Design of generalized search interfaces for health informatics

Helsingin yliopisto
Kungliga Akademien i Åbo
lat. Universitas Helsingiensis
engl. University of Helsinki
Perustettu	1640
Tyyppi	Julkinen
Rehtori	Sari Lindblom[1]
Kansleri	Kaarle Hämeri
Henkilökunta	8 120 (2020)[2]
Opiskelijoita	26 763 (2020)[2]
Jatko-opiskelijoita	4 665 (2020)[2]
Sijainti	Helsinki, Suomi
Yhteistyö	Europaeum, LERU
Sivusto	www.helsinki.fi
Infobox OK

Helsingin yliopisto (lyhenne HY;^[3] ruots. Helsingfors universitet) on Suomen suurin ja vanhin tiedekorkeakoulu.

Helsingin yliopistossa on noin 31 000 opiskelijaa, joista noin 26 000 on perustutkinto-opiskelijoita. Tohtoriopiskelijoita on yli 4600. Opetus- ja tut­ki­mus­hen­ki­lös­töä on yhteensä 4 863 henkilöä (vuonna 2022).^[4] Tohtoreita Helsingin yliopistosta valmistuu vuosittain noin 450.^[5]

Yliopiston toimintaa on 1990-luvulta lähtien keskitetty neljälle kampukselle: keskustaan, Kumpulaan, Meilahteen ja Viikkiin. Lisäksi yliopistoon kuuluu useita tutkimuslaitoksia ja yksiköitä ympäri maan. Helsingin yliopisto on Suomen ainut kaksikielinen tiedeyliopisto, eli sen tutkintokielet ovat suomi ja ruotsi.^[6]

Kansainvälisessä Shanghain yliopistovertailussa Helsingin yliopisto sijoittui vuonna 2023 sijoille 101-150.^[7] Times Higher Education -luokituksessa Helsingin yliopisto ylsi vuonna 2023 Euroopan 47. parhaaksi yliopistoksi.^[8]

Helsingin yliopisto kuuluu ainoana suomalaisyliopistona kansainväliseen Euroopan tutkimusyliopistojen liittoon.^[4]

Pääartikkeli: Turun akatemia

Yliopiston suora edeltäjä on 26. maaliskuuta 1640 perustettu, vain latinaksi opettanut Regia Academia Aboensis, Kuninkaallinen Turun Akatemia, jonka perustamissanat lausui kenraalikuvernööri Pietari Brahe. Akatemia oli Ruotsin valtakunnan kolmas yliopisto Uppsalan yliopiston ja Tarton Academia Gustavianan (nykyinen Tarton yliopisto) jälkeen, ja se jatkoi 1276 perustetun Turun katedraalikoulun ja kymnaasin tehtävää maan korkeimpana opetuslaitoksena. Oppilaitosten perustamisen taustalla oli kasvavan Ruotsin suurvallan halu nousta vanhojen eurooppalaisten maiden rinnalle myös sivistyksessä. Oman yliopiston saaminen valtakunnan itäiseen osaan eli Suomeen oli pitkälti kenraalikuvernööri Brahen ansiota.

Akatemia järjestettiin eurooppalaisen mallin mukaan. Siinä oli neljä tiedekuntaa: filosofinen, teologinen, oikeustieteellinen ja lääketieteellinen. Opiskelijan oli ensin suoritettava monialaiset perusopinnot filosofisessa tiedekunnassa, minkä jälkeen hän sai erikoistua teologiaan, lakiin tai lääketieteeseen. Suurin osa ylioppilaista valmistui papeiksi, ja akatemian toimintaa säätelikin luterilainen puhdasoppisuus. Varsinaista tieteellistä tutkimusta ei ensimmäisen vuosisadan aikana juuri harjoitettu, vaan akatemia oli leimallisesti opetuslaitos. Eurooppalaisessa mittakaavassa Turun Akatemia oli pieni: perustamisvuonna 1640 siinä aloitti työnsä 250 opiskelijaa ja yksitoista professoria, eikä määrä kasvanut merkittävästi ennen 1800-lukua.

