Suomen eduskuntavaalit 1983
Suomi
1979 ←
 20.–21. maaliskuuta 1983 → 1987
Kaikki 200 paikkaa eduskuntaan
101 paikkaa tarvitaan enemmistöön
Äänestysprosentti
  • 75,7 % (yhteensä) Nousua 0,4 %-yks.
  • 81,0 % (Suomessa) Laskua 0,2 %-yks.
  Ensimmäinen puolue Toinen puolue Kolmas puolue
  Kalevi Sorsa Ilkka Suominen Paavo Väyrynen
Johtaja Kalevi Sorsa Ilkka Suominen Paavo Väyrynen
Puolue Sosiaalidemokraatit Kokoomus Keskustapuolue
Johtaja alkaen 1975 1979 1980
Viime vaalit 52 paikkaa, 23,8 % 47 paikkaa, 21,6 % 36 paikkaa, 17,2 %
Saadut paikat 57 44 38
Paikkojen muutos Nousua5 Laskua3 Nousua2
Äänet 795 953 659 078 525 207
Kannatus 26,71 % 22,12 % 17,63 %
Muutos Nousua2,8 %-yks. Nousua0,5 %-yks. Nousua0,3 %-yks.
  Neljäs puolue Viides puolue Kuudes puolue
  Kalevi Kivistö Pekka Vennamo Pär Stenbäck
Johtaja Kalevi Kivistö Pekka Vennamo Pär Stenbäck
Puolue SKDL SMP Ruotsalainen kansanpuolue
Johtaja alkaen 1979 1979 1977
Viime vaalit 35 paikkaa, 17,9 % 7 paikkaa, 4,6 % 9 paikkaa, 4,2 %
Saadut paikat 26 17 10
Paikkojen muutos Laskua9 Nousua10 Nousua1
Äänet 400 930 288 711 137 423
Kannatus 13,46 % 9,69 % 4,61 %
Muutos Laskua4,4 %-yks. Nousua5,1 %-yks. Nousua0,4 %-yks.
  Seitsemäs puolue Kahdeksas puolue
  Esko Almgren
Johtaja Esko Almgren
Puolue Suomen Kristillinen Liitto Vihreät
Johtaja alkaen 1982
Viime vaalit 9 paikkaa, 4,78 % Uusi puolue
Saadut paikat 3 2
Paikkojen muutos Laskua6 Nousua2
Äänet 90 410 43 754
Kannatus 3,03 % 1,5 %
Muutos Laskua1,7 %-yks.
Pääministeri ennen vaaleja

Kalevi Sorsa
Sosiaalidemokraatit

Uusi pääministeri

Kalevi Sorsa
Sosiaalidemokraatit

Suomen 29. eduskuntavaalit järjestettiin 20.–21. maaliskuuta 1983. Vaalien jälkeen muodostettu hallitus tunnetaan nimellä Sorsan IV hallitus. Se istui koko vaalikauden ja ohitti juuri ennen toimikautensa päättymistä hallitusten ikätilaston ennätystä vuodesta 1936 hallussaan pitäneen Kivimäen hallituksen.

Protestivaalit

Vaalit leimautuivat julkisuudessa protestivaaleiksi. Päättyneelle vaalikaudelle oli osunut useita kohua herättäneitä tapauksia kuten Salora- ja Valco-jutut, Noppa-juttu ja Helsingin metron rakentamiseen liittyneet epäselvyydet. Näihin juttuihin oli sekaantunut eräitä poliitikkoja, minkä vuoksi erityisesti Suomen Maaseudun Puolue lietsoi näyttävästi rötösherrajahtia; vaaleja onkin joskus kutsuttu myös ”rötösherravaaleiksi”. Lisäksi eräiden kansanedustajien todettiin nostaneen päivärahaa, vaikka he eivät olisi olleet oikeutettuja siihen; erityisen tarmokkaasti tähän asiaan tarttui keväällä 1982 oikeuskanslerin virkaan astunut Kai Korte. Tiedotusvälineet olivat kiinnittäneet kasvavaa huomiota myös kansanedustajien poissaoloihin eduskunnan täysistunnoista ja valiokuntien kokouksista. Johannes Virolaisen mukaan eduskuntavaaleissa purkautuivat Urho Kekkosen pitkän presidenttikauden aikana kertyneet sisäpoliittiset paineet ja vallinnut levoton tilanne ruokki protestiliikkeitä.[1] Helsingin Sanomien poliittisen toimituksen esimiehen Aarno Laitisen johdolla kirjoitetun Tamminiemen pesänjakajat -kohukirjan, jossa muun muassa kuvailtiin värikkäin sanankääntein ”poliitikon arkea”, katsottiin omalta osaltaan vaikuttaneen äänestyskäyttäytymiseen.[2]

