Mihail Zagoskin. Vasili Tropininin maalaus 1800-luvulta.

Mihail Nikolajevitš Zagoskin (ven. Михаи́л Никола́евич Заго́скин), (14. heinäkuuta [J: 25. heinäkuuta] 1789 Ramzain kylä, Penzan kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 23. kesäkuuta [J: 5. heinäkuuta] 1852 Moskova[1] Venäjän keisarikunta) oli venäläinen kirjailija.[2][3][1]

Suku ja koulutus, virka-ura

Mihail Zagoskin syntyi aatelisperheeseen. Hänen vanhempansa olivat maanomistaja Nikolai Mihailovitš Zagoskin (1761-1824) ja Natalia Mihailovna Martyrova, joka oli Mihail Lermontovin kaksintaisteluun haastaneen Nikolai Solomovitš Martynovin täti. Zagoskinin isä osti suuren määrän kirjoja messuilta ja antoi ne yhdeksälle lapselleen[4] luettavaksi. Tuleva kirjailija sävelsi jo 11-vuotiaana tragedian "Leon ja Zydea" ja tarinan "Erakko".[2][4] Hän vietti lapsuutensa perheen maatilalla saamatta kunnon koulutusta, mikä näkyi hänen julkaistujen tekstiensä kielioppivirheinä.[2]

Zagoskin työskenteli jo 14-vuotiaana vuodesta 1802 lähtien senaatin talousosastolla valtionrahastonhoitaja Golubtsovin alaisuudessa[2] Pietarissa. Kolmen vuoden palveluksen jälkeen Zagoskin sai senaatissa virka-arvon kollegiregistraattori. Vuonna 1807 hän siirtyi palvelemaan senaatin kaivososastolle, sen jälkeen hän palveli kaksi vuotta valtion lainapankissa ja vuonna 1811 hänet siirrettiin apulaisvirkailijaksi senaatin kaivos- ja suola-asioiden osastolle provinssisihteerin virka-arvolla. Isän antama avustus oli kolmesataa ruplaa vuodessa ja vuosipalkka oli sata ruplaa vuodessa. Näillä vaatimattomilla tuloilla Zagoskin asui setänsä ja kasvattajansa Prokor Kondratitšin kanssa, jota hän kuvaa romaanissa Kuzma Petrovitš Miroshev (ven. Кузьма Петрович Мирошев, 1841).[1]

Mihail Zagoskin ilmoittautui 9. elokuuta Pietarin miliisijoukkoihin, joissa palveli luutnanttina vuoden 1812 Napoleonin sodassa, haavoittui jalkaan 6. lokakuuta taistelussa Polatskin lähellä ja palveli toivuttuaan Umanin jalkaväkijoukon komentajan kreivi F. F. Levizin adjutanttina.[2] Hänet palkittiin urheudesta Pyhän Annan 3. asteen ritarikunnan kunniamerkillä. Tammi-joulukuussa 1813 hän osallistui Danzigin piiritykseen.[4] Vuoden 1815 alussa Mihail Nikolajevitš palasi Pietariin kaivos- ja suola-asioiden osastolle palvelukseen apulaisvirkailijaksi.[2]

Ura teatteri-hallinnossa ja museoalalla

Tutustuminen näytelmäkirjailija ja teatterivaikuttaja, ruhtinas Aleksandr Aleksandrovitš Šahovskiin, joka toimi 1802-1826 Pietarissa Keisarillisten teattereiden ohjelmiston jäsenenä ja tosiasiallisena johtajana, avasi hänelle pääsyn teatteripiireihin. Vuonna 1817 hän tuli Keisarillisten teattereiden palvelukseen ohjelmiston jäsenen avustajana,[4] ja vuonna 1818 hän siirtyi työskentelemään apulaiskirjastonhoitajana Pietarin Yleiseen lainauskirjastoon.[2][1]

Vuonna 1820 hän muutti Moskovaan,[4] jossa hän ajautui teatterin ystävien piiriin ja tuli erityisen läheiseksi kirjailija, kirjallisuus- ja teatterikriitikko Sergei Timofejevitš Aksakovin (1791-1859) ja näytelmäkirjailija Fjodor Fjodorovitš Kokoškinin (1773-1838) kanssa. Suoritettuaan kollegiasessorin virka-arvoon oikeuttavan kokeen vuonna 1821, hän siirtyi seuraavana vuonna virkamieheksi Moskovan kenraalikuvernöörin alaisuuteen erityistehtäviin ja hoiti huolitsijan virkaa teatteriosastolla.[4]

