Type a search term to find related articles by LIMS subject matter experts gathered from the most trusted and dynamic collaboration tools in the laboratory informatics industry.
Legioona (lat. legio, monikko legiones) oli Rooman valtakunnan armeijan perusyksikkö. Arviolta 4 000–6 000 miehen vahvuiset legioonat olivat takaamassa Rooman turvallisuutta ja laajentumista, ja niillä oli myös suurta poliittista valtaa. Legioona on verrattavissa nykyarmeijoiden prikaatiin.
Legioonien todennäköisesti merkittävin osa oli niiden raskas jalkaväki eli legioonalaiset (legionarius, monikko legionarii). Legioonalaisia tukivat usein auxilia-joukot, jotka toimivat jousimiehinä, ratsujoukkoina, keihäsmiehinä ja jopa linkomiehinä. Legioonat olivat numeroituja, ja niistä tunnetaan nykyään noin 50. Keisariajalla Rooman armeijassa oli samanaikaisesti 25–30 legioonaa.
Rooman kuninkaiden aikana koko armeija koostui yhdestä ainoasta legioonasta, eli pääasiassa aristokraattien johtamasta jalkaväestä. Sana legioona (lat. legio) tarkoitti kutsuntaa ja viittasi koko Rooman silloiseen armeijaan. Varhaisen Rooman sodankäynti oli pienimuotoista ja koostui yleensä ryöstöretkistä. 500- tai 400-luvuilla eaa. roomalaiset omaksuivat kreikkalaisen hopliittifalangin. Hopliitit olivat raskaasti aseistettuja keihäsmiehiä ja taistelivat tiiviissä muodostelmassa, jopa kahdeksan miehen syvyisissä rivistöissä, falangissa. Jossakin vaiheessa, ehkä tasavallan alussa, 6000 miehen vahvuinen armeija jaettiin kahteen legioonaan, joita kumpaakin komensi konsuli. Legioonien organisointi alkoi 300-luvun eaa. puolivälissä muuttua järjestelmällisemmiksi kun sodista tuli entistä laajempia. "Legioona" alkoi merkitä armeijan keskeisintä yksikköä ja entiset falangi-taktiikat vaihdettiin joustavampaan manipuli-järjestelmään (lat. manipulus). Roomalaiset sotivat vuosina 343–290 eaa. kolme suurta sotaa samnilaisia vastaan Keski-Italiassa, jossa maasto oli vuoristoista eikä sopinut jäykälle falangille.[1]
Legioonat eivät olleet pysyviä vaan joka vuosi muodostettiin normaalisti neljä legioonaa. Kutakin legioonaa komensi kuusi sotilastribuunia, jotka vuoden 311 eaa. jälkeen valitsi Rooman kansa.
Tasavallassa legioonat olivat yleensä lyhytikäisiä, paitsi legioonat I–IV, jotka olivat konsuliaariarmeijoita (molemmat konsulit komensivat kahta legioonaa). Muihin armeijoihin värvättiin aina kuhunkin sotaretkeen tarvittava määrä sotilaita. Ennen Gaius Mariuksen uudistuksia, legioonat koostuivat seuraavista yksiköistä: velites eli kevytaseiset keihäänheittäjät, kolme raskaasti aseistettua jalkaväkiriviä, hastati, principes ja triarii sekä vähälukuinen ratsuväki eli equites. Jokainen sotilas kustansi omat aseensa ja varusteensa.
Equites eli ratsuväki koostui rikkaimmista sotilaista. Ratsumiehiä oli aluksi vain 300, joten ratsuväki oli yleensä niin pieni, ettei se vaikuttanut taistelun kulkuun. Roomalaiset palkkasivat usein liittolaisiltaan ratsuväkeä, sillä roomalaiset eivät olleet yleensä hyviä ratsumiehiä. Ratsuväen merkitys kasvoi vasta myöhemmin.
Velites oli kevytaseinen apujoukko, joka koostui köyhimmistä kansalaisista, joilla ei ollut varaa ostaa riittävän hyviä varusteita.[2] He olivat taistelussa keihäänheittäjiä, jotka eivät yleensä joutuneet lähitaisteluun. Velites oli aliarvioitu yksikkö, mutta heitä tarvittiin usein erilaisissa taktisissa tilanteissa: esimerkiksi Zaman taistelussa velites oli merkittävä tekijä sotanorsujen torjumisessa.