SDP:n puoluesihteeri Erkki Liikanen odotti Mauno Koiviston presidentinvaalissa saaman 43 prosentin kannatuksen konkretisoituvan puolueen suurvoitoksi eduskuntavaaleissa. Koiviston SDP:lle tuoma kannatuslisä haihtui kuitenkin käytännössä kokonaan ja puolue sai normaalia kannatustaan vastaavan määrän eduskuntapaikkoja. Kokoomuksen kannatuksen pitkään jatkunut kasvu hiipui vuoden 1983 alkukuukausien aikana ja puolueelle ennustettu voitto kääntyi kolmen paikan tappioksi.[3]

Suomen Maaseudun Puolue korjasi Pekka Vennamon johdolla tällä kerralla miltei yhtä suuren voiton kuin vuoden 1970 vaaleissa ja nousi kahden ministerin voimin Sorsan hallitukseen. Puolueen katsottiin − samoin kuin vuonna 1970 − vieneen ääniä varsinkin Keskustapuolueelta ja SKDL:ltä. Kuitenkin Keskustapuolueen kannatus nousi hieman edellisistä vaaleista. Myös ympäristöasiat olivat alkaneet olla yhä näkyvämmin esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa, mihin vaikuttivat etenkin Koijärven tapahtumat kesällä 1979, ja niinpä vihreät tekivätkin näissä vaaleissa läpimurtonsa. Politiikan tarkkailijat tulkitsivat vaalien tuloksen huipentaneen 1960-luvun lopulla alkaneen kehityskaaren, jossa valtaa käyttävän eliitin ja arkipäivää puurtavan kansan elämänpiirit olivat etääntyneet yhä kauemmaksi toisistaan.[4]

Edellisvuonna Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi liittynyt Liberaalinen Kansanpuolue menetti kaikki eduskuntapaikkansa. Myös Suomen Kristillinen Liitto kärsi ankaran tappion ja monet politiikan tarkkailijat alkoivat pitää puolueen olemassaoloa uhanalaisenalähde?. Vaalien jälkeen poistettiin puoluerekisteristä kaksissa vaaleissa ilman kansanedustajia jäänyt Kansalaisvallan liitto, entiseltä nimeltään Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue.

Laitavasemmiston kriisi

Julkisuudessa näkyvästi esillä ollut SKDL:n sisäinen kriisi oli vaalien aikoihin kehittymässä avoimeksi välirikoksi puolueen enemmistön ja SKP:n ns. taistolaisen vähemmistön kesken. Puolueeseen oli muodostunut myös ns. kirveslinja, joka vaati kovia otteita taistolaisia kohtaan. Antti Blåfieldin ja Pekka Vuoriston mukaan laitavasemmistossa oli neljä linjaa: "enemmistön enemmistö" (kirveslinja), "enemmistön vähemmistö" (sovinnollisemmat ns. saarislaiset), "vähemmistön enemmistö" (taistolaiset) ja "vähemmistön vähemmistö" (Tiedonantajan päätoimittajan Urho Jokisen johdolla tiukimmin Vladimir Leniniin vedonneet).[5]

Eduskuntavaaleissa Lapin läänin vaalipiirissä kansandemokraateilla oli kaksi ehdokaslistaa. Puolue koki yhdeksän paikan tappion. SKP:n puheenjohtaja Jouko Kajanoja ei päässyt eduskuntaan. SKDL:n viralliselta ehdokaslistalta pudotettu Esko-Juhani Tennilä keräsi Lapissa omalle yhteislistalleen miltei 15 000 ääntä. SKDL:n sisäinen välienselvittely huipentui kesäkuun alussa 1986, jolloin vähemmistökommunistit erotettiin puolueesta. Erotetut kymmenen kansanedustajaa järjestäytyivät Demokraattisen Vaihtoehdon (Deva) eduskuntaryhmäksi, jolloin SKDL:n ryhmähuone jaettiin väliseinällä kahtia. Devan eduskuntaryhmä valitsi puheenjohtajakseen Ensio Laineen. Muutos näkyi myös eduskunnan istuntosalissa, kun Devan kansanedustajat siirrettiin syysistuntokauden 1986 alkaessa istumaan vasempaan äärilaitaan. [6]

