Ensimmäisen dadanäyttelyn avajaiset Berliinissä 5. kesäkuuta 1920. Katosta roikkuu sianpäinen saksalaisupseeri. Henkilöt vasemmalta oikealle: Raoul Hausmann, Hannah Höch (istumassa), Otto Burchard, Johannes Baader, Wieland Herzfelde, Margarete Herzfelde, Dr. Oz (Otto Schmalhausen), George Grosz ja John Heartfield.
Hugo Ball, runo Karawane, vuonna 1917 julkaistusta Dada-lehdestä.
Hans Arpin veistos Tunninlyöjän avain Mainzissa, Saksassa.

Dada, joskus myös dadaismi, oli ensimmäisen maailmansodan aikana Zürichissä, Sveitsissä kehittynyt taidesuuntaus, joka vaikutti vuosina 1916–1923 kuvataiteessa, kirjallisuudessa (lähinnä runoudessa), teatterissa ja graafisessa suunnittelussa. Liike oli voimakasta kapinaa länsimaiden porvarillisuutta ja sen taide-elämää vastaan. Dadalla ei kuitenkaan ollut teoreettista perustaa. Toiminta alkoi samaan aikaan useissa eri maissa.[1]

Historia

Dadaismi oli jo vuodesta 1913 saanut tuulta purjeisiinsa New Yorkissa Yhdysvaltoihin muuttaneiden taiteilijoiden piirissä. Ranskalainen kuvataiteilija Marcel Duchamp sai osakseen paheksuntaa ja suosiota teoksellaan Alaston laskeutumassa portaita. Hän protestoi taiteen elitismiä vastaan kokoamillaan readymade-teoksilla, jotka olivat tavallisia käyttöesineitä. Duchamp toimitti Beatrice Woodin kanssa aikakauslehtiä The Blind Man ja Rongwrong.[1] Ranskalaiset kirjailijat Arthur Rimbaud, Comte de Lautréamont ja Jules Laforgue alkoivat samaan aikaan tavoitella uusia kirjallisia ilmaisutapoja.

Saksalainen kirjailija Hugo Ball perusti helmikuussa 1916 Zürichiin Cabaret Voltaire -nimisen taiteilijakollektiivin vastustaakseen useita vuosia jatkunutta ensimmäistä maailmansotaa. Hän kokosi taloon eri maista Sveitsiin tulleita radikaaleja. Aluksi ryhmä edusti maltillista avantgardea. Talossa oli esillä Giorgio de Chiricon, Paul Kleen ja Wassily Kandinskyn maalauksia ja siellä esitettiin Guillaume Apollinairen runoja. Duchamp kuvasi myöhemmin, että Zürichin dada horjui abstraktin taiteen, kumouksellisuuden, taidesuuntien sekoittamisen ja uusien ilmaisutapojen luomisen välissä. [1]

Dadaismin kauppamatkustajana toimi ranskalainen, impressionismista irtautunut taidemaalari Francis Picabia, joka myi 391-nimistä aikakauslehteään sekä New Yorkissa että Euroopassa. Hän asettui 1920 Pariisiin ja perusti sinne dadaistisen kollektiivin. Samaan aikaan myös Berliinissä vaikutti dadaistinen liike.[1] Hieman myöhemmin myös Hannoverissa (Kurt Schwitters) ja Kölnissä oli dadaistisia epäyhteisöjä. Kölnin dadaryhmän olivat perustaneet 1920 Max Ernst, Hans Arp ja yhteiskunta-aktivisti Alfred Grunwald.

Ranskalainen avantgarde pysytteli ajan tasalla, kun Zürichin dadatoimintaan osallistunut romanialainen Tristan Tzara raportoi tapahtumista Pariisiin. Hän vaihteli kirjeitä, runoja ja lehtiä Guillaume Apollinairen, André Bretonin, Max Jacobin ja muiden ranskalaisten kirjailijoiden, kriitikoiden ja taiteilijoiden kanssa. Ensimmäinen dadataiteen näytäntö pariisilaiselle yleisölle oli Salon des Indépendantsissa vuonna 1920. Jean Crotti esitteli dadaan liitettäviä töitään, esimerkiksi työn nimeltä ”Explicatif”, jossa oli sana "Tabu".

Dada-liikkeen katsotaan lopettaneen toimintansa vuoden 1924 jälkeen, jolloin monet sen ryhmittymistä joko lopettivat toimintansa tai valitsivat uusia taideteoreettisia suuntauksia. Monet, mukaan lukien Tristan Tzara, löysivät uuden innostuksensa esimerkiksi surrealismin parista. Cabaret Voltaire hylättiin, ja vasta vuonna 2002 sen valtasi uusdadaisteiksi itseään kutsuva ryhmä. Heidät kuitenkin häädettiin ja Cabaret Voltairesta tuli museo, joka omistettiin dadan ja dadaliikkeen historialle.

Vuonna 2005 Ranskassa järjestettiin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1966 pelkästään dadaa koskeva näyttely. Pariisin modernin taiteen museosta Centre Pompidousta näyttely jatkoi Yhdysvaltoihin ensin National Gallery of Art -museoon Washingtoniin ja sieltä New Yorkin Museum of Modern Artiin, jossa näyttely loppui 2006.