Hastati koostui nuorimmista sotilaista ja oli ensimmäinen raskaan jalkaväen linja legioonassa. Heidät oli varustettu lyhyellä miekalla (gladius), soikealla nahkapäällystetyllä kilvellä (scutum), pronssikypärällä ja heittokeihäällä (pilum).
Principes oli toinen raskaan jalkaväen linja legioonassa. He olivat vanhempia ja kokeneempia legioonalaisia kuin hastatit. He olivat varustautuneet samoin kuin hastatit, mutta heidän aseensa olivat yleensä parempilaatuisia. He olivat tyypillisesti rikkaampia kuin hastati-rivissä olevat nuorukaiset. Principes oli luultavasti legioonan vahvin rivi, sillä sen sotilaat eivät olleet liian nuoria, eikä heitä ollut niin vähän kuin kokeneempia triarii-rivin sotilaita.
Triarii oli kolmas raskaan jalkaväen linja legioonassa. He olivat legioonassa vanhimpia, kokeneimpia ja yleensä rikkaimpia sotilaita. Heitä käytettiin taisteluissa vain hätätilanteissa eli silloin, kun vihollinen oli päässyt kahden edessä olevan rivin lävitse. Triarii oli varustettu suurella soikealla kilvellä, miekalla ja isolla hopliitti-keihäällä heittokeihään sijaan, toisin kuin kaksi edellistä riviä. Triarii oli armeijan eliittiä, mutta heitä oli yleensä taistelukentillä vähän. Triarii-riviin saatettiin sijoittaa myös perheellisiä miehiä.
Kaikki nämä linjat oli jaettu manipuleihin, jotka vuorostaan koostuivat kahdesta kenturiasta. Kenturia koostui 60–80 sotilaasta, vaikka alkujaan sotilaita lienee ollut nimenmukaisesti sata. Erityisesti Triarii-manipulit olivat yleensä vajaita. Kenturiaa johti kenturio, ja vanhin heistä johti manipulia. Kenturia koostui puolestaan kahdeksan miestä käsittäneistä ryhmistä, joilla kullakin oli yhteinen teltta, muuli ja ruoanlaittovälineet.
Ennen taistelun alkamista manipulit järjestäytyivät yleensä shakkilautaa muistuttavaan quincunx-muodostelmaan, jossa manipulien väliin jäi manipulin verran tilaa. Hastati-manipulien välille jääneen aukon takana seisoi Principes-manipuli, ja Principes-manipulien väliin jääneiden aukkojen takana taas seisoi Triarii-manipuli. Velites-joukot seisoivat näiden edessä suojaamassa legioonaa sen järjestyessä. Yleensä on oletettu, että nämä tyhjät tilat täyttyivät ennen taistelun alkamista. Adrian Goldsworthy on esittänyt, että legioonat myös taistelivat quincunx-muodostelmassa.
Gaius Mariuksen uudistusten myötä Rooman valtakunnan armeijasta tuli vakinainen palkka-armeija. Armeijaan ei enää määrätty tarvittavaa määrää kansalaisia väenotossa, vaan kansalaiset saivat vapaaehtoisesti liittyä armeijaan. Jos he liittyivät legioonaan, he palvelivat 25 vuotta kovan kurin ja koulutuksen alaisina. Legioonalaisille maksettiin palkkaa, eikä heidän tarvinnut enää omistaa maata, mikä teki armeijasta houkuttelevan maattomille köyhille. Koska legioonalaiset olivat armeijassa lähes koko sen kaksikymmentä vuotta, jonka he palvelivat, heistä tuli paljon aiempaa parempia sotilaita, varsinkin kun taito ja kokemus periytyivät yksikössä. Tämä uudistus oli paha takaisku tasavallalle, koska legioonan komentajat maksoivat palkat, ja legioonalaiset tulivat lojaaleiksi komentajalle eivätkä senaatille. Kun legioonalaiset olivat palvelleet 25 vuotta legioonassa, he saivat palkinnoksi tontin tai rahaa. Gaius Mariuksen uudistusten jälkeen kaikki legioonalaiset varustettiin samanlaisilla varusteilla ja manipulijärjestelmä vaihdettiin kohorteihin. Marius halusi myös saada lisää liikkuvuutta legioonaan. Marius mm. antoi jokaiselle miehelle oman paalun kannettavaksi. Paaluista rakennettiin marssin jälkeiseksi illaksi leirin varustuksia. Sotilaat kutsuivatkin itseään Mariuksen muuleiksi.