Turun akatemian ensimmäisenä kanslerina toimi Pietari Brahe, ja myös hänen jälkeensä virkaan valittiin ruotsalaisia ylimyksiä. Koska nämä vierailivat Turussa vain harvoin, yliopiston todellisena johtajana toimi varakansleri. Turun piispat toimivat yliopiston varakanslereina vuoteen 1817, jolloin yliopiston hallinto erotettiin kirkosta. Varakanslerin virka nimettiin sijaiskansleriksi vuonna 1821.^[9]

Valistuksen ja hyötyajattelun aikakaudella 1700-luvulla akatemiassa ryhdyttiin harjoittamaan teologian ja klassisten aineiden rinnalla myös käytännönläheisempää tutkimusta. Lääketieteen sekä maatalous- ja metsätieteen kaltaisilla aloilla ryhdyttiin harrastamaan tutkimus- ja valistustyötä, tarkoituksena levittää uusia oppeja maakuntiin akatemiasta valmistuvien pappien ja virkamiesten mukana. Esimerkiksi ensimmäinen talousopin professori Pehr Kalm perusti yliopistoon kasvitieteellisen puutarhan ja teki uraauurtavaa tutkimusta viljelytalouden alalla. Kaunopuheisuuden professorin Henrik Gabriel Porthanin historiallisten tutkimusten ansiosta syntyi 1700–1800-luvun taitteessa ns. Turun romantiikka, jonka edustajat tutkivat suomen kieltä ja kansallista kulttuuria.

Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809, Kuninkaallinen Turun Akatemia muuttui Keisarilliseksi Turun Akatemiaksi. Keisari Aleksanteri I laajensi akatemiaa kaksinkertaistamalla sen budjetin ja perustamalla kuusi uutta professuuria sekä lukuisia muita opetusvirkoja. Muutos oli niin dramaattinen, että keisaria alettiin nopeasti kunnioittaa akatemian toisena perustajana. Vuonna 1815 valmistui uusi muhkea Akatemiatalo, jonka juhlasalin kunniapaikalle sijoitettiin Aleksanteri I:n rintakuva.

Vuonna 1827 Turun palon jälkeen akatemia määrättiin siirtymään suuriruhtinaskunnan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin.^[10] Yliopisto sai uudet statuutit vuonna 1828, ja samalla sen nimeksi tuli Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto Suomessa (ruots. Kejserliga Alexanders Universitetet i Finland) keisari Aleksanteri I:n mukaan. Yliopisto aloitti toimintansa tilapäisissä tiloissa Helsingissä seuraavana vuonna, ja Carl Ludvig Engelin suunnittelema uusi päärakennus vihittiin käyttöön 19. kesäkuuta 1832. Helsingissä yliopisto sai käyttöönsä aikansa mittapuulla modernit tilat: opetussairaalan (1832), kasvitieteellisen puutarhan (1832), tähtitieteellisen observatorion (1834) ja kirjastorakennuksen (1840). Helsingissä yliopiston uudeksi tehtäväksi tuli kouluttaa virkamiehiä Suomen suuriruhtinaskunnan keskushallinnon tarpeisiin.

Yliopisto oli hallinnollisesti suoraan Venäjän keisarin alainen, eikä Suomen senaatilla tai kenraalikuvernöörillä ollut valtaa sen asioihin. Ensimmäisinä autonomian ajan kanslereina toimivat Mihail Speranski 1809–1812 ja hänen jälkeensä G. M. Armfelt. Vuonna 1816 Aleksanteri I nimitti veljensä ja kruununperijänsä Nikolain yliopiston kansleriksi, ja siitä lähtien Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston kanslerina toimi kulloisenkin keisarin kruununperijä. Arvonimi oli tosin vain muodollisuus ja kanslerin virkatehtäviä hoiti Pietarissa ministerivaltiosihteeri vt. kanslerin ominaisuudessa. Käytännön tehtäviä Helsingissä hoiti sijaiskansleri. Sijaiskanslereiksi nimitettiin alkuun ansioituneita upseereita, mutta 1870-luvulta alkaen yliopiston omia professoreita.^[9] Varsinainen kanslerin virka oli vuodesta 1894 alkaen kokonaan täyttämättä, sillä Nikolai II:n tullessa hallitsijaksi hänellä ei ollut lainkaan poikaa. Kun kruununperijä Aleksei vuonna 1904 syntyi, yliopisto pyysi häntä entiseen tapaan kansleriksi, mutta tsaari ei enää halunnut suoda Suomelle sellaista kunnianosoitusta.^[11] Helmikuun vallankumouksen jälkeen maaliskuussa 1917 myös vt. kanslerin tehtävät siirrettiin toistaiseksi sijaiskanslerille ja yliopiston johto siirtyi näin kokonaan Pietarista Helsinkiin.^[12] Suomen itsenäistyttyä luotiin uusi kanslerinvirka, joka vastasi aiempaa sijaiskansleria.^[9]

