Design of generalized search interfaces for health informatics

Palestiinan vapautusjärjestö (arab. منظمة التحرير الفلسطينية‎, Munaẓẓamat at-Taḥrīr al-Filasṭīniyya) eli PLO (Palestine Liberation Organization)^[1] on järjestö, joka perustettiin 1964 yhdistämään Israelin valtion perustamisen ja Lähi-idän sotien jälkeen syntyneitä Palestiinan pakolais- ja sissiryhmiä.

PLO:n lakiasäätävä elin kansalliskokous valitsee 15-jäsenisen toimeenpanevan komitean, joka johtaa järjestöä kokoontumisten välillä. Nimellisesti 300-jäseninen kansalliskokous kokoontuu noin kahden vuoden välein.

PLO:n peruskirjassa vuonna 1968^[2] järjestö linjasi tärkeimmät tavoitteensa, jotka olivat oikeus itsenäiseen Palestiinan valtioon, Palestiinan täydellinen vapauttaminen sekä Israelin valtion tuhoaminen.^[3] Jasser Arafat pyrki muuttamaan peruskirjaa rauhan aikaan saamiseksi. ^[4] Vuonna 1998 siihen suunniteltiinkin Arafatin vaatimia muutoksia, sillä Israelin kanssa solmittu rauhansopimus edellytti peruskirjasta poistettavan vaatimukset Israelin tuhoamisesta.^[5] Camp Davidin kokouksen epäonnistuttua vuonna 2000 rauhansopimusta ei saatu aikaan, eikä muutoksia peruskirjaan vahvistettu. Toisin kuin Israel, PLO ei ole sitoutunut YK:n päätöslauselmaan 242 konfliktin ratkaisemiseksi.

PLO perustettiin 1964. Sen ensimmäisenä johtajana toimi Ahmad Shukeiri. Ensimmäinen 422-jäseninen kansalliskokous kokoontui Jerusalemissa toukokuussa 1964 ja hyväksyi peruskirjan. PLO:n peruskirjassa otettiin tavoitteeksi maallinen ja demokraattinen Palestiinan valtio ja Israelin tuhoaminen. Kuuden päivän sodan jälkeen 1968 peruskirjaan tehtiin merkittäviä lisäyksiä.

1970-luvulla PLO:hon kuului kahdeksan Damaskoksessa ja Beirutissa päämajaansa pitävää järjestöä, tärkeimpinä Fatah ja vasemmistolaiset vapautusjärjestöt. Kaksi marxismi-leninistiläistä ryhmää erosi PLO:sta 1974 syytettyään sitä Israelin tuhoamisen päämäärän pettämisestä ja siirtymisestä kohti kahden valtion tavoitetta.

Kairon kokouksessa helmikuussa 1969 PLO:n johtajaksi valittiin Jasser Arafat, ja Fatahin vaikutusvalta kasvoi. PLO:n julistus palestiinalaisten kansan edustuksesta johti ristiriitaan Jordanian kuninkaan Husseinin kanssa, sillä palestiinalaiset muodostivat suurimman osan Jordanian väestöstä. Jordania karkotti PLO:n Jordaniasta taistelujen jälkeen 1970–1971 (ns. musta syyskuu 1970). Tämän jälkeen PLO siirtyi Libanoniin, jossa se saavutti diplomaattisen voiton 1974, kun kaikki arabimaat, myös Jordania, tunnustivat sen palestiinalaisten edustajaksi. PLO hyväksyttiin Arabiliiton täysjäseneksi 6. syyskuuta 1976.^[6] Israelin vastahyökkäys pakolaisleireille 1981 ja Libanoniin 1982 pakotti PLO:n siirtämään päämajansa Tunisiaan.

PLO:n epäonnistuminen palestiinalaisten asian ratkaisemisessa ja Arafatin siirtyminen aseellisesta vastarinnasta diplomatiaan johti radikaalimpien järjestöjen, kuten Hizbollahin ja Hamasin, syntyyn. Se sai Israelin hyväksymään PLO:n tasavertaiseksi neuvottelukumppaniksi.

Kun Oslon sopimus oli allekirjoitettu Washingtonissa 13. syyskuuta 1993, Israel tunnusti PLO:n palestiinalaisten edustajaksi ja PLO tunnusti Israelin. PLO oli tosin tunnustanut Israelin oikeuden olemassaoloon jo 1988.^{[7]tarvitaan parempi lähde} Sopimuksessa sovittiin myös palestiinalaisten itsehallinnon pääkohdat. Gazan–Jerikon sopimuksessa palestiinalaisille annettiin autonomia Gazan kaistalla ja Länsirannalla. Sopimuksessa määriteltiin Israelin armeijan puolen vuoden mittainen vetäytyminen.