Legioonan pienin yksikkö oli kenturia tai centuria (noin 80 miestä). Kenturiat muodostivat kohortteja. Ensimmäinen kohortti koostui kymmenestä kenturiasta (800 miestä), ja loput yhdeksän kohorttia sisälsivät kuusi kenturiaa kukin. Kymmenen kohorttia muodostivat legioonan. Yksiköiden koko vaihteli ajan kuluessa.
Sisällissotien kaudella legioonia oli jopa 70, ja Augustuksen noustua valtaan sisällissotien jälkeen hänen suurimpia ongelmiaan oli valtavan armeijan ylläpito. Niinpä hän kotiutti suuren määrän legioonia, ja jakoi maata 300 000 veteraanille.[2] Lopulta valtakunnassa oli 28 legioonaa eli noin 150 000 legioonalaista, joiden tukena oli saman verran auxilia-joukkoja. Jokainen legioona sai omat sotamerkkinsä, järjestysnumeron ja epiteetin.[2] Armeija oli Augustuksen valta-aikana erittäin pieni, sillä luultavasti vain noin puoli prosenttia väkiluvusta palveli armeijassa. Varus johti vuonna 9 kolme legioonaa tuhoon Teutoburgin taistelussa, minkä jälkeen legioonia jäi jäljelle 25. Legioonat olivat prinsipaatin aikana melko samanlaisia kuin ne olivat olleet Gaius Mariuksen jälkeen tasavallan aikana. Tosin prinsipaatin legioonat oli varustettu lorica segmentata -rintapanssarilla, joka suojasi paljon paremmin tärkeitä kehon osia ja olkapäitä. Se oli myös paljon kevyempi kuin entinen lorica hamata -rengaspanssari tai lorica squamata -suomupanssari, mutta sen valmistaminen ja huoltaminen oli kallista. Rengaspanssarin pystyi valmistamaan kuka tahansa orja, kun taas segmentatan tekemiseen tarvittiin kokenut haarniskaseppä, ja haarniska myös ruostui helposti. Trajanuksen (98–117 jaa.) valtakausi oli kulta-aikaa legioonille, jotka olivatkin tuolloin parhaimmillaan.
Prinsipaatin aikana, toisin kuin tasavallan kaudella, legioonalaiset olivat lojaaleja keisarilleen, joka maksoi heidän palkkansa. Tämä vähensi sisällissodan vaaraa, sillä komentajien oli vaikeaa ja jopa mahdotonta saada legioonat tukemaan vallankaappausta. Myöhemmin, kun palkkojen maksamiskyky väheni, oli myös enemmän sisällissotia.
Niin sanottu Pax Romana eli Rooman rauha loppui 200-luvulla toistuviin sisällissotiin, talouskriiseihin sekä jatkuvaan inflaatioon ja tehottomaan hallintoon. Tämän seurauksena alkoi myös paine pohjoisrajoilla kasvaa, ja germaaniheimot alkoivat tehdä yhä pahempia ryöstöretkiä valtakuntaa kohtaan. 200-luvun sisällissodassa hyvin koulutetut ja tehokkaat legioonat taistelivat toisiaan vastaan, joten legioonien laatu heikkeni tuolloin. Sisällissotien johdosta legioonat eivät myöskään enää keskittyneet pitämään rajojen takana germaaneja sekä muita barbaareja, joten ne pääsivät ryöstelemään vapaasti Rooman valtakunnan aluetta. Rooman valtakunta ilman puolustavaa armeijaa oli helppo kohde hyökkääjille. Valtakunnan sisällä oli ollut 200 vuotta vallinnut rauhan kausi, joten germaanit pääsivät nopeasti liikkumaan hyvillä teillä esteettömästi. Lisäksi talouden polarisoitumisen vuoksi jatkuvasti köyhtynyt maalaisväestö ja kaupunkien köyhälistö ei ollut enää kiinnostunut vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta.
