista ja Ruotsista.^[61]

• Talvisota
• Jatkosota
• Pikku-Berliini
• Suomen ilmavoimien historia

• Ahto, Sampo: Aseveljet vastakkain. Lapin sota 1944–1945. Helsinki: Kirjayhtymä, 1980. ISBN 951-26-1726-9
• Arrela, Veli (toim.): Tuhkasta nousi Lappi. (s. 5–8) Lapin maakuntaliitto ry, 1983.
• Annanpalo, Heikki et al. (toim.): Saatiin tämä vapaus pitää, s. 39–59, 326–349. (Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan julkaisuja C 21) Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta, 2001. ISBN 951-634-770-3
• Bruun, Carl-Erik: "Jussi” Neva – Service in HLeLv 26 (käännös Markku Herd) virtualpilots.fi: Sotahistoriaa. kirj. 1996, julkaistu 2003. Göran Bruun. Viitattu 3.3.2008. (englanniksi)
• Eduskuntatiedotus: HE 142/1999 Valtiopäivät 1999 1999. Suomen eduskunta. Arkistoitu 14.3.2007. Viitattu 13.6.2007.
• Elfvengren, Eero: ”Suomen ja Saksan suhteet vuonna 1944”, Sota ja evakuointi Pohjoiskalotilla 1944–1945, s. 9–20. (kokoomateos Rajakuntien kulttuuriyhteistyön työryhmä) Rovaniemi: Muonion kunta, 1996. ISBN 951-97138-1-6
• Halonen, Tarja: Valtiopäivät 1997, KK 216/1997 vp: vastaus (Vastaus kirjalliseen kysymykseen) Eduskunnan verkkopalvelu. Eduskuntatiedotus. Arkistoitu 8.11.2011. Viitattu 21.4.2009.
• Hautala, Kustaa: Oulun kaupungin historia V 1918–1945. (s. 479–486) Oulun kaupunki, 1982.
• Hiitola, Pekka: Everstiluutnantti Wolfgang Hallsten Halsti 12.3.2008. Pohjan Prikaatin kilta. Arkistoitu 17.7.2013. Viitattu 21.4.2009.
• Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. (väitöskirja) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-216-6
• Jäppinen, Kyösti: Olhavan taistelu 29.9.1944. Suomussalmi: Omakustanne, 2004.
• Järventaus, Jorma et al.: Suomi sodassa: talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät. Valitut Palat Oy, 1983. ISBN 951-9078-94-0
• Kankainen, Janne: ”Lapin sota”, Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939–1945. (kokoomateos, toim. Janne Kankainen, Panu-Pekka Rauhala ja Jouko Vahtola) Oulu: Oulun kaupunki, 2002. ISBN 951-9234-92-6
• Kaila, Toivo T.: Lapin sota. Helsinki: WSOY, 1950.
• Kallioniemi, Jouni: Lapin sota 1944–1945 Suursodan loppunäytös pohjoisessa. Raisio: Teospiste Oy, 1989.
• Lapin miinanraivaus Web Archive 2008. Puolustusvoimat. Arkistoitu 18.5.2008. Viitattu 6.3.2008.
• Content13533115362 Lapin sota 1944–1945: Evakkotiellä Yle Lapin radio. Yle. Content13533115362 Arkistoitu 20.9.2008. Viitattu 7.5.2007.
• 28577&ProductID= 1044&showmodul= 76 Lapin sota Käsivarressa Tosilappi. Enontekiön kunta. 28577 Arkistoitu 24.3.2009. Viitattu 19.4.2009.
• Lappalainen, Niilo: Aselevon jälkeen. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21813-8
• Lapin Maakuntamuseo: c298bf1e-26df-40b5-b0c7-67bd6a343c62 Jälleenrakennuksen kokeneen henkilön haastattelu, Taustatietoa opettajalle (pdf) Rovaniemen kaupunki. Viitattu 21.4.2009.
• Lehtola, Jorma: Auf Wiedersehen, Lappland. Apu, 27.10.2004. A-lehdet. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.2.2008.
• Lähteenmäki, Maria: Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939-1945. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki 1999.
• Martikainen, Tyyne & Loisa, Kalevi: news17 Sodanaikaiset väestön ja karjan evakuoinnit Pohjois-Suomessa ja Karjalassa sekä karjankuljettajien kuntoutusoikeudet 2006. Jatkosodan Siviiliveteraanit ry. news17 Arkistoitu 19.6.2008. Viitattu 21.7.2007.
• Nevakivi, Jukka: Zdanov Suomessa. Miksi meitä ei neuvostoliittolaistettu? Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13274-1
• Niskanen, Mikko (ohj.): Pojat. Elokuva, Suomen Filmiteollisuus 1962.
• Oulu sodan ja vallankumouksen melskeissä Aikamatka Oulu. 27.8.2005. Oulun kaupunki. Arkistoitu 5.3.2007. Viitattu 7.5.2007.
• Postila, Tapani: Schutzwall – sodanaikainen puolustusasema Urho Kekkosen kansallispuistossa. (Sarja A No 71) Vantaa: Metsähallitus, 2002. ISBN 951-53-1463-1
• Lapin sota Veteraanien perintö – itsenäinen isänmaa. Kadettikunta ry. Arkistoitu 26.12.2016. Viitattu 26.12.2016.
• Rakennusperinto.fi: Rakennusperintömme: Lappi 13.11.2006. Ympäristöministeriö ja Museovirasto. Arkistoitu 13.10.2009. Viitattu 13.6.2007.
• Rimpiläinen, Tuomas: Aseveljistä lapinpolttajiksi. Saksalaiset suomenkielisessä lehdistössä Lapin sodan aikana 1944–1945. Turku: Turun yliopisto, poliittisen historian laitos, 2007.
• Rislakki, Jukka: Erittäin salainen. Vakoilu Suomessa. Love 1982. S. 246. ISBN 951-835-057-4
• Roudasmaa, Stig: Oulun varuskunnan historia. (Scripta historica VII) Kemi: Oulun historiaseura ry, 1981. ISBN 951-95713-0-2
• Tikkanen, Pentti H.: ”Lapin sodan syyt ja länsirajan sotatoimet syksyllä 1944 – keväällä 1945”, Sota ja evakuointi Pohjoiskalotilla 1944–1945, s. 31–36. (kokoomateos) Rovaniemi: Rajakuntien kulttuuriyhteistyön työryhmä, 1996. ISBN 951-97138-1-6
• Ursin, Martti: Pohjois-Suomen tuhot ja jälleenrakennus saksalaissodan 1944–1945 jälkeen. (Väitöskirjatutkimus) Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1980. ISBN 951-95472-0-7
• Waljakka, Olavi (toim.): Lapin sodan päättymisestä 60 vuotta. Uudenmaan Sotilasläänin Esikunnan vuosijulkaisu, 2005, nro 10. vsk., s. 47–49.
• Valtonen, Hannu: Luftwaffen pohjoinen sivusta. Tikkakoski: Keski-Suomen ilmailumuseo, 1997. ISBN 951-95688-5-9
• Wendisch, Irja: Salatut lapset – Saksalaissotilaiden lapset Suomessa. Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-7065-0
• Ziemke, Earl F.: Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1939–1945. Helsinki: WSOY, 1963.