Jitzhak Rabinin murhan jälkeen marraskuussa 1995 hänen seuraajansa Benjamin Netanjahu keskeytti vetäytymisen Israelin vielä hallitsemilta alueilta. Vuonna 1996 palestiinalaisalueilla järjestettiin ensimmäiset vaalit, joissa palestiinalaisten presidentiksi valittiin PLO:n johtaja Jasser Arafat 88,1 prosentilla äänistä.

PLO:n kansalliskokous kokoontui Kairossa huhtikuussa 1996 ja mitätöi äänin 504–54 peruskirjan kohdat, jotka kielsivät Israelin olemassaolon. Osa kokousedustajista jätti tällöin PLO:n uskoessaan Palestiinasta karkotettujen pakolaisten menettäneen oikeutensa palata koteihinsa nykyisen Israelin alueelle. Rauhanprosessin jumiuduttua kansalliskokous julisti marraskuussa 1988 Algerissa yksipuolisesti Palestiinan valtion perustetuksi.

Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin välittämällä Wyen sopimuksella yritettiin lokakuussa 1998 jälleen saada rauhanprosessi vauhtiin. Israel suostui vetäytymään 13 prosentilta Länsirannasta kolmessa kuukaudessa ja asettamaan sen yhteishallintoon palestiinalaishallinnon kanssa. Palestiinalaiset saivat myös käytävän Gazan ja Länsirannan välillä. Välien kuitenkin kiristyessä Israel jätti suurimman osan sopimuksesta toteuttamatta.

Arafatin ja Ehud Barakin välisten lisäneuvottelujen lisäsopimus astui voimaan 1999, ja käytävä avattiin 2000. Edes Barakin aikana sitä ei toteutettu täysin, sillä Arafat hylkäsi neuvotteluissa tarjotut Länsirannan, Gazan ja Itä-Jerusalemin palestiinalaisvaltion alueeksi, ja väkivalta kiihtyi.^lähde? Toisen intifadan alkaessa Israelin armeija miehitti jälleen maaliskuussa 2002 suuren osan Länsirantaa. Israelin hyökkäykset palauttivat jonkin verran PLO:n kansansuosiota, mutta tuhosivat myös suuren osan palestiinalaishallinnon hallinto- ja poliisivoimista.

Yhdysvallat ja Israel pitivät PLO:ta terroristijärjestönä vuoteen 1991 ja moni muukin maa 1970-luvun puoliväliin asti.

PLO:n jäsenjärjestöjen merkittävimpinä terroristitekoina on pidetty:

• 1970 Avivimin koulubussiverilöyly, DFLP (Democratic Front for the Liberation of Palestine), 9 lasta ja kolme aikuista kuoli, 19 vammautui.
• 1960- ja 1970-luvuilla PLO:n toiseksi suurin jäsen PFLP suoritti monia konekaappauksia ja hyökkäyksiä, useimmat israelilaisia kohteita vastaan, pahamaineisimpana ”Dawson’s Fieldin lentokonekaappaukset”, jotka johtivat Jordanian mustan syyskuun kriisiin.
• 1972 Musta syyskuu suoritti Münchenin verilöylyn, uhreina kesäolympialaisten israelilaisia urheilijoita.
• 1974 DFLP:n jäsenet valtasivat koulun Israelissa ja tappoivat 26 oppilasta ja aikuista ja haavoittivat yli 70 (Ma’alotin verilöyly).
• 1975 Savoy-hotellin panttivankitapaus, jossa tapettiin 8 siviiliä ja 3 sotilasta, suorittajana Fatah, PLO:n suurin jäsenjärjestö.
• 1978 Coastal Roadin verilöyly, Fatah surmasi 37 israelilaissiviiliä ja haavoitti 76.