Tuhoutuneita legioonia ei pystytty talouskriisin johdosta enää korvaamaan samantasoisilla joukoilla. Esimerkiksi Lorica segmentata -rintapanssarit olivat poistuneet käytöstä liian kalliina. Legioonalaisia alettiin värvätä yhä useammin Rooman kansalaisten sijaan barbaarien keskuudesta. Toisaalta auxilia-joukkoja alettiin myös värvätä Rooman kansalaisista.
Diocletianus aloitti valtaan noustuaan monien muiden uudistusten ohella myös armeijan uudistuksen. Rooman valtakunnalla ei ollut keskusreserviä, joten se luotti erillisiin legiooniin. Ne marssivat aina hyökättyyn rintamaan tieverkostoa hyödyntäen, jolloin toinen rintama jäi alttiiksi vastahyökkäykselle. Diocletianus alkoi muodostaa pysyviä rajavartioyksiköitä (Limitanei), joille maksettiin vähän palkkaa ja jotka varustettiin huonoilla aseilla. Lisäksi heidät edellytettiin viljelemään oma ruokansa leirillä. Comitatenses, joka koostui ratsuväestä ja legioonalaisista, ei vartioinut rajoja, vaan taisteli konkreetista hyökkäystä vastaan – tai keskenään. Armeija oli Diocletianuksen aikana teoriassa 600 000 miehen suuruinen, mutta käytännössä sen vahvuutena oli 400 000. Myöhäis-Rooman armeijan suurin ongelma oli luultavasti miehistön puute, vihollisten vain lisääntyessä.
Konstantinus Suuri hajotti epäluotettaviksi osoittautuneet pretoriaanit, keisarin henkivartiokaartin, ja perusti keisarin Palatini-joukot, jotka koostuivat pääasiassa germaanipalkkasotureista. Tämä lisäsi armeijan epäroomalaistumista ja valtakunnan riippuvaisuutta germaaneista.
Vaikka näillä uudistuksilla luotiinkin tukeva puolustusjoukko, oli niillä myös haittavaikutuksia esimerkiksi joukkojen laatuun. Limitanei-rajajoukot elivät leireissä joskus erittäin huonoissa oloissa, sen sijaan eliittijoukot elivät kaupungeissa rajajoukkoihin verrattuna erinomaisissa oloissa. Eräiden tutkimusten mukaan sotilaskurin ylläpito oli hankalaa heikkojen olojen ja huonon motivaation takia, mutta myös monista muista syistä. Esimerkiksi Adrianopolin taistelussa 378 jotkut legioonalaiset kieltäytyivät pitämästä panssaria ja ratsuväki juoksi pakoon lyhyen taistelun jälkeen goottien iskettyä heidän sivustaansa.
Armeijan taktiikat muodostuivat nyt raskasjalkaväkikeskeisten operaatioiden sijaan ratsuväkikeskeisiksi ja ratsuväki kasvoi sekä määrällisesti että laadullisesti. Roomalaiset alkoivat ensimmäistä kertaa muun muassa varustaa täyshaarniskoituja katafrakteja. Ratsuväen kalleuden takia jalkaväkeä oli kuitenkin määrällisesti paljon enemmän.
On vaikeaa arvioida kuinka tehokas myöhäis-Rooman armeija oli, mutta se oli ainakin paljon aiempaa kalliimpi. Verotus oli joskus Diocletianuksen ja Konstantinuksen aikana niin kovaa, että veronkerääjiä alettiin vihata enemmän kuin barbaareja. Silti armeija kykeni pitämään barbaarit loitolla vielä 150 vuoden ajan ja voittikin usein. Talouden ja elinkeinoelämän painopiste oli 400-luvulle tultaessa siirtynyt täysin Itä-Roomaan ja Länsi-Rooma oli kukistuessaan vuonna 476 käytännössä täysin konkurssitilassa.
Bysanttilaiselle ajalle tultaessa viimeiset legioonat väistyivät, ja 500-luvun bysanttilaiset armeijat olivat käytännössä täysin ratsuväkikeskeisiä armeijoita.