Vuonna 1823, kun Fjodor Fjodorovitš Kokoškinista tuli Moskovan teattereiden ensimmäinen johtaja, Zagoskinista tuli Moskovan keisarillisen teatteri-osaston taloustoimiston jäsen. Zagoskinin jatkouraa helpotti vuonna 1829 julkaistun historiallisen romaanin "Juri Miloslavski eli venäläiset vuonna 1612" saama valtava menestys. Hänen mainensa levisi Venäjän syrjäisimpiinkin kolkkiin.[4] Vuonna 1831 hänet nimitettiin Moskovan teattereiden toimiston johtajaksi ja hänet valittiin Venäjän akatemian jäseneksi. Vuonna 1837 hänestä tuli Moskovan teattereiden pääjohtaja. Vuosina 1838-1840 hän rakennutti Malyi-teatterin uuden rakennuksen. Vuodesta 1841 lähtien hänestä tuli Tiedeakatemian kunniajäsen venäjän kielen ja kirjallisuuden osastolla.[4]

Vuonna 1842 hänestä tuli omasta pyynnöstään Moskovan Kremlin asehuoneen (ven. Оружейной палаты) johtaja, jossa hän työskenteli kuolemaansa asti. Hän muun muassa vastasi siitä että museon esineet siirrettiin vuosina 1844-1851 valmistuneeseen uuteen rakennukseen. Vuodesta 1849 lähtien alkoi hänen ansiostaan ilmestyä 'Venäjän valtion antiikkia' (ven. Древности Российского государства) -julkaisu, jossa esiteltiin historiallisia esineitä asevaraston kokoelmasta.[4][2]

Yksityiselämä

Vuonna 1816, vastoin sukulaistensa tahtoa, Zagoskin meni naimisiin työnjohtaja Dmitri Aleksandrovitš Novosiltsevin (1758-1835) aviottoman tyttären (aateloitu vuonna 1796 sukunimellä Vasiltsovski) pietarilaisen kaunottaren Anna Dmitrijevna Vasilsovskajan[4] (1792-1853) kanssa, joka toi myötäjäisinään Abakumovon kylän (eli sen tuoton ja maaorjat) Pronskin alueella. Moskovassa hän asettuivat asumaan ahtaasti vaikutusvaltaisen appiukon luokse, joka ei arvostanut vävyään lainkaan.[5] Avioliitosta syntyivät pojat Dmitri (1818-1870), Nikolai (1819 -?) ja Sergei (1832/1833-1897), joka nousi salaneuvoksen virka-arvoon ja kirjoitti mielenkiintoiset muistelmat.[4][6][7]

Kirjallinen ura

Vuonna 1814 Zagoskin palasi Napoleonin sodasta perhetilalleen Ramzain kylään, missä hän kirjoitti yksinäytöksisen komedian Prokaznik (ven. Проказник, ”Kujeilija”), joka oli hänen kaunokirjallinen debyyttinsä vuonna 1815. Hän oli tuottelias näytelmäkirjailija ja laati vuosina 1815-1852 joukon komedioita kuten "Komedia komediaa vastaan ​​eli Oppitunti byrokratiassa" (ven. Комедия против комедии, или Урок волокитам, 1815), "Bogatonov eli maajussi pääkaupungissa" (ven. Богатонов, или Провинциал в столице, 1817), "Viisastelijoiden puolue" (ven. Вечеринка ученых, 1817), "Romanssi maantiellä" (ven. Роман на большой дороге, 1819) ja "Kunnon kaveri" (ven. Добрый малый, 1820), "Bogatonov kylässä tai yllätys itsellesi" (ven. Богатонов в деревне, или Сюрприз самому себе, 1821), "Oppitunti naimattomille eli perillisille" (ven. Урок холостым, или Наследники, 1822), "Kyläfilosofi" (ven. Деревенский философ, 1822), "Harjoitus asemalla" (ven. Репетиция на станции, 1827) ja "Aatelisteatteri" (ven. Благородный театр, 1827), jotka olivat aikanaan varsin suosittuja.[1][2]