Turun romantiikan nationalistista aateperintöä jatkoi Helsingissä Lauantaiseura, jonka muodosti 1830-luvulla joukko yliopiston opiskelijoita ja opettajia. Seuran johtohahmo oli runoilija J. L. Runeberg. Lukuisista seuran jäsenistä tuli myöhemmin kansallisen heräämisen ajan suurmiehiä ja yliopistollisia vaikuttajia: siveysopin professori J. V. Snellman, historian professori ja yliopiston rehtori Zachris Topelius, suomen kielen professori Elias Lönnrot, estetiikan professori Fredrik Cygnaeus, fysiikan professori J. J. Nervander. Lauantaiseuralaisten ja heidän hengenheimolaistensa ansiosta suomen kieli alkoi tunkeutua vanhastaan latinankieliseen yliopistoon: vuonna 1858 sallittiin väitöskirjan julkaiseminen latinan ja ruotsin lisäksi myös suomeksi, ja samoihin aikoihin alkoivat ensimmäiset suomenkieliset luennot. Opetus säilyi kuitenkin pääosin ruotsinkielisenä pitkälle 1900-luvulle.

1800-luvun aikana Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto alkoi kehittyä pois vanhasta keskiaikaisesta yliopistomallista, kohti modernia tiedeyliopistoa. Tässä kehityksessä seurattiin eurooppalaisia esikuvia, erityisesti saksalaisen Wilhelm von Humboldtin sivistysyliopistoajattelua. Opiskelijoilta ei enää edellytetty monitieteisiä perusopintoja filosofisessa tiedekunnassa, vaan heidän tuli alusta asti perehtyä tiettyyn oppiaineeseen. Tieteenalat alkoivat eriytyä toisistaan ja tutkimustyö kehittyä. Merkkipaalu tässä kehityksessä oli filosofisen tiedekunnan jakaminen 1852 historiallis-kielitieteelliseen ja fyysis-matemaattiseen osastoon, siis humanististen tieteiden ja luonnontieteiden erottaminen toisistaan.

Naisten opiskelu yliopistossa tuli mahdolliseksi 1870-luvulla. Helsingin yliopiston ensimmäinen naisopiskelija Emma Irene Åström aloitti opintonsa vuonna 1872, ja hänet promovoitiin maisteriksi 1882. Vuoteen 1901 naisopiskelijoiden oli anottava erillistä opiskeluoikeutta eli "vapautusta sukupuolestaan", jonka myönsi ensin keisari ja myöhemmin yliopiston sijaiskansleri. Naisten opiskelu yliopistossa vapautettiin täysin vuonna 1901, ja vuonna 1916 myös yliopiston opetus- ja tutkijanvirat avattiin naisille.

Helsingin yliopisto sai nykyisen nimensä 18. helmikuuta 1919 Suomen itsenäistymisen jälkeen. Vuonna 1924 sille myönnettiin uudet statuutit, joissa määriteltiin sen asema Suomen tasavallassa. Aiemmin keisarille kuuluneen ylimmän määräysvallan otti valtioneuvosto, jossa yliopistoasiat liitettiin opetus- ja kirkkoasiain ministerin toimialaan. Yliopisto säilytti kuitenkin hallinnollisen autonomiansa, joka vahvistettiin vuoden 1919 hallitusmuodossakin. Siinä säädettiin myös, että yliopistoa koskevista laeista ja asetuksista on yliopiston konsistorin annettava lausuntonsa. Kanslerista tehtiin yliopiston ja valtionhallinnon välinen yhdyshenkilö, jolla on oikeus osallistua valtioneuvoston istuntoon yliopistoa koskevia asioita käsiteltäessä.

Itsenäistymisen aikaan yliopistossa oli 56 professoria ja noin 3 000 opiskelijaa. Pian itsenäistymisen jälkeen Helsingin yliopisto menetti vanhan asemansa maan ainoana yliopistona, kun 1919 perustettiin Åbo Akademi ja 1922 Turun yliopisto. Se säilyi kuitenkin ainoana valtionyliopistona vuoteen 1958, jolloin Oulun yliopisto perustettiin.