Uudistus eduskunnan työskentelyssä

Edellinen eduskunta oli juuri ennen työkautensa päättymistä ajanmukaistanut vuodelta 1928 peräisin ollutta valtiopäiväjärjestystä. Vuoden 1983 vaaleista lähtien valtiopäivät jatkuivat aina seuraaviin eduskuntavaaleihin saakka ja juhlalliset päättäjäiset pidettiin vain vaalikauden lopussa. Samoin valiokuntien jäsenet valittiin yhden vuoden sijasta koko vaalikaudeksi. Tämän muutoksen jälkeen eduskunta oli jatkuvasti toimintakykyinen koko vaalikauden ajan.[7]

Kansanedustajat

Eduskuntaan nousi kaikkiaan peräti 75 uutta edustajaa. Uusia olivat muun muassa Arja Alho, Antti Kalliomäki, Paavo Lipponen, Jukka Mikkola, Reino Paasilinna, Kari Rajamäki ja Timo Roos (SDP), Esko Aho, Juhani Alaranta, Sirkka-Liisa Anttila, Tytti Isohookana-Asunmaa, Timo Kietäväinen, Liisa Kulhia, Seppo Pelttari ja Jukka Vihriälä (Kesk.), Sirpa Pietikäinen, Kimmo Sasi, Eva-Riitta Siitonen, Martti Tiuri, Riitta Uosukainen ja Iiro Viinanen (Kok.), Esko Helle (SKDL), Gunnar Jansson ja Håkan Nordman (RKP), Ville Komsi ja Kalle Könkkölä (vihreät) sekä Reijo Enävaara, Reino Jyrkilä, Lea Mäkipää, Heikki Riihijärvi ja Pentti Skön (SMP).

Eduskunnan jättivät vapaaehtoisesti Keskustapuolueen Mikko Kaarna ja Eino Uusitalo, SDP:n Mauno Forsman, Veikko Helle ja Sinikka Luja-Penttilä, Kokoomuksen Eero Lattula ja Pentti Sillantaus, sekä SKDL:n Pauli Puhakka, Aarne Saarinen ja Kauko Tamminen.

Eduskunnasta pudonneita oli 56. Eniten huomiota herätti 39 valtiopäivät istuneen Johannes Virolaisen (Kesk.) putoaminen. Muita olivat muun muassa SDP:n Reino Breilin, Seija Karkinen, Lasse Lehtinen ja Arvo Salo, Keskustan Markku Kauppinen, Mauno Manninen ja Juhani Saukkonen, Kokoomuksen Juuso Häikiö, Tapani Mörttinen ja Olavi Nikkilä, SKDL:n Ilkka-Christian Björklund, Veikko J. Rytkönen, Pauli Uitto ja Jarmo Wahlström, RKP:n Ingvar S. Melin, LKP:n Jaakko Itälä, Anneli Kivitie ja Terhi Nieminen-Mäkynen, sekä SKL:n Sauli Hautala ja Asser Stenbäck. Mauno Manninen palasi kuitenkin eduskuntaan jo kesäkuussa 1983 Matti Ruokolan siirryttyä Lääkintöhallituksen pääjohtajaksi.

Eduskuntaan palasivat oikean laidan edustajat Georg C. Ehrnrooth (POP) ja Tuure Junnila (Kok.) sekä Reino Karpola (Kesk.) yhden kauden poissaolon jälkeen.lähde? Kahden kauden poissaolon jälkeen palasivat kokoomuksen Ilkka Suominen ja SMP:n Mikko Vainio.

Muutoksia eduskunnan kokoonpanossa ja voimasuhteissa

Eduskuntaan paluuta tehnyt Heikki Mustonen (SKDL) pudotti viidellä äänellä Pentti Liedeksen. Mustosen jo saatua valtakirjansa oikeusistuin kumosi tuloksen siitä tehdyn valituksen ja uuden ääntenlaskennan perusteella joulukuussa 1983, mikä oli ennenkokematon tapaus eduskuntavaalien historiassa. Liedeksen kuoltua Mustonen nousi jälleen elokuussa 1985 kansanedustajaksi.[8] Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Jaatinen siirtyi Kymen läänin maaherraksi helmikuussa 1984, jolloin uudeksi kansanedustajaksi tuli toimitusjohtaja Matti Lahtinen ja uudeksi eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi Ulla Puolanne.[9] Keskustan kansanedustajaksi valittu Liisa Kulhia erosi puolueesta kesällä 1984 ja muodosti oman eduskuntaryhmänsä.[10]