Walter Scottin -tyylisisestä historiallisesta romaanista tuli 1830-luvulla venäläisessä proosakirjaliisuudessa valtalaji.[3] Sen hengessä kirjoitettu Juri Miloslavski, ili Russkije v 1612 godu (ven. Юрий Милославский, или Русские в 1612 году, ”Juri Miloslavski eli Venäläisiä vuonna 1612”, 1829) oli yksi Venäjän ensimmäisistä historiallisista romaaneista. Se sai erinomaisen vastaanoton ja ilmestyi myöhemmin useina ”kansanpainoksina”.[1][2] Siitä otettiin suuria painoksia vielä neuvostokaudellakin. Romaanin henki on isänmaallinen, ja se kertoo venäläissankarin ja hänen kasakkatoverinsa vaiheista sekasorron vuosina 1600-luvun alussa.[3]

Romaani Roslavlev, ili Russkije v 1812 godu (ven. Рославлев, или Русские в 1812 году, 'Roslavlev eli Venäläisiä vuonna 1812', 1830-1831) ja Zagoskinin muut historialliset romaanit eivät nousseet samalle tasolle. Romaaniin Askoldova mogila (ven. Аскольдова могила, 'Askoldin hauta', 1835) perustuu Aleksei Verstovskin samanniminen ooppera.[2][1]

Zagoskinin viimeiset teokset olivat komediat "Matka ulkomaille" (ven. Поездка за границу, 1850), "Naimisissa oleva sulhanen" (ven. Женатый жених, 1851) ja "Vieras kaupunki" (ven. Заштатный город, 1852) . Elämänsä viimeisinä vuosina Zagoskin julkaisi myös entisen pääkaupungin menneisyyteen ja nykyisyyteen omistetun kokoelman "Moskova ja moskovilaiset" (ven. Москва и москвичи, 1848).[2]

Perintö

Näkemyksiltään äärikonservatiivisen Zagoskinin kirjailijanlahjat olivat vähäiset, näin arvioitiin jo 1890-luvun lopussa.[2] Hän jäi nopeasti unohduksiin Aleksandr Puškinin ja Nikolai Gogolin kaltaisten tekijöiden astuttua näyttämölle.[1] Suomessa Zagoskin oli yksi ensimmäisistä venäläisistä kirjailijoista, joiden teoksia julkaistiin ruotsin kielellä.[8][9]

Mihail Zagoskin kuoli Moskovassa perinnöllisen kihdin väärän hoidon seurauksena. Hänet on haudattu Novodevitšin luostariin.[4]

Asiasta lisää

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f g h Russkije pisateli. 1800–1917: Biografitšeski slovar, tom 2, s. 304–306. Moskva: Bolšaja Rossijskaja entsiklopedija, 1992. ISBN 5-85270-064-9
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m Krugli, A. O.: Zagoskin, Mikhail Nikolajevits. Brockhausin ja Efronin Ensyklopedinen sanakirja: 86 osassa (82 osaa ja 4 lisäosaa) ru.wikisource.org. Pietari, 1890-1907.
  3. ↑ a b c Suni, Timo. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 3. Romantiikan kuohuissa kansalliseen omaleimaisuuteen: 1800-1840. Proosan aika koittaa. 1830-luvun suosikkikertojia”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 242. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l Загоскин Михаил Николаевич. Московский Кремль / Zagoskin Mihail Nikolajevitš Moskovan Kreml kreml.ru. 1997. Arkistoitu Arkistoitu alkuperäisestä 26. lokakuuta 2020..
  5. ↑ Aksakov S. T. Kirjallisia ja teatterimuistoja az.lib.ru. Arkistoitu Arkistoitu 18. elokuuta 2016 Wayback Machinessa.
  6. ↑ Серков ,А. И. / Serkov, A. I.: Русское масонство. 1731—2000. / Venäjän vapaamuurarius. 1731-2000, s. 337. М.: РОССПЭН / Moskova : ROSSPEN, 2001. ISBN 5-8243-0240-5
  7. ↑ ЦГИА СПб. ф.19. оп.111. д.190. с. 155. Метрические книги церкви Входа Господня во Иерусалим, что у Лигова канала.
  8. ↑ Håkanson, Nils: Rysk romantik på svenska: hur den ryska romantiken introducerades på svenska och varför. Slovo, 50/2010, s. 107–123. Artikkelin verkkoversio.
  9. ↑ Åkeström, Hans: Bibliografi över rysk skönlitteratur översatt till svenska Acta Bibliothecae Universitatis Gothoburgensis. 2018. Arkistoitu 2.5.2021. Viitattu 2.5.2021.
source: https://fi.wikipedia.org/wiki/Mihail_Zagoskin