400-luvun lopulla läntinen valtakunta oli hajoamispisteessä. Hunnien kansainvaelluksen torjuminen oli vienyt Länsi-Rooman viimeisetkin varat, ja valtakunta oli konkurssissa. Gootit ja muut germaanit vaelsivat lähes vapaasti valtakunnassa, ja juuri silloin kun tehokasta armeijaa olisi tarvittu, desentralisaatio kiihtyi, ja valtakunnasta erkanivat ensin Britannia sekä myös Egidiuksen johtama Gallia. Kristityiksi kääntyneiden barbaarien myötä kristinuskosta tuli suuri vaikuttaja. Rahatalouden luhistuessa vapaaehtoisten määrä alkoi armeijoissa supistua, joten Rooma alkoi palkata yhä enemmän ulkomaalaisia palkkasotureita (foederati). Tämä johti legioonien ulkomaalaistumiseen. Jatkuva inflaatio ja rahatalouden korvautuminen luontoistaloudella johti armeijan palkanmaksukyvyn heikkenemiseen, ja tämän sanotaan aiheuttaneen yleistä tottelemattomuutta ja moraalin heikkenemistä sekä kurin höltymistä. Länsivaltakunnan köyhtymisen myötä myös raskaan jalkaväen varustustaso oli romahtanut. Liikkuvien, mutta kalliiden teräshaarniskojen sijaan jalkaväen haarniskat olivat myöhäisroomalaisella ajalla jäykkiä nahka- tai pellavahaarniskoja, jotka eivät sallineet enää samanlaista joustavaa taistelua kuin varhaiskeisarillisella ajalla. Lopulta myös nuo haarniskat jäivät käytöstä, ja jalkaväen panssarointi oli 400-luvun puolivälissä vähäistä. Jalkaväen sijaan ratsuväestä oli tullut armeijan pääaselaji, ja legioonat olivat enää toissijaisessa osassa.
”Pyrrhoksen voittoon” päättynyt Katalaunien kenttien taistelu vuonna 451 aiheutti lopulta Länsi-Rooman tuhon. Vaikka hunnien hyökkäys saatiinkin Aetiuksen johdolla torjutuksi, valtakunta oli käytännössä konkurssitilassa, rahan arvo noin kahdessadasosa Caracallan ajan arvosta ja Länsi-Roomassa oli jo käytännössä siirrytty omavaraistalouteen. Rahatalouden romahtaminen merkitsi, ettei valtakuntaa enää kyetty pitämään pystyssä, ja kaupungit deurbanisoituivat köyhälistön muuttaessa maalle alkutuotannon pariin, sillä kaupunkeihin ei enää kyetty rahatalouden romahdettua toimittamaan ruokaa.
Koska läntinen valtakunta oli konkurssitilassa ja koska tehokas ratsuväki oli hyvin kallis aselaji, länsivaltakunnalta loppuivat rahat niin armeijan, hallintoinfrastruktuurin kuin koko sivilisaationkin ylläpitämiseen.
Itä-Roomassa talous oli kunnossa, joten siellä myös armeija, mukaan lukien legioonat, ei ollut näin huonossa kunnossa, ja sen ansiosta valtakunta selviytyi kansainvaellusajan yli. Kuitenkin jalkaväen merkitys pieneni idässä jatkuvasti, ja 500-luvulle tultaessa Itä-Rooman (Bysantin) armeijat olivat käytännössä täysin ratsuväkiarmeijoita. Termit "legioona" ja "legioonalaiset" jäivät lopulta pois käytöstä, ja raskaasta jalkaväestä alettiin käyttää bysanttilaisella ajalla nimitystä skutatos (monikko skutatoi).
Varhaiset legioonat oli järjestetty kreikkalaiseen tyyliin falangiin. Legioonan raskas jalkaväki oli kuuden rivin syvyinen ja 500 miestä leveä. Falangin sivustoilla oli ratsuväki. Falangi oli tehokas, mutta taktisesti kömpelö muodostelma.