SMP:n kansanedustaja, puolueen pää-äänenkannattajan Suomen Uutisten päätoimittaja Reijo Enävaara kuoli elokuussa 1984 ja hänen tilalleen tuli lastentarhanopettaja Ulla Bogdanoff, joka loikkasi POP:een alkuvuodesta 1986. SKDL:n kansanedustaja Kalevi Kivistö siirtyi Keski-Suomen läänin maaherraksi vuoden 1985 alussa ja SDP:n kansanedustaja, eduskunnan ensimmäinen varapuhemies Pirkko Työläjärvi Turun ja Porin läänin maaherraksi syyskuun 1985 alussa. Kivistön tilalle tuli kahdesti aiemminkin varasijalta eduskuntaan noussut valtiotieteen kandidaatti Kati Peltola ja Työläjärven tilalle kansanedustajaksi merkonomi Pirkko Valtonen ja ensimmäiseksi varapuhemieheksi Matti Louekoski. RKP:n puheenjohtaja Pär Stenbäck jätti politiikan siirtyessään Suomen Punaisen Ristin pääsihteeriksi ja hänen tilalleen kansanedustajaksi tuli dosentti Pähr-Einar Hellström. Espoon kaupunginjohtajaksi nimitetyn Kokoomuksen kansanedustajan Pekka Löyttyniemen tilalle tuli tiedotuspäällikkö Päivi Varpasuo.[11]

Keskustan kansanedustaja, valtiovarainministeri Ahti Pekkala siirtyi Oulun läänin maaherraksi helmikuun alussa 1986 ja SDP:n kansanedustaja, opetusministeri Kaarina Suonio Tampereen apulaiskaupunginjohtajaksi kesäkuun alussa 1986. Pekkalan tilalle nousi rehtori Tellervo Nousiainen ja Suonion tilalle eduskuntaan palasi oikeustieteen lisensiaatti Seija Karkinen.[12]

SKDL:n kansanedustaja ja puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Veikko Saarto siirtyi vuoden 1987 alussa Kansaneläkelaitoksen johtajaksi, jolloin eduskuntaan palasi toimitsija Pauli Uitto ja uudeksi eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi valittiin Lauha Männistö.[13]

Kampanjat

puolue kampanjajulisteen tunnus[14]
SDP Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle (Hallitusmuoto 2 §). Yhdessä yhteisvastuuta tuntien sosialidemokraatit
Kok. Sinulla on oikeus. Suomen Hallitusmuoto 2§. Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle
Kesk. Ota vastuu huomisesta. Keskusta – vihreä liitto elämän puolesta
SKDL Tulevaisuus on ihmisten työtä
SMP SMP lahjomaton voima. Kotien ja kansan puolesta. Rötösherrat kuriin
RKP Nära dig
SKL Palvellen kansamme parhaaksi[15]

Tulokset

Kaikki
Äänioikeutetut 3 951 932 [16]
Äänestäneet 2 992 970 [16]
Äänestysaktiivisuus 75,7 % +0,2 [16][17][18]
Hylätyt äänet 13 276 [16]
Suomessa asuvat Suomen kansalaiset
Äänioikeutetut 3 670 241 +117 863 [16]
Äänestäneet 2 974 175 +88 585 [16]
Äänestysaktiivisuus 81,0 % −0,2 [16][17][18]
Hylätyt äänet 13 215 +1 662 [16]
Puolue Edustajat Äänet
Osuus Lukumäärä
  Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 57 +5 26,71 % +2,8 795 953 +104 441
  Kansallinen Kokoomus 44 −3 22,12 % +0,5 659 078 +32 314
  Keskustapuolue 38 +2 17,63 % +0,3 525 207 +24 729
  Suomen Kansan Demokraattinen Liitto 26 −9 13,46 % −4,4 400 930 −117 115
  Suomen Maaseudun Puolue 17 +10 9,69 % +5,1 288 711 +156 254
  Ruotsalainen kansanpuolue 10 +1 4,61 % +0,4 137 423 +15 005
  Suomen Kristillinen Liitto 3 −6 3,03 % −1,7 90 410 −47 834
  Vihreä liitto 2 – 1,47 % –  43 754 – 
Perustuslaillinen Oikeistopuolue 1 +1 0,37 % −0,8 11 104 −23 854
  Åländsk Samling 1 -- 0,32 % −0,0 9 458 +172
Kansalaisvallan liitto 0,08 % −0,2 2 335 −6 981
Muut 1a +1 0,51 % +0,5 15 331 +15 111
Yhteensä 200 100 % 2 979 694 +85 248
a Yhteislistalta valittiin Lapin läänin vaalipiiristä Esko-Juhani Tennilä, joka vaalien jälkeen liittyi SKDL:n eduskuntaryhmään.
Lähde: Tilastokeskus 2015[16] 2004[19]Vihreiden yhteislistojen äänimäärä[20]