Dada-nimityksen alkuperä

Nimen ”dada” alkuperä on epäselvä. Jotkut katsovat sen olevan merkityksetön sana. Toisten mielestä se tulee romanialaisten taiteilijoiden Tristan Tzaran ja Marcel Jancon usein käyttämästä romaniankielisestä sanaparista ”Da, da” – joka tarkoittaa ”kyllä, kyllä”. Joidenkin väittämien mukaan Zürichiin kokoontunut taiteilijaryhmä, jonka tarkoituksena oli perustaa uusi suuntaus, valitsivat nimen satunnaisesti pistämällä ranska–saksa-sanakirjaa summanmutikassa ja valitsemalla nimen, johon osuisivat. ”Dada” on ranskassa lastenkielinen nimitys keppi- tai keinuhevoselle. Ranskan kielessä on myös ilmaisu ”c’est mon dada” – se on harrastukseni.

Asenne ja menetelmät

Kannattajiensa mukaan dada ei ollut taidetta, se oli antitaidetta. Dadan tehtävä oli olla kaiken sen vastakohta, mitä taide edusti. Taiteeseen kuului estetiikka, dada hylkäsi sen. Jos taiteessa oli tarkoitus olla edes piilevä merkitys, dadan pyrkimys oli olla täydellisen viestitöntä – dadan tulkinta riippuu täysin katsojasta. Jos taiteen tehtävä oli olla sovittelevaa, dadan tehtävä oli loukata. Ehkä siinä tapauksessa on ironista, että dada oli nykytaiteen edeltäjä. Dadasta tuli taiteen ja maailman kommentaattori, joka siten muuttui itsekin taiteeksi.

Dadan luonteenomaisiin menetelmiin kuului kollaasi, jossa luotiin uusia teoksia hävittämällä vanhoja. Niinpä Hans Arp vuonna 1916 repi yhden guassinsa. Repiminen tuotti palasia, joiden satunnaisista paikoista muodostui kuvio. Uusi teos syntyi, kun Arp liimasi ne satunnaisille paikoilleen. Myös valokuvamontaasi tarjosi mahdollisuuksia, esimerkiksi Saksan dadaisteille maan keisarin pilkkaamiseen. Montaaseja tehtiin myös leikkaamalla osia sanomalehdistä.[1]

Dada ja subjektiivisuus

Dada ei lyhyen olemassaolonsa aikana tuottanut kovinkaan paljon merkittäviä taideteoksia. Asenteena se on kuitenkin jatkanut olemassaoloaan. Taiteilijan subjektiivisuus tarkoitti, että hänen ei tarvinnut kuvata aiheita objektiivisesti. Niinpä Picabia rikkoi kameran, ja sanoi sen olevan valokuvaaja Alfred Stieglitzin muotokuva.[1] Dadaliikkeen taiteilijat olivat turhautuneet taiteeseen, taidehistoriaan ja historiaan ylipäätään. Monet heistä olivat ensimmäisen maailmansodan veteraaneja, jotka olivat tulleet kyyniseksi ihmisyyttä kohtaan nähdessään mitä ihminen kykeni tekemään toiselle ihmiselle Euroopan taistelukentillä. Tämä ilmeni myös taiteilijoiden välipitämättömänä suhtautumisena omiin teoksiinsa.

Monet dadaistit yrittivät tavoittaa teoksiinsa alitajunnan antamaa sisältöä. Sen ajateltiin olevan taiteellisen luomistyön salattu laki. Sen vuoksi taiteen piti hylätä ulkomaailman jäljittely. Osa dadaisteista ajatteli, että geometria olisi otettava uudeksi kuvataiteen perustaksi, osa taas tavoitteli musiikin tavoin jäsenneltyä työskentelyä, “maalauksen jatkuvaa bassoa”. Kolmas tapa oli Hans Arpin omaksuma orgaanisten muotojen ja spontaanien väriläikkien luominen. Myöhemmin surrealistit nimittivät tätä automatismiksi. Dada vei osan tekijöistä erilaisiin ääri-ilmiöihin, kokoamaan sattuman luomuksia, kadulta kerättyjä jätteitä tai tekemään lähes pimeydessä tehtyjä maalauksia. Duchamp teki vuoden 1920 tienoilla liikkuvien esineiden kinetiikkaa ja Picabia erilaisia samankeskisiä ympyröitä.[1]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen dada oli keino ilmaista hämmennystä, jota moni ihminen tunsi maailman käännyttyä ylösalaisin. Dada ei yritä löytää merkitystä epäjärjestyksestä, vaan hyväksyy sen luonnollisuutena. Monet löysivät tämän epäjärjestyksen dadan kautta ja käyttivät sitä ilmaistakseen tyytymättömyytensä aikaisemman järjestyksen estetiikalle ja sen aiheuttamalle tuholle.

Varhaisia dadaisteja

Katso myös

Lähteet

  1. ↑ a b c d e f g Otavan suuri Ensyklopedia, 2. osa (Cid–Harvey), s. 830–832, art. dadaismi. Otava, 1977. 951-1-04170-3
source: https://fi.wikipedia.org/wiki/Dada