Vuoden 1924 statuuteissa virallisiksi opetuskieliksi säädettiin suomi ja ruotsi. Opetus säilyi kuitenkin edelleen pitkälti ruotsinkielisenä, ja aitosuomalaisuusliike sekä suomalaiset ylioppilaat alkoivat vaatia yliopiston suomalaistamista. Pitkän poliittisen kädenväännön jälkeen hyväksyttiin vuonna 1937 laki Helsingin yliopiston kielisuhteista. Siinä määrättiin, että kaikissa aineissa on annettava opetusta suomen kielellä, mutta ruotsinkielisen opetuksen turvaamiseksi yliopistossa on oltava 15 ruotsinkielistä professuuria. Sama laki määrittelee edelleen yliopiston kielisuhteet; ainoastaan ruotsinkielisten professorien määrää on yliopiston kasvaessa lisätty.

1900-luku merkitsi Helsingin yliopistolle valtavan kasvun kautta. Jo 1930-luvulla puhuttiin "ylioppilastulvasta", kun lukiokoulutuksen yleistyessä yliopistoon kirjoittautui yhä enemmän opiskelijoita. Kiivain kasvu koettiin 1960-luvulla, kun sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat vyöryivät opiskelemaan. Yliopiston opiskelija- ja opettajamäärät kymmenkertaistuivat 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana. Räjähdysmäisen kasvun vuoksi yliopiston oli luovuttava vanhasta periaatteestaan, jonka mukaan jokaisella ylioppilaaksi kirjoittaneella oli sinne vapaa pääsy, ja otettava asteittain käyttöön ns. numerus clausus -periaate eli pyrkijöiden karsiminen joko ylioppilastodistusten tai pääsykokeiden avulla. Viimeiset tiedekunnat siirtyivät numerus clausuksen käyttöön 1960-luvulla.

Opiskelijamäärien kasvu merkitsi Helsingin keskustassa toimineelle yliopistolle myös pahenevaa tilapulaa. 1940-luvulta lähtien lääketieteellisen tiedekunnan tiloja ryhdyttiin siirtämään Meilahteen ja maataloustieteitä Viikkiin. Myös keskustassa toteutettiin suuria uudisrakennushankkeita, kuten Metsätalo (1939) ja Porthania (1957). Vuonna 1969 yliopiston konsistori päätti siirtää koko yliopiston Viikkiin lukuun ottamatta lääketiedettä; valtioneuvosto vahvisti päätöksen seuraavana vuonna, mutta sitä ei ryhdytty toteuttamaan kiivaan vastustuksen vuoksi. Kompromissiratkaisuna valtioneuvoston asettama neuvottelukunta ehdotti 1972 yliopiston keskittämistä neljälle kampusalueelle: humanistiset tieteet ja yhteiskuntatieteet keskustaan, lääketiede Meilahteen, luonnontieteet Kumpulaan sekä maatalous- ja metsätieteet Viikkiin. Kampusjaon toteuttaminen merkitsi suurta rakennustyötä, koska esimerkiksi Kumpulan matemaattis-luonnontieteellinen kampus rakennettiin tyhjästä, ja kampukset ovatkin valmistuneet vasta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Shanghain Jiao Tong -yliopisto arvioi Helsingin yliopiston maailman 72. parhaaksi yliopistoksi vuonna 2009.^[13]

Yliopisto päätti toukokuussa 2016 ottaa käyttöön 13 000–18 000 euron lukuvuosimaksut EU- ja ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille. Maksut alkoivat syksystä 2017 34:ssä vieras- tai monikielisessä maisteriohjelmassa, kandiohjelmien säilyessä edelleen kaikille maksuttomina.^[14]

Helsingin yliopistossa on nykyisin 11 tiedekuntaa:

• Bio- ja ympäristötieteellinen tiedekunta (perustettu 2004)
• Eläinlääketieteellinen tiedekunta (1995)
  • entinen itsenäinen Eläinlääketieteellinen korkeakoulu (1945)
• Farmasian tiedekunta (2004)
• Humanistinen tiedekunta (1992)
  • entinen filosofisen tiedekunnan (1640) historiallis-kielitieteellinen tiedekunta/tiedekuntaosasto (1853)
• Kasvatustieteellinen tiedekunta (2017)
  • entinen filosofisen tiedekunnan (1640) kasvatustieteellinen osasto (1974), kasvatustieteellinen tiedekunta (1992), käyttäytymistieteellinen tiedekunta (2004)
• Lääketieteellinen tiedekunta (1640)
• Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta (1924)
  • entinen filosofisen tiedekunnan (1640) maanviljelys-taloudellinen tiedekuntaosasto (1902)
• Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta (1992)
  • entinen filosofisen tiedekunnan (1640) fyysis-matemaattinen tiedekunta/tiedekuntaosasto (1853)
• Oikeustieteellinen tiedekunta (1640)
• Teologinen tiedekunta (1640)
• Valtiotieteellinen tiedekunta (1945).

Turun akatemian neljä kantatiedekuntaa olivat filosofinen tiedekunta, teologinen tiedekunta, oikeustieteellinen tiedekunta ja lääketieteellinen tiedekunta. Tämä nelijako säilyi yliopiston rakenteessa 1900-luvulle saakka. Suurin kantatiedekunnista oli filosofinen tiedekunta, johon kuuluivat kaikki muut aineet kuin teologia, oikeustiede ja lääketiede. Vuoden 1852 statuuttien mukaisesti filosofinen tiedekunta jakautui vuonna 1853 kahteen tiedekuntaan, historiallis-kielitieteelliseen ja fyysis-matemaattiseen (myöhemmin matemaattis-luonnontieteelliseen), joista tuli vuonna 1863 filosofisen tiedekunnan osastoja. Vuonna 1902 filosofisessa tiedekunnassa aloitti toimintansa kolmas osasto, maanviljelys-taloudellinen osasto, joka vuonna 1924 itsenäistyi maatalous-metsätieteelliseksi tiedekunnaksi. Filosofisen tiedekunnan kasvatustieteellinen osasto syntyi 1974.

Vuonna 1992 filosofinen tiedekunta lakkautettiin ja sen osastot itsenäistyivät omiksi tiedekunnikseen: historiallis-kielitieteellisestä osastosta muodostettiin humanistinen tiedekunta, kasvatustieteellisestä osastosta kasvatustieteellinen tiedekunta (myöhemmin käyttäytymistieteellinen (2004) ja uudelleen kasvatustieteellinen tiedekunta 2017) ja matemaattis-luonnontieteellisestä osastosta matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta. Jälkimmäisestä erosivat vuonna 2004 farmasian tiedekunta sekä biotieteellinen tiedekunta, jonka nimi muuttui bio- ja ympäristötieteelliseksi tiedekunnaksi vuoden 2010 alusta. Muistona kantatiedekunnasta kaikkien näiden viiden tiedekunnan opiskelijat ovat yhä arvonimeltään filosofian ylioppilaita, ja moni tutkintonimike on yhä filosofia-alkuinen (filosofian kandidaatti (vuoteen 1992), filosofian maisteri, filosofian lisensiaatti sekä filosofian tohtori). Lisäksi tiedekuntien maisterit ja tohtorit promovoidaan yhteisessä tilaisuudessa, jota kutsutaan filosofisen tiedekunnan promootioksi (lat. promotio ordinis philosophorum).

Helsingin yliopiston opiskelijoiden keskuudessa toimii 15 osakuntaa. Osakuntalaitos tuli Suomeen pian sen jälkeen, kun Suomen ensimmäinen yliopisto perustettiin Turkuun. Nykyään osakunnan juridinen asema on Helsingin yliopiston 15 osakunnalla ja Teknillisen korkeakoulun ruotsinkielisellä osakunnalla.

Tiedekuntien lisäksi yliopistoon kuuluu myös useita itsenäisiä laitoksia, kuten tutkimuskeskuksia sekä Helsingin yliopiston kirjasto ja Kansalliskirjasto^[15].