• Kuusela, Kari: Wehrmachtin panssarit Suomessa: saksalaiset panssariyksiköt Suomessa 1941–1944. Helsinki: Wiking-divisioona Oy, 2000. ISBN 951-97506-3-0
• Erkkilä, Veikko & Iivari, Pekka: Jätetyt kodit, tuhotut sillat. Helsinki: Otava, 2015. ISBN 978-951-1-28762-9

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lapin sota Wikimedia Commonsissa

• Yle Elävä arkisto: Lapin sota
• Elonet: Finlandia-katsaus 50 (1944): Lapin sota – lokakuu 1944
• Elonet: Finlandia-katsaus 53 (1944): Lapin sota – marraskuu 1944, 4:35 filmin alusta
• Yle Elävä arkisto: Rovaniemen jälleenrakennus sodan jälkeen
• Pekka Jaatisen Lapin sota -kirjasarja (Arkistoitu – Internet Archive)
• Lapin sota (Arkistoitu – Internet Archive) Laaja kuva- ja infopankki Lapin sodan aikaisista tavaroista
• Jessica Johnson: The Sami and World War II, Sami Culture, The University of Texas at Austin (englanniksi)
• Wolf H. Halsti: Lapin sodassa: JR 11:n mukana Oulusta Kaaresuvantoon. Helsinki: Otava, 1972.
• Sotiin osallistuneita koskevat lähteet (Arkistolaitos)
• SA-kuva-arkisto
• Finna-palvelussa olevia kuvia