Falangi oli sivuilta ja takaa erittäin heikko vihollisen ratsuväen rynnäkölle. Jos falangin sotilaat olivat hyvin koulutettuja, se oli edestä lähes voittamaton.
Roomalaiset huomasivat jo tasavallan aikana, että falangi oli liian kömpelö muodostelma Keski-Italian kukkuloiden ja laaksojen halkomaan rikkonaiseen maastoon. He kehittivät tilalle pienemmän ja taktisesti joustavamman taisteluyksikön, manipulin.[3]
Manipuli muodostui 120 miehestä, jotka oli jaettu kahteen 60 miehen centuriaan. Manipulia komensi kokeneempi yksikön kahdesta kenturiosta.[2] Taistelumuodostelmassa manipulissa oli 120 miestä 12 jonossa ja kymmenessä rivissä. Manipulit järjestäytyivät taisteluun kolmessa rintamalinjassa, jolloin kussakin linjassa oli 10 manipulia, ja koko legioona oli ryhmittynyt šakkilautakuvioon. Jokaisen yksikön välissä oli 18 metrin tyhjä tila, jotta ensimmäisen linjan manipulit saattoivat peräytyä täyttämään toisen linjan aukot, kun legioona ryhmittyi puolustukseen. Vastaavasti toinen linja saattoi nousta ensimmäisen rinnalle, jolloin muodostui yhtenäinen 10 rivin syvyinen ja 360 metriä leveä rintama. Kolmannessa linjassa oli 10 manipulia kevyttä jalkaväkeä, joita tukivat pienemmät reserviyksiköt.[3]
Ensimmäisessä rintamalinjassa olivat hastatiukset, 25–30-vuotiaat miehet, toisessa 30–40-vuotiaat princepsit ja kolmannessa yli 40-vuotiaat triariukset. Taistelussa manipulien edessä oli usein kevytaseisia velites-joukkoja, ja ratsuväki oli sivustoilla.
Gaius Mariuksen uudistuksessa kohortista tuli taistelukentän tärkein taktinen yksikkö. Kohortit muodostuivat 6–8 kenturiasta, joissa jokaisessa oli 80 miestä. Poikkeuksen muodosti ensimmäinen kohortti, jossa oli ainoastaan viisi kenturiaa, mutta johon saattoi silti kuulua jopa 800 miestä. Legioona puolestaan koostui kymmenestä kohortista.
Lisäksi kohorteilla oli sisäinen arvojärjestys siten, että ensimmäinen kohortti oli koko legioonan arvostetuin, ja siihen valittiin parhaat sotilaat. Myös kenturioilla oli arvojärjestys sen mukaan, mitä kenturiaa he komensivat.
Taistelussa jokainen kenturia muodosti rivin, jolloin kohortin syvyys oli yleensä kuusi riviä. Kohortit oli jaettu kahteen tai kolmeen riviin, joiden takana olivat auxilia-joukot. Triarii-sotilaat olivat yleensä taimpana reservinä.
Legatus legionis oli legioonan komentaja. Keisari nimitti legaatiksi yleensä miehen, joka oli ollut tribuunina. Legaatti oli virassaan tavallisesti 3–4 vuotta, mutta saattoi palvella myös pidempään. Mikäli provinssissa oli vain yksi legioona, oli sen legaatti samalla koko alueen maaherra. Jos legioonia oli useita, olivat legioonien legaatit maaherran alaisia.
Tribunus laticlavius oli saanut nimensä leveästä ja raidallisesta senaattorin toogasta. Hän oli joko keisarin tai senaatin nimittämä tribuuni. Tribunus laticlavius oli komentoketjussa legaatista seuraava.
Praefectus castrorum oli leirin prefekti ja kolmas komentoketjussa. Hän oli tavallisesti pitkään palvellut ammattisotilas.
Tribuni angusticlavii olivat sotilastribuuneja, joita oli joka legioonassa viisi. He kuuluivat ritarisäätyyn ja olivat yleensä ammattiupseereja, jotka hoitivat sekä hallinnollisia että sotilaallisia tehtäviä. Heidän tunikassaan oli kapea purppuran värinen raita (tunica angusticlavia).