Ääniharavat

Sija Ehdokas Puolue Äänet Vaalipiiri
1 Pekka Vennamo SMP 25 088 9,9 % Turun läänin eteläinen
2 Pertti Salolainen Kok. 20 202 6,6 % Helsingin kaupungin
3 Pär Stenbäck RKP 19 396 5,0 % Uudenmaan läänin
4 Veikko Vennamo SMP 16 971 11,1 % Kuopion läänin
5 Urpo Leppänen SMP 16 959 7,6 % Kymen läänin
6 Kalevi Kivistö SKDL 16 755 5,4 % Helsingin kaupungin
7 Pirkko Työläjärvi SDP 16 734 8,6 % Turun läänin pohjoinen
8 Anssi Joutsenlahti SMP 16 210 8,3 % Turun läänin pohjoinen
9 Juhani Kortesalmi SMP 15 634 6,2 % Oulun läänin
10 Esko-Juhani Tennilä Muut 14 995 12,0 % Lapin läänin
Lähde: Tilastokeskus[21]

Lähteet

  1. ↑ Johannes Virolainen: Politiikan puolustus, Otava 1995, Helsinki, s. 195.
  2. ↑ Jukka Tarkka - Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi 70 vuotta, Otava 1987, Helsinki, s. 287.
  3. ↑ Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 177. Helsinki: Kirjayhtymä, 1985.
  4. ↑ Tarkka & Tiitta 1987, s. 287.
  5. ↑ Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo: Kun valta vaihtui: mitä todella tapahtui presidentinvaalissa 1982, s. 86. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982. ISBN 951-26-2316-1.
  6. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1987, s. 156–157. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08999-4.
  7. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1984, s. 158. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07461-X.
  8. ↑ Raimo Viirret: Kainuun edustus kaksi viime kautta keskustan ja vasemmistoliiton varassa (Kainuun Sanomat 9.3.2003)
  9. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1985, s. 173. Helsinki: Otava, 1984.
  10. ↑ Mitä Missä Milloin 1985, s. 87.
  11. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1986, s. 171. Helsinki: Otava, 1985.
  12. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1987, s. 158. Helsinki: Otava, 1986.
  13. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988, s. 162. Helsinki: Otava, 1987.
  14. ↑ Mitä missä milloin 1984 (Otava 1983), s. 165–172.
  15. ↑ Suomen Kristillisdemokraatit r.p.: Vakaumuksena välittäminen – Med hjärta i politiken, s. 70. KD-Mediat Oy, 2008.
  16. ↑ a b c d e f g h i Tilastokeskuksen PX-Web-tietokannat:Eduskuntavaalit
  17. ↑ a b Naisten ja miesten äänestysaktiivisuus eduskuntavaaleissa 1908–2003 (Tilastokeskus 1.6.2005)
  18. ↑ a b Eduskuntavaalit 1907–2003 (Oikeusministeriö)
  19. ↑ Tilastokeskus: Suomen tilastollinen vuosikirja 2004, s. 562–563. Helsinki: Tilastokeskus, 2004. ISBN 952-467-350-9 ISSN 0081-5063 Verkkoversio (PDF) (viitattu 19.1.2018).
  20. ↑ Vihreiden/Vihreän liiton menestys vaaleissa 1983- (Arkistoitu – Internet Archive) (www.vihrealiitto.fi)
  21. ↑ Ääniharava – eduskuntavaaleissa 1983 eniten ääniä saaneet valitut ehdokkaat (Tilastokeskus 2004)

Aiheesta muualla

source: https://fi.wikipedia.org/wiki/Eduskuntavaalit_1983