2004 Yhdysvaltain kongressi julisti PLO:n olevan terroristijärjestö (Anti-Terrorism Act 1987:n mukaan) ja viittasi mm. Achille Lauro -hyökkäykseen.^[8][9]

Britannian National Criminal Intelligence Service raportin (1993) mukaan PLO oli ”kaikkein rikkain terroristijärjestö”, sillä oli 8–10 miljardin dollarin edestä varoja ja vuosittain 1,5 – 2 miljardin edestä tuloja ”lahjoituksista, kiristyksestä, maksuista, laittomasta asekaupasta, huumeiden salakuljetuksesta, rahanpesusta, petoksista jne.”. The Daily Telegraph kertoi 1999, että PLO:lla oli 50 miljardia dollaria salaisia sijoituksia ympäri maailmaa.^[10]

• Fatah – Suurin ryhmä, maallinen, vasemmistolainen ja nationalistinen.
• Palestiinan vapautuksen kansanrintama – toiseksi suurin radikaalivasemmistolainen ja kommunistinen
• Palestiinan vapauttamisen demokraattinen rintama (DFLP) – kolmanneksi suurin, kommunistinen
• Palestiinan kansanpuolue (PPP) – sosialistinen^[11]
• Palestiinan vapautusrintama (PLF, Abu Abbasin osasto) – vähemmistössä, vasemmistolainen
• Arab Liberation Front (ALF) – vähemmistö ryhmittymä, joka on linjassa Irakin johtaman Baath-puolueen kanssa
• As-Sa’iqa - Syyrian ohjaama Baath-ryhmä
• Palestiinan demokraattinen unioni (Fida) – vähemmistö rymittymä, demokraattinen sosialistinen, kahden valtion ratkaisu, ei sotilaallinen ryhmittymä
• Palestiinan kansantaistelu rintama (PPSF, Samir Ghawshanin ryhmittymä) – vähemmistössä sosialistinen ryhmittymä
• Palestiinan arabirintama (PAF) – vähemmistössä Fatah-mielinen, ennen Irakin Baath-ryhmässä

• Palestiinalaisten vapautuksen rintama (Abu Nidal -siipi), sosialistinen
• Palestiinan vapautuksen kansanrintama– yleinen komento (PFLP-GC)^[12] – syyrialaismielinen
• Vallankumouksellinen Palestiinan kommunistinen puolue (RPCP) – kommunistinen
• Fatah al-Intifada – Syyrian hallitsema vasemmistolohko Fatahista

• Ahmad Shukeiri (2. kesäkuuta 1964 – 24. joulukuuta 1967)
• Yahya Hammuda (24. joulukuuta 1967 – 2. helmikuuta 1969)
• Jasser Arafat ”Abu Amar” (4. helmikuuta 1969 – 11. marraskuuta 2004) (maanpaossa Jordaniassa huhtikuussa 1971; Libanonissa 1971 – joulukuussa 1982; ja Tunisiassa joulukuussa 1982 – toukokuussa 1994)
• Mahmoud Abbas ”Abu Mazen” (29. lokakuuta 2004 – nykyinen) (vt. puheenjohtaja 11. marraskuuta 2004 asti)

• Palestiinan vapautusjärjestön johtajan Ahmad Shukeirin haastattelu tammikuussa 1967 Ylen elävä arkisto

Israelin historia Israelin maa Israelin esihistoria Israelin ja Juudan historia Juutalaiset Sionismi Alija Tel Aviv (1917) Viisi sopimusta: McMahon–Husain-sopimus (1915–16) Sykes–Picot-sopimus (1916) Balfourin julistus (1917) Weizman–Feisalin sopimus (1919) Feisal–Frankfurter-sopimus (1919) Palestiinan brittiläinen mandaatti Transjordania (1921) Valkoinen paperi (1939) Kuolleenmeren kääröt Itsenäinen Israel YK:n jakosuunnitelma Israelin itsenäisyysjulistus Juutalainen pakolaisuus arabimaista Arabien–Israelin konflikti Israelin–Palestiinan konflikti Israelin itsenäisyyssota (1948–49) Suezin kriisi (1956) Fatah ja Palestiinan vapautusjärjestö Kuuden päivän sota (1967) Jom kippur -sota (1973) Camp Davidin rauha (1978) Operaatio rauha Galileaan (1982) Sabra ja Shatila Ensimmäinen intifada Oslon rauhanprosessi (1993–2000) Israelin ja Jordanian rauhansopimus (1994) Toinen intifada Tiekartta (2003) Libanonin sota 2006 Dimonan ja Nahal Sorekin tutkimuslaitokset Mossad Kibbutsit ja Mošavit Operaatio Mooses Mordechai Vanunu Juutalaisten pakolaisuus Venäjältä (1989) Jitzhak Rabinin salamurha (1995) Nyky-Israel Juutalaissiirtokunnat Länsiranta Juudean ja Samarian hallintoalue Gazan kaista Jerusalem Länsi-Jerusalem Itä-Jerusalem Golanin kukkulat