Primus pilus eli ”ensimmäinen keihäs” oli ensimmäisen kohortin komentava kenturio ja koko legioonan vanhin kenturio. Hän oli kenturioista ainoa, joka luettiin myös ylempiin upseereihin. Kun hän pääsi eläkkeelle, hänet kohotettiin ritarisäätyyn. Primus piluksen palkka oli 60-kertainen tavallisen sotilaan palkkaan verrattuna.
Kenturiot. Kenturioita oli legioonassa 59 tai 60. Jokainen komensi yhtä kenturiaa (noin 80 miestä). Kenturiot olivat armeijan selkäranka. He vastasivat käytännön organisoinnista ja legioonalaisten komentamisesta taistelukentällä. Kenturioiden arvo laski primus piluksesta alaspäin sen mukaan, minkä kohortin mitä kenturiaa kenturio komensi. Siten 10. kohortin kuudennen kenturian kenturio oli arvoasteikossa alin.
Primi ordines olivat ensimmäisen kohortin viisi kenturiota (mukaan lukien primus pilus). Primus pilusta lukuun ottamatta he saivat 30-kertaisen palkan.
Pilus prior. Legioonan kymmenen kohortin ensimmäisten kenturioiden kenturiot (10 kenturiota). Pilus prior oli taistelussa kohortin komentaja, ja kohortin muut kenturiot olivat hänen alaisiaan. Primus pilus oli myös pilus prior, mutta koko legioonan vanhimpana kenturiona muita ylempänä. Pilus priorit olivat kokeneita veteraaneja, jotka olivat ylenneet asemaansa vuosien kuluessa.
Optio. Jokaista kenturiota kohden oli yksi optio. Kenturio valitsi option miehistöstä, ja optio oli kenturion jälkeen kenturian komentojärjestyksessä toinen. Optio sai kaksinkertaista palkkaa.
Tesserarius eli vartiopäällikkö. Jokaisessa kenturiassa oli yksi Tesserarius, ja hän oli komentoketjussa optiosta seuraava. Tesserarius sai puolitoistakertaista palkkaa.
Decurio oli telttaryhmän eli 8–10 miehen päällikkö. Jokaisessa kenturiassa oli 8 tai 10 decuriota. Keisarivallan aikana decurion sijaan käytettiin nimeä decanus.
Aquilifer oli koko legioonan tunnuksen tai kotkan kantaja. Aquilifer oli hyvin arvostettu, sillä hopeisen aquilan (kotkan) menetystä pidettiin suurena häpeänä. Aquilifer sai kaksinkertaista palkkaa. Kokenut aquilifer saatettiin ylentää kenturioiksi.
Signifer. Jokaisessa centuriassa oli oma signifer, joka vastasi sotilaiden palkoista. Hän kantoi centurian signumia eli tunnusta, joka oli koristeltu mitalein ja jonka huipulla oli avoin käsi symboloimassa sotilaiden vannomaa uskollisuusvalaa. Centurian sotilaat kerääntyivät aina tunnuksen ympärille. Signiferit saivat kaksinkertaista palkkaa.
Cornicen oli kenturian torvensoittaja. Cornicenit liikkuivat signiferin mukana ja kutsuivat miehet koolle ja käskynjakoon.
Imaginifer kantoi keisarin kuvaa muistuttaen legioonan uskollisuusvalasta keisarille.
Immunes olivat erikoiskoulutuksen saaneita sotilaita. Heihin kuuluivat muun muassa insinöörit, lääkärit, arkkitehdit ja käsityöläiset. Heidät oli vapautettu raskaista työtehtävistä, ja he saivat hieman parempaa palkkaa kuin tavalliset sotilaat.
Milites eli sotilaat. He saivat peruspalkkaa.
Tirones eli alokkaat. Alokasaika kesti legioonassa yleensä kuusi kuukautta, minkä jälkeen alokkaista tuli sotilaita.
Suojavarusteiden alla legioonalaisella oli villakankaasta kudottu punainen tunika, joka oli joko hihaton tai sitten siinä oli kyynärpäähän ulottuvat lyhyet hihat. Jalassa oli pohjasta nastoilla vahvistetut nahkajalkineet (calcei), jotka nyöritettiin jalan ja nilkan ympäri.