• Aleksanteri-instituutti
• Avoin yliopisto
• Biotekniikan instituutti
• Fysiikan tutkimuslaitos (HIP) (yhteinen Aalto-yliopiston, Jyväskylän yliopiston, Lappeenrannan–Lahden teknillisen yliopiston ja Tampereen yliopiston kanssa)^[16]
• Helsingin yliopiston kirjasto
• Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelut (HY+)
• Helsinki Institute of Life Science HiLIFE
• Kansalliskirjasto
• Kemiallisen aseen kieltosopimuksen instituutti VERIFIN
• Kielikeskus
• Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS
  • Kasvitieteellinen puutarha
  • Luonnontieteellinen museo, aiemmin Eläinmuseo
• Neurotieteen tutkimuskeskus
• Seismologian instituutti
• Svenska social- och kommunalhögskolan
• Suomen molekyylilääketieteen instituutti (FIMM)
• Tietotekniikkakeskus
• Tutkijakollegium
• Tietotekniikan tutkimuslaitos HIIT

• Hyytiälän metsäasema
• Kilpisjärven biologinen asema
• Lammin biologinen asema
• Tvärminnen eläintieteellinen asema
• Viikin tutkimustila
• Värriön tutkimusasema

Helsingin yliopistolla on neljä pääkampusta. Alun perin koko yliopisto oli sijoitettu Helsingin ydinkeskustaan, mutta erityisesti 1930-luvulta lähtien tiloja on rakennettu ja hankittu eri puolilta kaupunkia yliopiston nopean kasvun vuoksi. 1970-luvulla tehtiin periaatepäätös, jonka mukaan yliopiston toiminta keskitetään neljälle kampusalueelle: keskustaan, Meilahteen, Kumpulaan ja Viikkiin. Toisiaan lähellä olevat tieteenalat pyrittiin keskittämään samoille alueille. Keskustan ulkopuolisia kampuksia yhdistää HSL:n Tiedelinja eli bussilinja 506.

Keskustakampus on toiminut yliopiston keskipisteenä siitä saakka kun se siirrettiin Helsinkiin. Kampus on levittäytynyt enimmäkseen Senaatintorin ja Kaisaniemen väliselle alueelle. Keskustakampuksella sijaitsevat humanistinen, teologinen, oikeustieteellinen, valtiotieteellinen ja kasvatustieteellinen tiedekunta sekä Kansalliskirjasto. Useat keskustakampuksen rakennukset ovat arkkitehtonisesti merkittäviä, ja päärakennuksen, kirjaston ja tähtitornin lisäksi myös useat muut rakennukset ovat Engelin suunnittelemia.

Meilahden kampus on osa Meilahden sairaala-aluetta. Siellä toimivat lääketieteellinen tiedekunta, Terveystieteiden keskuskirjasto Terkko Health Hub sekä tutkimus- ja opetuskeskus Biomedicum Helsinki. Meilahden kampukseen kuuluvat myös Ruskeasuolla toimivat suu- ja leukasairauksien osasto sekä oikeuslääketieteen osasto.

Kumpulan kampukselle on nykyään sijoitettu suurin osa matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan toiminnoista. Rakennukset Chemicum, Physicum ja Exactum on rakennettu 1990-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja 2000-luvun alussa. Sen lisäksi alueeseen kuuluvat Kumpulan kartano sekä fysiikan laitoksen kiihdytinlaboratorio. Alueella toimivat myös muun muassa Ilmatieteen laitos ja Merentutkimuslaitos.

Viikin kampus sijaitsee kauimpana keskustasta. Sinne on sijoitettu maatalous-metsätieteellinen, eläinlääketieteellinen, bio- ja ympäristötieteellinen sekä farmasian tiedekunta.

Helsingin yliopistolla on myös toimintaa ja yksiköitä 20 muulla paikkakunnalla Suomessa aina Enontekiöllä sijaitsevalta Kilpisjärven biologiselta asemalta Hankoniemessä sijaitsevaan Tvärminnen eläintieteelliseen asemaan saakka.

Helsingin yliopiston korkein valvoja on yliopistokollegion valitsema yliopiston kansleri, jonka tehtävänä yliopistolain mukaan on edistää tieteitä ja valvoa yliopiston etua. Kanslerilla on oikeus olla läsnä valtioneuvoston niissä istunnoissa, joissa käsitellään Helsingin yliopistoa koskevia asioita. Tämä oikeus on kirjattu yliopistolakiin ja se johtuu yliopiston autonomiasta. Kanslerin muodolliset kelpoisuusvaatimukset ovat melko väljät: Kansleriksi tulee valita henkilö, joka on toiminut ansiokkaasti tieteen tai yliopistolaitoksen hyväksi. Käytännössä lähes jokainen kansleri on ollut entinen, jopa edeltävä rehtori. Kansleri päättää professorin nimittämisestä sekä myöntää dosentin arvot. Hän myös johtaa hyvän tieteellisen käytännön loukkaamista koskevien epäilyjen selvittämistä. Yliopiston johdon kanssa sovitun työnjaon mukaisesti kansleri johtaa yliopiston varainhankintaa.^[17]

Yliopiston toimintaa johtavat rehtori sekä vararehtorit. Rehtorin ja vararehtorit valitsee yliopiston hallitus, joka myös päättää vararehtorien lukumäärästä ja vastuualueista.^[18] Kaudella 2018–2023 vararehtoreita on neljä.^[19] Vararehtorin tulee olla tohtorin tutkinnon suorittanut, lisäksi hänellä on oltava ”vararehtorin tehtävien hoitamiseksi tarvittava kyky ja ammattitaito sekä käytännössä osoitettu hyvä johtamistaito”.^[18]

Yliopistolain mukaan Helsingin yliopistossa joko rehtorin tai yhden vararehtoreista tulee olla ruotsinkielinen professori.^[20]

Yliopiston ylin päättävä elin on 12-jäseninen hallitus. Hallitus päättää muun muassa yliopiston strategiasta, talousarviosta ja tiedekuntarakenteesta. Hallituksen yliopiston ulkopuolelta tulevat jäsenet valitsee 50-jäseninen yliopistokollegio. Sen muina tehtävinä ovat kanslerin valinta, yliopiston tilinpäätöksen vahvistaminen, hallituksen vastuuvapausasiat sekä tärkeistä koko yliopistoa koskevista asioista keskusteleminen. Vuoteen 2009 asti yliopiston ylintä päättävää elintä kutsuttiin konsistoriksi. Yliopistolla on edelleen suuri konsistori, johon kuuluvat yliopiston kaikki professorit. Sen tehtävänä on ylläpitää akateemisia perinteitä ja edistää tieteiden välistä yhteistoimintaa. Yliopiston yleistä hallintoa johtaa hallintojohtaja, joka toimii myös hallituksen pääsihteerinä.^[18]

Hallituksessa on seitsemän yliopistoyhteisöstä ja viisi sen ulkopuolelta.^[21] Hallituksen puheenjohtajana toimii kaudella 2022–2025 oikeustieteilijä, emeritusprofessori Niklas Bruun ja varapuheenjohtajana FT Ilona Herlin.^[22]

Hallituksen muut yliopistoyhteisön ulkopuoliset jäsenet ovat:^[21]

• YTK, opiskelija- ja mielenterveysvaikuttaja Sanni Lehtinen
• FT, Mari Pantsar
• FT, ilmakehätieteilijä Ilona Riipinen

Yliopistoyhteisön jäsenet ovat:^[23]

• professori Markku Kulmala, matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta
• professori Henrik Meinander, humanistinen tiedekunta
• professori Risto Renkonen, lääketieteellinen tiedekunta
• tutkimusjohtaja Marja Mikkola, Biotekniikan instituutti
• henkilöstöasiantuntija Timo Valtonen, yliopistopalvelut
• opiskelija Paula Karhunen (2022–2025)
• opiskelija Aku Houttu (2024–2025)

Tiedekunnan johtaja on dekaani ja korkein päättävä elin tiedekuntaneuvosto, joka esittää rehtorin vahvistettavaksi dekaanin ja varadekaanit tiedekunnan professorien tai dosenttien joukosta. Ainelaitoksen johtaja taas on esimieheksi valittu laitoksen professori tai dosentti ja päättävänä elimenä toimii laitosneuvosto. Tiedekunta- ja laitosneuvostoissa on voimassa ns. kolmikantaperiaate: jäsenet valitaan professoreiden, muun henkilökunnan ja opiskelijoiden keskuudesta ja mistään ryhmästä ei saa olla enemmistöä hallintoelimen jäsenistä.