Legioonalaisen suojavarusteina olivat kypärä, kilpi ja haarniska. Kypärä (galea) oli joko nahkaa tai metallia, ja se oli sidottu hihnalla leuan alta. Kilpi (scutum) oli suorakulmainen ja kupera. Kilpi oli noin 120 cm korkea ja 75 cm leveä. Kilpi oli liimattu ohuista vanerinpaloista, jotka oli kiinnitetty toisiinsa ristikkäin. Ristikkäin asettelu teki kilvestä erittäin kestävän. Vartaloa suojasi joko levyhaarniska (lorica segmentata) tai rengaspanssari (lorica hamata). Ratsuväki käytti usein suomupanssaria (lorica squamata).
Aseistukseen kuuluivat lyhyt miekka (gladius), tikari (pugio) ja heittokeihäs (pilum)
Kenturioilla oli lisäksi nahka- tai metallihaarniska, jota koristivat kunniamerkit (phalerae). Kypärässä heillä oli poikittain aseteltu sulkatöyhtö, joka ilmaisi heidän sotilasarvonsa.
Gladius-miekkaa käytettiin ison scutum-kilven kanssa, joka tasavallan legioonissa oli soikea ja keisarikunnan legioonissa nelikulmainen, pitkä ja laaja. Tämä miekan ja kilven yhdistelmä oli hyvin tehokas. Vartalon oikealla puolella kannetulla gladiuksella voitiin viiltää tai pistää, mutta se ei ollut lyömämiekka.
Scutumia oli tarkoitus pitää koko ajan edessä, joten siitä tuli erinomainen suoja. Rynnäkössä juostiin vihollista päin kilpi edessä, sillä tönäistiin vihollista ja samaan aikaan gladiuksella pistettiin kilven sivusta tai alakautta. Näin kilpeä ei tarvinnut juurikaan liikuttaa, eli se antoi lähes koko ajan suojaa.
Kilpien suurta kokoa käytettiin hyväksi myös kilpikonnamuodostelmassa, jossa etummaiset legioonalaiset pitivät kilpiä edessään ja muut nostivat omansa päiden yläpuolelle. Tällainen muodostelma ei soveltunut taistelutilanteeseen, mutta se oli todella hyvin suojattu ylhäältä ja edestä tulevilta iskuilta (heittokeihäiltä, nuolilta ym.), joten legioonalaiset käyttivät sitä usein piiritystilanteissa. Kilpikonnamuodostelmaan järjestäytyminen oli hidasta ja valmistunut muodostelma eteni hitaasti eikä voinut lyödä takaisin.
Useimmat roomalaisten viholliset käyttivät pitempiä lyömämiekkoja. Legioonalaiset pystyivät tekemään taisteluista hyvin ahtaita, esimerkiksi ympäröimällä viholliset taistelun aikana ja työntämällä heidät "kasaan" kilpien avulla, jolloin viholliset eivät enää pystyneet käyttämään pitkiä miekkojaan tehokkaasti. Jos vihollinen yritti lyödä pään korkeudelle, legioonalainen pystyi nostamaan kilven suojaksi ja pistämään vastustajaa vatsaan tai rintaan. Sen vuoksi legioonalaiset oli panssaroitu hyvin olkapäistä, ja he käyttivät sivuista panssaroitua kypärää.
Ennen rynnäkköä legioonalaiset yleensä heittivät yhtä aikaa pilum-keihäänsä. Näissä keihäissä oli pitkä ja ohut rautainen "kaula", jonka päässä oli luotimainen terävä pää. Kun keihäät heitettiin, viholliset luultavasti yrittivät suojautua kilpiensä taakse. Kilven lävistäneen pilumin kaula taipui hieman, joten sitä oli vaikea poistaa kilvestä, ja näin kilvistä tuli usein hyödyttömiä. Tämä myös esti vihollisia heittämästä keihäitä takaisin.
Augustuksen aikana Rooman armeijaan kuuluivat seuraavat legioonat:
Legioonat XVII, XVIII ja XIX tuhoutuivat Teutoburgin taistelussa vuonna 9.
LIMS forum content by LIMS forum members is licensed under a Creative Commons Attribution-NonCommercial-ShareAlike 4.0 International License. Based on a work at www.limsforum.com.