Pääartikkeli: Luettelo Turun ja Helsingin yliopiston rehtoreista

Kanslerit Edvard Hjelt 1917–1921 Anders Donner 1921–1926 Hugo Suolahti 1926–1944 Antti Tulenheimo 1944–1952 Pekka Myrberg 1952–1962 Edwin Linkomies 1962–1963 Paavo Ravila 1963–1968 Pentti Renvall 1968–1973 Mikko Juva 1973–1978 Ernst Palmén 1978–1983 Nils Oker-Blom 1983–1988 Olli Lehto 1988–1993 Lauri Saxén 1993–1996 Risto Ihamuotila 1996–2003 Kari Raivio 2003–2008 Ilkka Niiniluoto 2008–2013 Thomas Wilhelmsson 2013–2017 Kaarle Hämeri 2017–

Rehtorit Waldemar Ruin 1915–1920 Ivar August Heikel 1920–1922 Hugo Suolahti 1923–1926 Antti Tulenheimo 1926–1931 Robert Brotherus 1931–1938 Kaarlo Linkola 1938–1941 Rolf Nevanlinna 1941–1945 Arthur Långfors 1945–1950 Erik Lönnroth 1950–1953 Paavo Ravila 1953–1956 Edwin Linkomies 1956–1962 Erkki Kivinen 1962–1971 Mikko Juva 1971–1973 Ernst Palmén 1973–1978 Nils Oker-Blom 1978–1983 Olli Lehto 1983–1988 Päiviö Tommila 1988–1992 Risto Ihamuotila 1992–1996 Kari Raivio 1996–2003 Ilkka Niiniluoto 2003–2008 Thomas Wilhelmsson 2008–2013 Jukka Kola[24] 2013–2018 Jari Niemelä 2018–2022 Sari Lindblom 2022–

Helsingin yliopistossa kaikki tutkinnon suorittaneet henkilöt, vaihto-opiskelijat sekä työntekijät ovat yliopiston alumneja.^[25] Alumnitoimintaan voi esimerkiksi kuulua, että yliopisto pitää yhteyttä alumneihinsa, ottaa heidät mukaan toimintaansa ja tarjoaa mahdollisuuksia tutustua muihin alumneihin.^[26] Helsingin yliopiston alumniyhteisöön kuuluu yli 40 000 jäsentä.^[25]

Vuonna 1990 perustettiin Helsingin yliopiston alumniyhdistys^[27], joka yhdistyksen sääntöjen mukaan "ylläpitää yhteyttä Helsingin yliopistossa opiskelleiden kesken ja heidän yliopistoonsa".^[28] Yhdistys toimii alumnilta alumnille -periaatteella.

Helsingin yliopiston alumniyhdistys valitsee vuosittain vuoden alumnin, joka on ”toiminnallaan tukenut Helsingin yliopiston periaatteita, akateemisen koulutuksen arvostusta sekä nostanut akateemista Helsingin henkeä”. Tittelin ovat saaneet:^[29]

Helsingin yliopiston rahastot tukevat tutkimusta, opetusta ja opiskelua. Vuonna 2010 Helsingin yliopistolla oli noin 160 nimikkorahastoa, joissa oli pääomaa 36 miljoonaa euroa. Vanhin rahasto perustettiin 1745.^[30]

• Helsingin yliopiston ylioppilaskunta
• Helsingin yliopiston osakunnat
• Luettelo Helsingin yliopiston ainejärjestöistä
• Luettelo Helsingin yliopiston rehtoreista

• Helsingin yliopisto 1640–1990, osa I: Kuninkaallinen Turun akatemia 1640–1808 (Matti Klinge, Rainer Knapas, Anto Leikola ja John Strömberg, Otava 1987)
• Helsingin yliopisto 1640–1990, osa II: Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto 1808–1917 (Matti Klinge, Rainer Knapas, Anto Leikola ja John Strömberg kanssa, Valtion painatuskeskus 1989)
• Helsingin yliopisto 1640–1990, osa III: Helsingin yliopisto 1917–1990 (Matti Klinge, Rainer Knapas, Anto Leikola ja John Strömberg, Otava 1990)
• Klinge, Matti: A European University – The University of Helsinki 1640 – 2010 (2011)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Helsingin yliopisto Wikimedia Commonsissa

• Helsingin yliopiston kotisivut
• Helsingin yliopiston opettaja- ja virkamiesmatrikkeli 1918 – 2000
• Helsingin yliopiston kirjasto
• Helsingin yliopiston Avoin yliopisto
• Studia Generalia -yleisöluennot